Juhla vanhain perinteiden saapuu talven hämärään

Kuukausihan siihenkin on enää aikaa. Suklaat ovat olleet kaupoissa houkutuksena jo kuukauden, ja joulukoristeitakin on alkanut tulla. Kauppakeskusten joulusesongit avattiin viime viikonloppuna, mutta onneksi eivät sentään taida vielä soittaa joululauluja herätelahjaostoksia kiihdyttämässa.

Joulustani tulee tänä vuonna yksinäinen; no eipä se paljon näistä muista päivistä eroa.

Meidän perheen joulu armainen on sellaista vuosittaista kulissia; edes sen verran on pitänyt pitää yllä senkin jälkeen kun lähdin opiskelemaan toiselle puolelle Suomea. Muun ajan isä varmaan selittää sukulaisille ja tuttaville minun vierailujeni vähäistä (olematonta) määrää sillä, että olen liian kiireinen ravaamaan kaiken maailman tärkeyksissä.

Jouluna tapahtuu niinkin paljon, että kaikki ovat omissa oloissaan ja mieluiten omissa huoneissaan sen ajan, minkä voivat kohteliaisuuden rajoissa suinkin muita perheenjäseniä välttää. Ja sitä sitten jatkuu kolme päivää. Välillä syödään, saunotaan, syödään lisää, puhutaan pientä small talkia, jaetaan hassunhauskasti pukin tuomat lahjat varmistaen isän olleen taas kaikkein kiltein ja syödään vähän lisää. Kun rituaalit on suoritettu, voidaan taas hyvällä omalla tunnolla siirtyä kukin omiin huoneisiinsa.

Olen tuota rituaalia tunnollisesti vuosittain suorittanut, ehkä jonkinlaisena katumusharjoituksena; vastenmielisesti mutta velvollisuudentuntoisesti kuten kuuliaisen jälkeläisen tulee.

En aio tehdä sitä enää tänä jouluna.

En halua erityisesti joulun aikaan kuulla isältäni sitä, kuinka kertakaikkiaan teen kaiken väärin. Muun muassa kuinka en liiku tarpeeksi (vaikka liikun huomattavasti enemmän kuin isä) enkä harrasta oikeanlaisia liikunnan lajeja, kuinka kuuntelen vääränlaista musiikkia enkä ymmärrä taiteesta yhtään mitään, kuinka en ymmärrä omaa parastani enkä syö täysin oikein (eli niinkuin isä), kuinka en osaa pitää huolta painostani ja terveydestäni, kuinka opiskelen liian pitkään, enkä tee sitäkään niin hyvin ja huolella kuin isä... Sukulaisille minulla sentään voi vielä leveillä, olenhan suvussa peräti toinen yliopistossa koulutettu (isä oli se ensimmäinen) ja olen kuitenkin opintojen viivästämiseksi tehnyt kaikenlaista CV:ssä hyvältä näyttävää.

Isä kysyi joskus lokakuussa, olenko tulossa jouluksi kotiin. Sain tällä kertaa vastattua kielteisesti. Monena jouluna on jo tehnyt mieli kieltäytyä, mutta en ole osannut sanoa vastaan, eikä minulla toisaalta parempaakaan suunnitelmaan ole ollut. Lokakuun jälkeen ei olekaan vanhemmista kuulunut mitään, enkä minäkään ole ottanut asiakseni sinne soitella.

Nyt en voi mennä kotiin. Mitä siitäkin tulisi, jos vanhempani saisivat selville miten perseellään elämäni tällä hetkellä on? Omaa kulissiani ja oman sieluni koskemattomuutta en vain jaksa tässä kunnossa pitää yllä kolmea päivää.

Meillä ei ole koskaan puhuttu mistään henkilökohtaisista asioista. Niistä ei vain ole saanut kysellä, ja kaikki ovat parhaansa mukaan yrittäneet pitää kaikki tunteensa itsellään. Isäni nelisenkymmentä vuotta sitten tapahtunut Suuri Epäonnistuminen on edelleen tabu perheessämme; kuulin siihen liittyvistä asioista (jotka minulla mielestäni olisi ollut oikeus tietää lapsuudestani asti) vasta täysi-ikäisenä ja silloinkin vähän vahingossa sedän vaimolta.

Vietän siis joulun yksin omassa kämpässä. Joulu tuntuu jotenkin niin perhejuhlalta, että ajatus yksinäisestä joulusta kuristaa kyllä kurkkua, mutta on tämä parempi vaihtoehto. Pitää katsoa, josko saisi suunniteltua itselleen hyvää jouluruokaa (ja vielä toteutettua suunnitelmansa), polttaisi kynttilöitä, yrittäisi vain olla ja rauhoittua. Kuulostaa hyvältä, mutta voi lopulta mennä vain masennukseksi. Onhan tässä vielä kuukausi aikaa rauhoittaa itselleen joulumieltä; kuukausi, joka kuitenkin kuluu liian nopeasti.

Rakastamisen vaikeudesta

Aiemmasta postauksestani (Yksin ei ole hyvä olla) saattaa ehkä saada sen kuvan, että kuvittelisin parisuhteen olevan pelastus kaikelle. Väärin tulkittu.

