Missäköhän vaiheessa naapurini alkavat valittaa siitä, että säännöllisesti pesen pyykkiä hiljaisuuden aikana? Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ole, sillä yleensä seuraavaksi päiväksi on saatava puhtaita vaatteita. Tietysti pyykit voisi pestä aiemmin, mutta kun sen aina unohtaa...
Mutta asiaan. Voisin viimein kertoa vähän taustoistani ja laistaa lisää tenttiin lukemisesta.
Yritän siis pysytellä anonyyminä, mielenterveyden ongelmat kun tahtovat edelleen olla yhteiskunnassamme tabu huolimatta juorulehtien julkkismasennustilityksistä.
Olen pohtinut psykiatriseen hoitoon hakeutumista jo muutama vuosi sitten, mutta uskoin, että jonot ja vakavampien tapausten määrä ovat sen verran valtaisat, että minut todennäköisesti naurettaisiin ulos. Siispä suljin pahan olon jonnekin kuoreen, yritin olla muistelematta sitä, ja hankin itselleni niin paljon tekemistä, etten ehtinyt moista ajatella. Ja siis jatkoin eteenpäin. Elämäni on ollut suklaata ja ruusunlehdillä tanssimista verrattuna vaikkapa Brimiin, ja siksikin ihmettelen edelleen, onko minulla oikeutta käyttää muutenkin ylikuormitettuja psykiatriapalveluja.
Synnyin, kasvoin ja kävin koulua. Ajasta ennen koulua en kauheasti muista, enkä oikeastaan peruskoulustakaan. Sain mielestäni liian hyviä numeroita tekemääni työhön ja osaamistasooni nähden, ja jossain vaiheessa (kuudennella?) protestoinkin opettajalle tästä. Olen yleensä ollut monen ihmisen kaveri, mutta paremmiksikin kavereikseni luulemani ihmiset ovat jossain vaiheessa vain kääntäneet selkänsä. Ala-asteella selkeästi ilmoittaen, etten ollut toivottua seuraa, yläasteella viettäen aikaa minun seurassani vain jos kukaan muu ei ehtinyt. Jonkin sortin persona non grata siis ns. paremman piirin joukossa. No, löysin sentään seuraa muutamasta muusta ei-toivotusta, jotka tosin olivat tämän asemansa kanssa minua paremmin sinut. Ei minua missään vaiheessa suoranaisesti kiusattu ole, siinä mielessä olen onnellisessa asemassa. Ehkä minut luokiteltiin liian tyhmäksi.
Lukiota varten olisi ollut mahdollisuus ravistaa menneisyys harteiltaan ja mennä toiselle paikkakunnalle, mutta en uskonut mahdollisuuksiini ja jätin sen tekemättä. Porukka sentään vaihtui jonkin verran, ja sain ensimmäiset ystäväni, joihin edelleen pidän yhteyttä, joskin harvakseltaan. Lukion jälkeisen opiskelupaikan valinnassa painoi aika pitkälle se, miten kaukana opinahjo on entisestä kotipaikkakunnastani. Valitsin Helsingin. Riittävän kaukana, että voin aina vedota matkustusajan turhuuteen jottei tarvitse käydä kotona turhan usein.
Mitähän osaisin sanoa opiskeluistani kertomatta liikaa? Todetaanpa nyt ainakin se, että omalla alallani olen sukupuoleltani joltinenkin harvinaisuus, mutta ehkä juuri siksi olen sopeutunut sinne niin hyvin :-) Opiskeluaika on venähtänyt vähän turhan pitkäksi, mutta olen puuhaillut kaikenlaista muutakin, lähinnä opintoja etäisesti tai vähän lähemminkin liippaavia töitä. Osaltaan pitkitystä on tuonut aiemmassa postauksessa mainitsemani tenttirimakauhu. Ja ei kai tässä tosiaan voi kuin itseään syyttää, ja ah niin hurmaavaa akateemista vapautta ja vastuusa. (harmi muuten, että tuoreemmat sukupolvet eivät voi enää yleissivistyvyyttä juuri harrastaa typerien opintoaikarajoitusten vuoksi )-:
Opinnot olisivat voineet mennä paremminkin, mutta ei niissä sinällään valittamista. Aiempi pohdiskeluni psykiatrisen avun tarpeesta juontaa juurensa enemmänkin töihini, joita tein jossain vaiheessa omalla laitoksellani tutkimusavustajana. Viimeinenkin itseluottamuksen ripe meinasi pettää, ja välillä oli tosiaan itku kurkussa olo, että minusta ei kerta kaikkiaan ole tähän, minä en pysty, en täytä niitä vaatimuksia enkä pysty suorittamaan itsenäisesti niitä tehtäviä, joita minulle annetaan. Käsite "ohjaus" oli melko lailla tuntematon, joten työ oli enimmäkseen itsenäistä pään seinään hakkaamista. (Tämä kuulostaa taas siltä, että minulla ei ole mitään oikeutta tuntea voivani henkisesti pahoin...)
