Tuomio

Tuomio saapui. Pitkäaikainen masennus (F34.1). KELAn naurettavien säädösten takia lausunnossa luki, että olen hyötynyt saamastani hoidosta. Tosin KELAn naurettavien säädösten vuoksi KELAlle ei riittänyt lausunnossa mainittu hoitoon hakeutumisen päivämäärä (yli vuosi sitten) ja maininta että hoito on ollut "säännöllistä", vaan minun piti toimittaa YTHS:ltä kaikki tähän tapaukseen liittyvät kontaktitiedot KELAlle. Niissä vain ei puhuta mitään diagnooseista saati hoidoista ennen helmikuista psykiatrikäyntiä, joten nyt jännätään, tuleeko KELAlta kielteinen päätös vai ei. Kun kolme kuukautta olisi pitänyt käydä hoidossa ennen kuntoutuksen alkamista.

Muistelen aika monen sanoneen, että lausunnon antama kuva tilanteesta on ollut huonompi kuin miltä itsestä tuntuu. Minusta taas jotenkin tuntui vähän päinvastaiselta: pitkäaikainen masennus lienee ollut vieraanani vuosikausia, ja nyt reilu vuosi sitten tilanne huonontui. Tästä ei kuitenkaan ollut lausunnossa mainitaakaan.

Ensi viikolla alkaa terapia. En oikein tiedä, mitä siltä osaisin odottaa. Vähän jännittää, mitä joudun matkalla kohtaamaan, mutta tietyllä tapaa positiivisesti kuitenkin. Lääkitys ei ole vielä potkinut kunnolla tehoon; muutama viikko kai tässä vielä menee. Kaipa jotain kaiveltavaa kuitenkin löytyy.

- - -

Olen yrittänyt kohdata taas ihmisiä. Kävin viime viikolla A:n luona istumassa, puhumassa ja itkemässä viiden tunnin pätkän, ja eilen paras opiskelukaverini, nimetään hänet D:ksi, istui luonani suunnilleen saman verran. Olen eristäytynyt sen verran ihmisistä erityisesti syksyn aikana, että tuntui oikeasti mukavalta.

A on edelleen ainoa ihminen, jolle osaan puhua edes suunnilleen itsestäni, huolimatta kaikesta ihmissuhdesekasotkusta, joka meidän välillämme on puolentoista vuoden aikana keriytynyt. Tai ehkä juuri siksi. Vuosi sitten päätin, että kiusaan häntä niin pitkään kuin hän ei osaa käskeä minua suoraan painumaan vittuun. Jossain vaiheessa hermostuin kuitenkin siihen, että rivien välissä en koe ole olevani kovin tervetullut hänen elämäänsä. Saa nähdä, miten pitkään jaksan tällä kertaa kiusata.

D on nyt toinen kaverini, jolle tilanteesta kerroin. Tuntui jotenkin siltä, että olen ollut huono ystävä, kun en ole jaksanut pitää yhteyttä koko vuoteen. Hän sanoi myös olleensa melko voimaton, kun en osannut puhua itsestäni ollenkaan. Yksinäiseksihän tuo välillä kävi, mutta ehkä se oli helpompaa niin. No, en saa koskaan tietää.

Ylämäki, alamäki

Viikko lääkitystä, viikko melkoista vuoristorataa. Onneksi työhuoneen toinen asukas on ollut viikon poissa; mitään en ole saanut aikaiseksi, mutta tunteet ovat ihan pinnassa. Tyrskähtelen itkuun pienimmästäkin syystä ja ilman syytä ja seuraavassa hetkessä hihitän kuollakseni. Töiden tekemisen kannalta olo on jotenkin lamaantunut, mietin jopa sairasloman tarvetta, mutta en sitten kuitenkaan osannut siitä psykiatrille sanoa hänet toistamiseen tavatessani.

Lääkkeiden vaikutuksesta olen päätynyt nyt viikossa ehkä vuoden takaiseen tilaan. Jaksoin eilen siivota keittiön (en ole varmaan tämän vuoden puolella tiskannut kattiloita kuin sen yhden tarvittavan kerrallaan) ja jopa imuroin pikaisesti, kun sohvan edustan roskakasa alkoi nyppiä liikaa (viime vuonna sain siis siivottua kaikkiaan kolme (3) kertaa edes jollain tasolla). Ja sitten taas itketti.