Sosiaalisesti se helpottaisi elämää paljonkin. Mutta en tosiaan kuvittele sen tarjoavan kuin taikaiskusta selvennystä pääni sekaisin olevalle sisällölle. Tuskin minusta edes olisi siihen ainakaan tällä hetkellä.

Voisinko jakaa koko elämäni (sisällöllisesti, ei ajassa) toisen kanssa, jos en itsekään tiedä, kuka lopulta olen?

Voisinko luopua itsenäisyydestä ja alkaa ottaa huomioon jonkun toisen, kun ajatukset pyörivät itsekkäästi siinä, että jaksan raahautua seuraavaan päivään? Suostuisinko kunnossa ollessanikaan luopumaan vapaudestani ja priorisoimaan suhdetta muiden menojeni edelle?

Vai tulisiko minusta lopulta vain tossun alle tallautuva marttyyrinkruunuaan kiillottava puolisko asettaessani toisen tarpeet ja toiveet aina omieni edelle?


Pystyisinkö rakastamaan jotakuta toista, kun en oikein osaa sietää edes itseäni? Pystyisinkö uskomaan, että joku voisi rakastaa minua? Jos kaikki muu lopulta toimisikin, en todennäköisesti uskaltaisi enää heittäytyä onnellisuuden yrittämiseen. Sen jälkeen tulisi kuitenkin alamäki ja aallonpohja on aina alempana. On helpompaa vain leiriytyä laaksoon.

Idealistiparantaja, minäkö?

Teinpä sitten jostain blogilistan kautta löytämästäni linkistä Keirseyn persoonallisuustestin. Sen mukaan olisin Idealist Healer (INFP). Tarina kuulostaa jotenkin epämääräisen tutulta, ehkä siinä on jotain samaa kuin horoskoopeissakin ;-) Mutta onhan se aina mukava tietää, että olen samaa persoonallisuustyyppiä kuin vaikkapa Gandhi tai prinsessa Diana...

Enhän minä, mutta ne muut

Pohdin joskus sitä, miten erilaisia asioita sallin muille kuin itselleni. Muiden "oikeudet" ovat siis oletusarvo, mutta itselleni en voi sellaisia myöntää; sehän vain häiritsisi minua parempien ja arvokkaampien ihmisten elämistä.

• Muut kertovat asioistaan jos haluavat kertoa, minä en utele. Minä kerron asioistani vain jos joku haluaa kuunnella ja siis kysyy.
• Muut saavat kysyä asioita (töissä, luennoilla,...) selvittääkseen asioita. Minun tulee pysyä hiljaa ja selvittää asiat itse, koska minun kuitenkin pitäisi jo tietää (kuitenkin asia on esitetty jo jossain), ja osoitan vain yleisesti tyhmyyteni jos kysyn. Ja vien muiden kallista aikaa.
  
• Minun luokseni saa kuka tahansa kaverikseni uskomani tulla käymään koska tahansa (kunhan vain olen kotona). Minä menen häiritsemään muiden kotirauhaa vain kutsusta ja silloinkin varmistun siitä, että minut oikeasti halutaan paikalle.
• Kaverini voivat hakeutua seuraani halutessaan. Minä en harrasta kutsuja enkä tee aloitteita tapaamisista, koska kuitenkin paikalle tultaisiin vain kohteliaisuudesta ja velvollisuudentunnosta, enkä minä tietenkään halua riistää ihmisiltä heidän vapaa-aikaansa ja parempaa seuraansa ja tekemistään.
• Minä voin kastella toisten kukkia heidän lomansa aikana, mitäpä se minulta olisi poissa. Minä en voi/osaa pyytää ketään tekemään asioita puolestani, heillä on varmasti mielekkäämpääkin tekemistä kuin huolehtia kasvieni hyvinvoinnista.
  

Löytyisi näitä varmaan lisääkin. Mutta missä vaiheessa minusta tuli näin alisteinen sille, mitä oletan muiden haluavan? Olenko minä nyt laskenut itseni kaikkia muita paremmaksi, koska tiedän, mitä he tarkoittavat huolimatta siitä, mitä sanoja suusta tulvii?

Missä vaiheessa minä menetin ihmisarvoni omissa silmissäni?

Yksin ei ole hyvä olla

...tai ainakaan se ei ole sosiaalisesti hyväksytty tilanne. Tiedäthän, siinä vaiheessa kun kaikki kaveripiiristäsi ovat pariutuneet ja olet ainoa sinkku, kukaan ei kutsu sinua minnekään, koska olet aina se hankala (2n+1):s pyörä. Ja kohta alat tuntea itsesi täysin tarpeettomaksi. Eikä niiden seurustelevien kavereiden seuraa ja aikaa kehtaa käyttää ilman niiden toista puoliskoakaan; sehän nyt on vähän kuin veisi lapselta namun (hyvää seuraa) ja antaisi pullon tervaa (minun seuraani) tilalle syötäväksi.

Miten tilanne muuttuisi jos seurustelisin? En tiedä. Ehkä hyväksyisin itseni paremmin, koska joku olisi siinä vaiheessa hyväksynyt minutkin, jollain tasolla. Ehkä jos itseluottamukseni olisi vähän paremmissa kantimissa, kestäisin myös liikkua julkisilla paikoilla yksin, ylpeänä ihan vain olemassaolostani. Kolmeakymppiä lähetessä sitä vain alkaa väkisinkin tuntea itsensä tälläkin mittakaavalla sosiaaliseksi hylkiöksi, kun ei ole jo perustanut tai viimeistään perustamassa onnellista 1,4-lapsista, rivitalossa asuvaa, kultaisen noutajan ja farmariauton omistavaa suloisen keskiluokkaista perhettä.