Harkitsin useammankin kerran tosiaan psykiatriaa, josko siitä löytyisi jotenkin ihmeparannus itsetunnolle. Perustelin tätä itselleni kuitenkin lähinnä potentiaalisella työkyvyn menettämisellä, jos en tee asialle mitään, ja totesin kerta toisensa jälkeen, että se ei ole riittävä tai hyväksyttävä syy. Minun tulisi löytää perustelu hoidon tarpeelle itsestäni eikä työnantajastani. Vaikka tottakai työkyky on, erityisesti tässä vaiheessa elämää, keskeinen kysymys: onhan yhteiskunta käyttänyt valtavasti varoja minunkin kouluttamiseeni, ja jos olenkin työkyvytön ennen valmistumista, tiedän vain lisää rahanmenoa.
Mutta keksin siis itselleni liiaksi asti tekemistä, jotta moiset ajatukset eivät enää ehtisi vaivata. Ja porskutin muutaman vuoden ihan mallikkaasti, ja päältä päin katsoen varmasti nyky-yhteiskunnan odotusten mukaisesti, eteenpäin. Viime syksy kuitenkin muutti asioita. Loppuvuoteen sattui päällekkäin monta isoa asiaa, jotka jäivät roikkumaan ilmaan vailla ratkaisua.
Ensinnäkin loppusyksy oli töissä rankka, erään projektin loppurutistus, jossa saatoin itseni burn outin partaalle sitä tajuamatta. Siitä huolimatta piti kuukauden verran yrittää tehdä töitä, vaikka tajusin itsekin, ettei siitä mitään tule. Mutta kun velvollisuudentunto käskee, ettei saa jättää kesken, niin minkäs teet. Samalla mieltä kalvoi epävarmuus tulevasta vuodesta, sekä erään seurustelun ja ystävyyden rajamailla keikkuneen ihmissuhteen minulle yllätyksenä tullut loppu (tai en voi oikeastaan sitä lopuksi sanoa, toinen osapuoli vain päätti katkaista yhteydenpidon kertomatta minulle tästä aikeestaan). Lomaa en missään vaiheessa ns. ehtinyt pitää, vaan töiden loputtua oli alettava lukea kevään tentteihin ja palattava opiskelun ihmeelliseen maailmaan. Tiiviin tenttikirjojen kanssa seurustelun jälkeen jäi muutama päivä vapaata ennen luentokauden alkua, jolloin kaikki vain romahti. Oli liikaa aikaa, joten tuli sitten ajateltua vahingossa itseäkin.
Helmikuulle asti jaksoin vain itkeskellä yksikseni, kunnes totesin, että tästä ei nyt tule mitään. Oli pakko saada apua jostain, ja soitin YTHS:n mielenterveyspalveluihin. Hämmästelin sitä, että sain ajan mielenterveysneuvontaan seuravalle päivälle. Hämmästys loppui siinä vaiheessa, kun pääsin tapaamiseen ja sain kuulla, että ennen kesää ei ole toivoakaan saada sitä yhtä tapaamista enempää. Kesän jälkeen sitten pääsisi ehkä hoidon tarpeen arviointiin, jos halusin jäädä jonottamaan. Suurin kynnyshän hommassa oli ylpeytensä nieleminen ensimmäistä yhteydenottoa varten. Ei odottamaan jääminen hyvältä tuntunut, mutta vaihtoehtoja ei juuri ollut.
Vastaanottavalle psykologille mainitsin epäilyksistäni sen suhteen, onko minun paha oloni oikeutettua vai pitäisikö minun olla vain kiltisti hiljaa ja pysyä suoritusyhteiskunnan rattaissa pyörimässä valittamatta. Johon sain vastauksen retorisena kysymyksenä: olen siis sitä mieltä, että minun paha oloni on vähemmän arvoista kuin jonkun toisen paha olo? Niin, siltähän se tuntuu. En tiedä (tai en muista on ehkä oikeampi muoto) lapsuudessani tapahtuneen mitään kovin pahaa ja oikeastaan minulla menee sen verran hyvin, ettei minun pitäisi valittaa, vaan pikemminkin tuntea kiitollisuutta kaikesta siitä, mitä olen saanut ihan ansaitsematta.
No, vastaanottavan psykologin neuvosta otin myös yhteyttä vielä yleislääkäripuolelle neuvotellakseni mielialalääkkeiden käyttöönotosta. Siellä törmäsin ylipirteään, eläkeikää lähentelevään lääkäriin, joka päätti, että kysehän on vain ja ainoastaan työuupumuksesta, johon auttaa aikataulujärjestelyt, nukkuminen ja tarvittaessa nukahtamislääkkeet (minulla ei ole koskaan ollut vaikeuksia nukahtaa, mutta unen pituus on ehkä ollut normaalia lyhempi). Kävin muutaman kerran hänen luonaan alkukeväästä, kunnes hän huhtikuussa totesi, että koska tilani ei ole muuttunut mihinkään, enkä ole yhteistyökykyinen (eli en nuku vähintään yhdeksää tuntia yössä aiemmin normaalin kuuden-seitsemän sijaan), ei ole takaisin tulemista. Kirjoitti sitten kuitenkin vielä kädenojennuksena vähän lisää pillereitä.
Heinäkuun lopulla pääsin mielenterveysneuvontaan ja hoitoonohjaukseen sille psykoanalyytikko-psykologille, josta olenkin maininnut jo aiemmin. Kaksi kertaa olen hänen vastaanotollaan käynyt, viikon päästä olisi seuraava aika. Saas nähdä kuinka käy. Mutta siitä lisää myöhemmin.