Jos "nousu" jatkuu samaan malliin kuin kuluneella viikolla, tulee oikeastaan mielenkiintoista seurata, millainen on "normaalimpana". Serotoniinitasoni lienevät olleet vuosikaudet herraties missä; sitä on vain vaikea huomata itse ilman äkkinäisempiä muutoksia. Nyt sen huomaa kyllä, kun katselee taaksepäin. Enää pitäisi vakuuttaa KELA siitä, että tarvitsen (lyhyehkön) lääkitysjakson lisäksi terapiaa, tai syön lopun elämääni mielialalääkkeitä. KELA saattaa kyllä pitää jälkimmäistäkin vaihtoehtona.

Tunnen yksinäisyyteni ja ulkopuolisuuteni paljon voimakkaampana kuin ennen. Huomaan sulkeneeni itseni ulos niistäkin vähistä yhteisöistä, joihin olen joskus tuntenut kuuluvani. Siksi, että en ole ollut siinä kunnossa, että olisin pystynyt olemaan yhteisölle hyödyllinen, eikä minua varmaan siksi ole kaivattu. En ole koskaan tainnut kokea olevani arvokas vain siksi, että olen olemassa, vaan määrittänyt itseni suorituksen kautta: jos ei ole suoritusta tai suoritus on vähänkään epätäydellinen, ei minua voi siis kukaan haluta.

Haluaisin olla heikko. Toisaalta osata olla heikko, ja toisaalta pystyä olemaan heikko niin että joku tukisi minua. Molempien saavuttaminen ainakin yhtäaikaa lienee turhaa haaveilua.

Rats-krunts-räks

Byrokratian rattaat pyörivät sittenkin. Hitaasti, mutta eteenpäin. Kävin eilen psykiatrilla KELAn lausuntoa varten. Terapian aloitus on sovittu maaliskuun alkuun. Vielä pitäisi jaksaa selvittää, mitä KELA minulta haluaa; pelkät lomakkeet vai myös haastattelun.

En olisi koskaan uskonut, että voisin olla suorastaan iloinen saadessani mielialalääkityksen. Aloitin tänään; katsotaan mitä seuraa. Psykiatri oli jotenkin hupaisa veikko, joka sai minut taas jollain tasolla kuvittelemaan, että olen hakeutunut terapiaan ihan liian kevyin perustein, ja että minun olisi syytä pysäyttää koko prosessi. Keskiviikkona taas sain terapeutin pyyhkimään silmäkulmiaan pariinkin otteeseen. Tiedä sitten.

Kerroin myös töissä lähimmälle esimiehelleni siitä, että olen aloittamassa terapiaa. Oli pakko, kun töistä ei oikein tuntunut tulevan mitään. Helpotti hieman, että sain kerrottua, ja hän suhtautui varsin ymmärtäväisesti. Tosin työsuhde menee katkolle huhtikuussa, voi olla etten ole enää sen jälkeen jatkamassa samassa paikkaa. Tai siis esimies antoi rivien välissä hieman ymmärtää, että rahoitus on toistaiseksi auki. Enkä nyt sinällään syytä; tuskinpa edellisen projektinsa ei niin hyvin hoitaneet mielenterveysongelmaiset ovat missään ensimmäisenä palkattavina. Ainakaan en itse uskalla kysyä, jatkanko vai en. Sen verran syylliseltä tuntuu, vaikka tiedänkin, ettei vika nyt suoranaisesti minunkaan ole.

Yritin vaihteeksi selvitellä välejäni A:n kanssa. Järjen tasolla ymmärrän, ettei meistä koskaan tule enempää kuin ystäviä, jos sitäkään. Tunteen tasolla en ole vielä samassa ymmärryksessä, ja kurkkua kuristaa nähdä hänen juttelevan ja nauravan kenen tahansa kanssa.

Välillä nousee mieleen, että jos kukaan ei kerran välitä minusta (tai ainakaan sitä millään tapaa osoita), pitääkö minun jaksaa välittää itsestäni.