Eikä, perkele, edes osaa esittää olevansa villi ja vapaa sinkku. Tai no, luultavasti kukaan ei uskoisi, jos yrittäisin moista väittää.

Sukupuolettomuudesta

Aloin kirjoittamaan tätä blogia ajatuksella anonymiteetistä ja siitä, etten paljastaisi sukupuoltanikaan. Toisaalta sen takia, että halusin testata menisinkö läpi vastakkaisen sukupuolen edustajana silloin, kun ulkonäkö ei suoraan paljasta sukupuolta. Toisaalta sen takia, että pelkään, että yhdistelmä kaikista muista blogissa esille tulleista tiedoista ja sukupuolestani saattaisi olla riittävä murtamaan täydellisen anonymiteetin.

En tiedä oikein itsekään, miksi ajatus sukupuolettomuudesta kiehtoo. En aina tunne oloani kotoisaksi synnynnäisen sukupuoleni perusteella minulle langetetussa roolissa, ja olenkin ainakin opiskelujen ajan venytellyt sukupuoliroolini rajoja suuntaan jos toiseenkin.

En koe varsinaisesti olevani väärässä ruumiissa; en vain tahdo täyttää kaikkia roolini vaatimuksia. Ehkä tässä on sekin seikka, että ihan fyysisiltä mitoiltani en tähän täysin pysty. En koe myöskään olevani homoseksuaali. Muutama vuosi sitten olisin melkein vannonut täysheterouden nimiin, joskin provosoin tuttujani ja erityisesti vanhempiani ajoittain viittauksilla mahdolliseen homoseksuaalisuuteeni. Nyt en tiedä. En heteroidentiteetistäni suostu luopumaan kyllä, mutta ei ehkä olisi mikään mahdottomuus ihastua samankin sukupuolen edustajaan; niin ei vain ole koskaan käynyt (tai ehkä olen itsekin niin homofobinen, että blokkaan alitajuisesti mahdollisen ihastumisen tiedostamisen?).

Viime vuotinen työkaverini, joka on tässä blogissa tullut mainittua useasti, kutsuttakoon häntä jatkossa vaikka A:ksi, on vähän samaa laatua. Siis vastakkaista sukupuolta toki, mutta ei tahdo asettua täysin oman sukupuolensa rooliin ja venyttää sen rajoja. Ehkä siksikin hänen kanssaan oli niin helppo tulla toimeen, koska hän pystyi tietyllä tapaa ymmärtämään tämänkin puolen minussa.

SETAn sukupuolitestistä, jonka olen muutamaan otteeseen tehnyt, saan järjestään tulokseksi "sukupuolineutraali" itselleni vastakkaisen sukupuolen määritteellä (joskin toki saatan vaikuttaa vastauksiin sen mukaan, mitä haluan tulokseksi) ja toivotuksen "irtisanoudut koko sukupuolijärjestelmästä". Sukupuolineutraali on siis hieman eri asia kuin androgyyni. Ehkä leikillinen testi ei ole koko totuus, mutta viittoisi samoille suunnille kuin oma käsitykseni.

Luin joitain vanhoja postauksia läpi nähdäkseni, onko siellä mitään, mikä voisi (mahdollisille) lukijoille paljastaa juridisen sukupuoleni. Onhan noita. Vaan olkoon, vähän hakemalla saa hakea, mutta on kai se mahdollista arvata (kun pelkällä random-arvauksellakin oikein osumisen todennäköisyys on kuitenkin puolet). Jatketaan nyt sukupuolettomana. Jos tulee jotain pakottavan sukupuolisidonnaista kerrottavaa, katsotaan uudelleen.

Kiire vai kiire?

Tuskaisesti tehtävää töissä, en tunne ehtiväni kaikkea ja olevani siksi äärimmäisen huono ihminen. Töissä kuluu aikaa, mutta jotenkin paljon enemmän tuntuu hukkuvan siihen, että penedelöin pari tuntia päivässä. Turhauttavaa. Ja sitten kun pääsee kotiin, ei jaksakaan tehdä enää muuta kuin syödä ja mennä nukkumaan (tosin tähänkin jostain syystä onnistuu kulumaan useita tunteja aikaa...).

Tai aikaa siis kyllä olisi, mutta en vain pysty enkä jaksa toteuttaa yksinkertaisimpiakaan tehtäviä, joiden suorittamattomuus eivät voi päätyä kenenkään minut tuntevan tietoon.

Viherkasvit kuolevat kuivuuteen, kun kolmeen viikkoon en ole jaksanut nousta tästä tuolista lamaantumisen sijaan ja antaa niille vettä. Vai onko siitä jo neljä viikkoa.

Kämppä on pyörremyrskyn jäljiltä. En ole jaksanut siivota sitten heinäkuun, ja silloinkin siivosin lähinnä siksi, että vanhempani tulivat käymään. Roskat sentään olen vienyt tässä välillä, mutta kohta eteisestä ei mahdu kulkemaan ollenkaan. Imurikin on maannut keittiössä kohta pari kuukautta paikallaan. Mutta kukapa muu tätä olisi kauhistelemassa?

Laskut jäävät maksamatta ajallaan. Nettipankin käyttö ei paljon vaatisi, kun konetta käytän muutenkin, mutta se vaatisi ihan liikaa aloitteellisuutta. Jonkin karhun saatuani sitten yleensä makselen ainakin jo myöhästyneet laskut pois. Ja sama uudelleen seuraavassa kuussa.

Hävettää, että olen vajonnut tälle tasolle. Hävettää, etten osaa pitää huolta itsestäni ja elämästäni niinkuin aikuisen ihmisen oletetaan osaavan. Hävettää, etten osaa näyttää kenellekään sitä, miten pahalta tuntuu sisällä, vaan yritän pitää yllä kulisseja siitä, että elän normaalia elämää ja minulla menee ihan hyvin. No, siihen ainakin kiire auttaa.

Sopiva sairaus

En toki tiedä diagnoosiani vielä, enkä tiedä, milloin tulen sen tietämään. Niille, joille on ollut jotain pakko selvittää siitä, miksi en enää ole niin toimintakykyinen, positiivinen jne. olen mutissut alkukeväisen YTHS-työterveyslääkärin analyysin pohjalta jotain työuupumuksesta.

Tiedän, että se ei ole the whole story, mutta en siis paremmastakaan tiedä. Toisaalta, työuupumus on myös yhteiskunnallisesti hyväksytty mielenterveysongelmia liippaava diagnoosi. Onhan siinä toki heikot sortuu elon tiellä -henkeä, mutta onhan se nyt, hyvänen aika sentään, ymmärrettävämpää ja pohjoismais-protestanttisen työmoraalin mukaan paljon hyväksyttävämpää, että joku kärsii vähän burn outista kuin että olisi ihan oikeasti hullu.

Ex-pomoni ei kyllä ilmeisesti oikein ilahtunut tuosta diagnoosista, kun hänelle kerroin. Vielä jäi vähän tekemättä, mutta totesin, että on parempi kertoa ettei pysty tekemään kuin vain kadota maan nielemänä. Työuupumukseen liitetään kuitenkin myös työolosuhteiden ongelmat, joten pienehkössä porukassa ei tarvitse katsella kovin kauas. Arvostan kyllä ex-pomoani, aikaansaapa mies, mutta kemiat eivät nyt vain kohdanneet parhaan lopputuloksen saavuttamiseksi.

Mielenterveyden ongelmat ovat suurelta osin aivojen aineenvaihdunnan muutosten seurausta. Se, että sanon näin, ei tarkoita sitä, että uskoisin niiden olevan kuin taikaiskusta parannettavissa lääkkeillä; tämä nyt vain käsittääkseni on yleisesti hyväksytty tieteellinen fakta. Helmikuussa olin kyllä ihan valmis vaikka aloittamaan mielialalääkityksen, sen verran kamala olo oli siinä vaiheessa. Onnekseni olen kuitenkin ongelmieni medikalisoinnilta säästynyt enkä ole edes joutunut taistelemaan siitä, että minulle ei lääkkeitä tungeta (pl. keväällä kirjoitetut n. 60 tablettia unenpidentämistarkoitukseen, niitäkin on edelleen jäljellä). Oma-aloitteisesti olen kyllä pistellyt keväästä alkaen poskeen kalaöljyä ja monivitamiinitabletteja, ehkä se on auttanut, ehkä ei. Ehkä olo voisi olla vielä kurjempi ilman niitä.

Ei pitäisi sairastuessaan kyllä lukea mitään alaan liittyvää kirjallisuutta, siitä löytää vain liian monta sairauskuvausta, jotka sopivat omaan tilaan. Vuoden kuluessa on tullut luettua Alice Milleriä, Liisa Keltikangas-Järvistä, tohtori.fi:n Masennusklinikkaa, lukemattomia muita verkkolähteitä ja ohjevihkosia mm. masennuksen hoidosta. Masennuksen suunnille arvelisin totuuden viittovan, mutta en tiedä, löytyykö minulle lopulta edes mitään varsinaista psykologista diagnoosia. YHTS:n psykologitäti ainakin oli sitä mieltä, että minä haluan vain selvittää, kuka olen ja siksi psykoanalyysi sopisi tarpeisiini. Omasta mielestäni tarvitsen kyllä apua ihan muussakin, mutta en toki ole ammattilainen.

Yksin.

Yksinäisyys painaa. Yleensä kieltäydyn sitä ajattelemasta, mutta kun luen muita blogeja, joissa kerrotaan siitä, kuinka paljon tukea ja apua monet saavat tai ovat saaneet ystäviltään aallonpohjalla, itsesääli pukkaa väkisin pintaan ja taas itkettää.

No, myöhäistä parkua kun maito on jo maassa. Itsepähän tilanteeni olen valinnut.

Ihan rehellisesti kaipaisin kosketusta, ymmärrystä ja läheisyyttä. En koe saaneeni kaikkia kolmea koskaan ainakaan yhdessä paketissa, joten mihinkäpä tilanne siitä olisi muuttunut? Ehkä vaadin liikaa.

Ihmissuhteellista

Ihmissuhteet olisivat, erityisesti elämän pahemmissa karikoissa, aika tärkeitä. Jostain syystä vain onnistun itse katkaisemaan suhteet tuntemiini ihmisiin aika usein siinä vaiheessa kun ei ole enää yhteistä tekemistä ja siten puheenaihetta.

Ala- ja yläasteelta ei ole enää ketään tuttuja, joihin vielä pitäisin yhteyttä. Toki jos satunnaisesti (aika harvoin) törmää, niin moikkaa ja saattaa vaihtaa muutaman kuulumisenkin, mutta elämä on vienyt heistä suurimman osan aika lailla eri teille kuin minut. Ei sinällään, että se olisi mikään este pitää yhteyttä, mutta eipä minulla taitaisi olla kovin paljon puhuttavaa kotikylään jääneen, ammattikoulun käyneen kolmen lapsen vanhemman kanssa. Tämä tietysti osoittelee sormella enemminkin minun sisäistä köyhyyttäni ja sitä, kuinka maailmani pyörii oman napani ympäristössä nöyhtineen kuin sitä, että kolmen lapsen putkimiespappa olisi jotenkin huono ihminen.

Lukiokavereita jäi muutama, mutta yhteydenpito heihinkin on harventunut sitä mukaa kun he yksi toisensa jälkeen ovat löytäneet pidempiaikaisen elämänkumppanin. Heidän jokapäiväinen elämänsäja heidän ajatuksensa ja maailmankuvansa ovat toki melko jo huomattavasti lähempänä omaani. Suurin osa heistä on vieläpä muuttanut pääkaupunkiseudulle viimeistään valmistuttuaan, mutta eipä tuo läheinen sijainti yhteydenpitoa ainakaan edistävän ole tuntunut.

Opiskelukaverit ovatkin sitten ensimmäinen suurempi porukka, johon tunsin jollain tapaa kuuluvani ryhmän suunnilleen tasaveroisena jäsenenä. Tosin ei oma vuosikurssini; kavereita on ennemminkin ylemmiltä ja alemmilta kursseilta, enemmänkin niitä, joiden kanssa on tullut puuhattua kaikkea opiskelun ulkopuolista juttua. Tosin näistäkin kontakteista suurin osa tuntuu vain kuolleen jonnekin sitä mukaa kun ihmiset valmistuvat, työllistyvät, kiireellistyvät ja perheytyvät. Sääli, koska opiskelukavereissa on monta mainiota tyyppiä, joiden kanssa olisi kiva ihan vain viettää aikaa porukalla ilman sen syvällisempiä taka-ajatuksia.

Opiskelukavereistakaan ei juuri läheisiä ystäviä ole löytynyt. Jollain tapaa (tämä kuulostaa ihan kauhealta, mutta kuvaa asennettani) olen kokenut olevani heitä ylempänä. Siis sen jälkeen kun pääsin tajuttomasta kaikenlaisen järkevänoloisen kommunikoinnin estäneestä alemmuuskompleksista vuosikurssikaverieni suhteen. Jollain tapaa he ovat kaikki putkinäköisiä, tai sosiaalisesti minuakin epävarmempia (vaikka yleensä yrittävät tätä epätoivoisesti peittää), tai heiltä puuttuu kokonaan protestanttisen pohjoismaisen kulttuurin vaatima yhdistelmä nöyryyttä ja ahkeruutta, tai...

Se että arvostelen heitä, ei tarkoita sitä, että minä olisin näissä ja kaikissa muissa suhteissa mielestäni täydellinen, jos erehdyit luulemaan. Monia heistä arvostan siitä syystä, että he tuntuvat olevan alamme ymmärryksessä minua valovuosia edellä. Maailmaakin moni tuntuu hahmottavan minua niin paljon laajemmin että oma ymmärtämättömyyteni hävettää. Hassua, miten samaa ihmistä voikin katsoa yhtä aikaa ylös- ja alaspäin :-) Minä taas kaipaisin tasa-arvoisutta, sitä että voi kohdata toisen silmästä silmään ja kunnioittaa kokonaisuutena, vaikka eri puolet olisivatkin kummallakin vahvempia kuin toisella. Tuollaista minun kohdallani tasa-arvoisuuteen pystyvää suhtautumista en ole kovin monessa ihmisessä kohdannut. Ja tietysti myös toisinpäin :-)

Jostain syystä minun on helpompaa luoda suunnilleen luottamuksellisia ja läheisiä (ystävyys)suhteita vastakkaiseen kuin omaan sukupuoleeni. Läheisin samaa sukupuolta olevakin on biseksuaali ja asustelee nykyään avoliitossa kolmannen samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa. Ystävyytenäkin alkaneilla suhteilla vastakkaisen sukupuolen edustajiin on vain (ainakin minun kokemusteni perusteella) paha taipumus onnistua värittymään jollain tasolla seksuaalisesti, vaikka kuinka yrittäisi. Ja viimeistään siinä vaiheessa kun toinen osapuoli alkaa seurustella vähänkään vakavammin, läheisyys ja luottamus katoavat kuvioista. Ja sitten voikin taas todeta yhden ihmissuhteen enemmän ja vähemmän päättyneeksi. No, onpa tuosta pari poikkeuksen vahvistavaa sääntökin: kaksi näistä kavereistani on nykyään onnellisesti naimisissa, mikä on hieman palauttanut tilanteita aiempiin uomiin.

En sitten tiedä, vaadinko lähimmiltä ystäviltäni liikaa. En kovin kauan jaksa pitää yhteyttä, jos toinen ei vastavuoroisesti ilmoittele itsestään. Toimin ainakin menneisyydessä, silloin joskus muinoin paremmassa kunnossa ollessani mielelläni olkapäänä, ja aika moni vähemmänkin läheinen kaveri onkin sitä vasten itkenyt. Kuka naishuoliaan, kuka menneisyyden haamujaan. Itsestäni en ole osannut niin paljon antaa. Hyvin vaikeaa on kuvitella, että jotakuta jaksaisi kiinnostaa minun elämäni saati hyvinvointini niin paljon että lainaisi olkapäätään tai jaksaisi kuunnella tylsää jokapäiväistä elämääni. Ja kuitenkin haluaisin, että lähelleni päästämäni ihmiset olisivat toisaalta kiinnostuneita minusta ihmisenä ja toisaalta haluaisivat olla ystäviäni vain ja ainoastaan omasta vapaasta tahdostaan. Ja toisaalta en koe itseäni lainkaan kiinnostavaksi. Joten niiden, jotka väittävät ystäviäni olevansa, täytyy valehdella.

Valta omaan elämäänsä

Eilen siis päätin pitää toistaiseksi taukoa yhdestä ystävästäni. Kyllä, kaikesta huolimatta kutsun häntä sellaiseksi. Historiaa kaivellakseni, hän on siis työkaverini vuoden takaa, teimme hyvin tiivista yhteistyötä puolisen vuotta ja kun tulimme varsin hyvin toimeen keskenämme, tuttavuuden aste heilahteli työkaverista enemmän ystävyyssuhteen ja ajoin seurustelunkin suuntaan. (todettakoon, että hän on siis minua vastakkaisen sukupuolen edustaja)

Työsuhteen, joka oli minun osaltani projekti, loppuessa hän yksipuolisella päätöksellä lopetti yhteydenpidon; myöhemmin kertomansa mukaan ajatellen, että se oli siinä, eipä siitä sitten enempää. Rivien välistä toki osasin tämän verran lukea, mutta mielestäni tuollainen ei kuitenkaan ole hyväksyttävää käytöstä kahden aikuisen ihmisen suhteessa. Kyllä sitä nyt pitäisi puhua osata, vaikka aihe olisikin vähän vaikea. Ei sinällään, emme missään vaiheessa käsitelleet suhteemme laatua. Minun mielestäni oli itsestään selvää, että niin kauan kuin tehdään töitä yhdessä, ei ainakaan seurustella vaikka vietettäisiin aikaa yhdessä töiden ulkopuolellakin, mutta olisin toivonut suhteen jatkuvan edes ystävyytenä työsuhteen päätyttyäkin. Pidin hänestä varmasti paljon enemmän kuin hän minusta, mutta uskaltaisin keskustelujen(kin) pohjalta väittää ajatusten olleen edes jossain määrin saman suuntaiset.

Koska hän nyt sattui olemaan tuntemistani ihmisistä lähinnä sellaista, jolle olisin voinut kuvitella puhuvani, ja toisaalta myös siksi, etten halunnut häntä kokonaan elämästäni poistaa, otin yhteyttä uudelleen reilun kuukauden tauon jälkeen; siinä vaiheessa kun romahdin työuupumuksen, tulevaisuuden pelon, tuskastuttavan huonon itsetunnon, riittämättömyyden tunteen ja muiden kiemuroiden alle. Harvakseltaan olemme pitäneet yhteyttä kymmenisen kuukautta, mutta jokin on tökkinyt koko ajan. En ole lopulta pystynyt oikein puhumaan hänellekään mitään, osaltaan varmaankin siksi, että hän on mukana mielentilani karrelle palaneessa sekametelisopassa.

Palataanpa päivän pointtiin. Oloni on ollut tänään parempi kuin pitkään aikaan, vaikka eilen illalla itkin pitkälle yli puolenyön. Hesari ei tullut aamulla, joten bussimatkalla jäi aikaa miettiä kaikenlaista (pelottavaa viimeaikaisten kokemusten valossa), ja totesin saaneeni takaisin määräysvallan omaan elämääni. En ollut enää sen varassa, että tämä ex-työkaveri päättää ettei halua pitää yhteyttä; päätös ei ollut helppo, mutta tällä kertaa minun oli mahdollista osallistua itseäni koskevan päätöksen tekemiseen siitä, mikä on suhteeni tähän toiseen ihmiseen, toisin kuin vuosi sitten joulun tienoilla.

Nyt mietin sitä, olenko ollut koko ajan näin huonossa kunnossa vain tämän vuoksi. Jos näin on, hirtän sen ihmisen, joka tämän aiheutti. Tuskinpa olisin missään tapauksessa ollut sama vanha täydellisen haavoittumaton itseni; sen verran pahasti olin kolhuilla jo muutenkin töitten ja työuupumuksen takia. Mutta kuinka paljon vähemmän kamala tämä vuosi olisi ollut, jos minulla olisi ollut koko ajan tunne siitä, että kuitenkin päätän itse elämäni suunnasta?

Ja tietysti sitten herää taas kysymys mielessäni, jonka mukaan minun kärsimykseni ei voi olla yhtä pahaa kuin muiden kärsimys (eikä se kyllä varmasti sitä olekaan), olenko ihan turhaan jonossa psykiatrialle? Tuskin. Itsetuntoni on joka tapauksessa sen verran maan rakoon poljettu (varmaan jo lapsuudessani) että olen krooninen alisuoriutuja.

Hämmentävää. Jollain tasolla tiedän, että pystyn vaikka mihin tosi paikan tullen, ja kun pitäisi toteuttaa, kynnys nousee kuitenkin liian korkeaksi. Entä jos en kuitenkaan onnistu? Olisiko joku toinen kuitenkin parempi? Teen kuitenkin jotain väärin? Entä jos en onnistukaan täydellisesti? Tuskin minä maailmaa koskaan pelastan, mutta minusta lienee kuitenkin enemmän hyötyä tekemässä pieniä suuria tekoja kuin sairaseläkkeellä, itsemurhan tehtyäni tai kroonisen depression kourissa kärvistelevänä kaupan kassana, joka ei löydä elämästään tarpeeksi haasteita.

Olkapäistä

On yllättävän vaikeaa yrittää asettautua nojaamaan jonkun olkapäätä vasten, jos on itse aina tottunut olemaan olkapäänä muille. Joku kirottu ylpeydenripe sinnittelee ja nostaa uhmakkaasti leukaa pystyyn; kyllä tästä, saatana, selvitään, en ole ennenkään tarvinnut muita.

Toisaalta tuntuu kuin rasittaisin sitä olkapäätä tarpeettomasti; miksi minun pitäisi viedä muiden ihmisten aikaa parkumalla omaa pahaa oloani? Heillä on varmasti paljon muutakin tekemistä ja parempaa seuraa, jonka kanssa ajanvietto on antoisampaa kuin minunlaiseni kyynisen synkistelijän, joka koko ajan epäilee seuransa vilpitöntä halua olla juuri minun seurassani.

Tuntuu, että minulle olkapään asemaan voisi joku asettua vain ja ainoastaan säälistä. Käänteinen ei tietenkään päde, vaan itse toivon aina vilpittömästi jollain tavalla pystyväni auttamaan olkapäähäni nojailijoita. Jostain syystä tämä ei kuitenkaan voi pitää paikkaansa silloin kun minulle tarjotaan olkapäätä...

Tauon jäljiltä

Ei tuo kirjoittaminen oikein alkusyksystä ottanut tuulta alleen. Nyt päätin sitten itseni terapoimismielessä ainakin yrittää kirjoittaa vähän useammin (selitystä alempana) sekä julkaista blogin. Saa nähdä miten tällä erää käy.

Paljon on vettä Vantaanjoessa virrannut. Minun elämässäni sen sijaan ei ole niin paljon tapahtunut, same shit, different day.

Psykologitädin juttusilla olen käynyt noin joka kolmas viikko. Pitäisi kuulemma harjoitella terapiaa varten, sitten jos joskus tässä elämässä sattuu käymään niin hyvä tuuri, että saa terapiapaikan Jostain. Lyhytterapioita kuulemma olisi tarjolla, ja ilmeisesti muutama pidempikin. Psyko-täti vain ei kuulemma halua lähettää minua kenellekään pitkää terapiakoulutusta käymättömälle.

Niin, pitäisi siis harjoitella sitä varten, että osaa läpättää terapeutilleen ihan kaikesta. Kuulemma päivän kauppalistakin kelpaa, mutta jotain pitäisi osata puhua. Se ei vain oikein onnistu. Tiedän, etten tule tuon psykon kanssa kovin pitkään (toivottavasti) asioimaan, ja vetäydyn sitten kuoreeni, mökötän, tiuskin, olen puhumatta ja itken koko kolme varttia varsin vuolaasti. En ole hänelle kertonut vuosi sitten velloneesta työ-ystävyys-seurustelusuhteesta lainkaan; ehkä olisi pitänyt. Se on vain jotenkin liian kipeä paikka, liian pinnalla enkä vielä tiedä itsekään, mitä se on vaikuttanut ja mihin kaikkeen.

Sovimme psyko-tädin kanssa eilen, että emme tapaa enää ennen kuin hänellä on minulle tiedossa terapeutti ja pitää käydä KELAn kanssa käytävää byrokratiaa läpi. Miksikö? Se, että kolmen viikon välein pitäisi repiä sielunmaisemiaan auki jonkun silmien eteen ja väliaika selvitä itsekseen mitenkuten ns. normaalissa elämässään ilman että ratkeaa itkuun aina kun ei ole mitään pitämässä mieltä muualla on tuskaa. Psykologin juttusille varattuun kolmeen varttiin kuluu käytänössä koko päivä. Aamun jännään kotona, yritän miettiä, mitä puhuisi, ja todennäköisesti lukitan sisäiset solmuni itkemällä entistä tiukemmalle kerälle ettei niiden alkusyytä koskaan löytyisi. Iltapäivän olen niin väsynyt, että koko päivä on käytännössä tärviöllä. En voi kuvitellakaan meneväni töihin, koska itkuhanat tiputtavat kuitenkin koko päivän vaikka mitä yrittäisi.

Loppuvuosi on taas aikatalullisesti aika tiukkaa. Pitäisi mennä työmatkalle loppukuusta, vain kotimaahan, mutta viikoksi-pariksi ainakin, ja sitä ennen pitää vielä tehdä täällä kaikenlaista valmistelua, että on mitään hyötyä lähteä. Pitäisi kirjoittaa yksi essee ja yksi pidempi harjoitustyö koulua varten, ja joulukuussa on vielä kolme tenttiä. Iso G pitäisi saada johonkin kuosiin, jotta voisin valmistua joskus alkuvuodesta. Siihen päälle kaikki harrastus- ja järjestömenot, jotka eivät nekään ihan vähälukuiset ole (ikäviä päällekkäisyyksiä näitten eri projekteissa )-:

Ohjelmaan eivät siis oikein sovi päivittäiset romahtelut. Päätin yrittää unohtaa ongelmani vähäksi aikaa kokonaan, kun en psyko-tätiäkään enää kohtaa, ja siis katkaista hyvänpäiväntuttavuuksia läheisemmät ihmissuhteet. Harrastusporukoissa niitä ei juuri ole; harrastuskaverien seurassa ollaan vain harrastaessa ja muun harrastusporukan läsnäollessa, ei sen läheisemmin, vaikka ihan mukavia kavereita sielläkin on. Opiskelukavereista moni kuvittelee minun jatkavan parin vuoden matkailuputkea ja olevan muutenkin kiireinen, eikä siten ihmettele, kun en pidä yhteyttä.

Opiskelukavereista läheisin tietää, ettei minulla mene oikein vahvasti. Kielsin häntä kuitenkin paapomasta ja totesin ottavani yhteyttä sitten kun jaksan. Isommassa porukassa kyllä tapaamme satunnaisesti, mutta en jaksa yrittää mitään henkilökohtaisempaa kun en kuitenkaan hänelle puhua osaa. Ja toisaalta tuntuu inhottavalta tulla kutsutuksi isommankin joukon mukana vain siksi, että on niin paska fiilis; miksei se voinut kutsua silloin kun minulla nähdäkseni meni ihan hyvin?

Aiemmin mainittu entinen työkaveri on ollut yhteyksissä harvakseltaan, lähinnä sähköpostilla viime aikoina, mikä ei ole oikein minulle riittänyt. Olisin kaivannut tiiviimpää kontaktia, kohtaamista, ja mielellään kosketustakin. Hän olisi periaatteessa henkilö, jolle voisin kuvitella puhuvani, mutta kun suhteeni häneen on kuitenkin kietoutunut koko solmuun menneeseen vyyhteen jollain tavalla, se on vähän hankalaa. Hän on kuitenkin tuttavistani ainoa, joka tietää, miten pitkällä lopulta olen psykiatrisen avun hakemisprosessissa; tuo läheisin opiskelukaverini aavistellee, ja luullakseni toivoo jotain, mutta ei tiedä.

Sähköpostittelukin on mennyt lähinnä siinä, kun olen äyskinyt hänelle hänen motiiveistaan pitää yhteyttä (haluaako hän olla ystäväni vai vain olkapää ja miksi ihmeessä), kipuillut omaa suhdettani häneen ja muuta. Ihan terveellistä sinällään mutta helvetillisen rankkaa, lopulta. Ainakin kun se venytetään noin puolen vuoden sähköpostikeskusteluun, jonka frekvenssi on kaksi sähköpostia kuukaudessa.

Siispä sanottuani heihei psykolle, totesin, etta laastaroin samantien koko paketin: katsotaan vuoden loppuun ja toivotaan että haava ei märkäne kovin pahasti. Sanoin siis hei-hei myös tuolle ex-työkaverille toistaiseksi.

Jotenkin tuntuu helpommalta palata siihen vanhaan kivikuoreen, johon ei (näennäisesti) satu mikään; siihen, joka nauraa ja irvailee itselleen pahemmin kuin kukaan muu, siihen jolla ei ole tunteita tai joka ei ainakaan näytä niitä. Jotenkin tuntuu ihanan keveältä, ettei tarvitse selitellä itseään ja tekemisiään kenellekään. Toistaiseksi. Tosin sain illalla pahimman itkuahdistuskohtauksen koskaan saatuani ex-työkaverilta vastauksen, että ei sitten pidetä yhteyttä. Onhan se tietysti mukavaa, että ystäväni kunnioittavat näkemyksiäni ja toiveitani, mutta jokin, vähintään pikkiriikkinen osa minusta kuitenkin toivoi jonkun sanovan, että eihän tuollainen eristäytyminen nyt käy.

Puhumisen, jossa en mikään huippu ole koskaan ollut, sijaan pyrin nyt sitten kirjoittamaan tuntemuksiani. Ehkä sisäinen sensuuriviranomaiseni iskee välillä enkä lopulta saa biteiksi sitä miltä tuntuu, vaan hienomman kuuloisen ajatuksen.

Ehkä se ei ollut paras ratkaisu, mutta en jaksa muutakaan. Sitten kun terapeutin joskus saa, pitäisi taas raapia sielu ja sydän vereslihalle ennen kuin menee KELAn juttusille; siellä ei kuulemma kannata yrittää esittää selviytymistarinoita. Ehkä pitää sitten taas lainata jonkun olkapäätä ja yrittää itkeä sitä vasten, vaikka se hirvittävän vaikealta tuntuukin.