Kaiken takana on tyhjyys

Aika valuu ohi. Kuukausi on kulunut, ja olen saanut aikaiseksi lähinnä 8000 sivua läpikahlattua kaunokirjallisuutta. Lähinnä vieläpä hömpäksi luokiteltavaa, olkoon kuinka valtion tiedonjulkistamispalkinnon saanutta tahansa. Utrio päivässä pitää ajatukset loitolla.
Sadepäivinä kiroan sitä, ettei jaksa lähteä minnekään, kun ei kerran ole pakko, ja jään sohvalle lukemaan. Aurinkoisina päivinä kiroan sitä, että sisälläkin olisi niin paljon kaikkea, mikä pitäisi tehdä. Ja jään sohvalle lukemaan.

Aina löytyy jotain, mihin voi kiinnittää ajatuksensa, ettei tarvitse päästää pinnalle sitä, mitä itseltään sensuroi. Ja juuri sitä olen sairaslomalla oikeastaan etsimässä. Myönnettävä on, että olo on pitkän toimettomuuskauden jäljiltä paljon pahempi kuin vähään aikaan (mikä on tässä tapauksessa laskettava positiiviseksi), mutta en silti ole päässyt pään sisällön prosessoinnissa oikein yhtään mihinkään. Vähäinenkin häiriö lamailussa keskeyttää kaiken. Alkukesästä oli valmistumiseen liittyvää tohinaa, nyt alkaa olla kiirettä uuteen opiskelupaikkaan liittyen. Kotona on kaikenlaisia konditionaaleja. Puhtaimmillaan ahdistuksen tunne iskee kaupungilla tai kaupassa kuljeskellessa. Tekisi vain mieli istahtaa siihen paikkaan lattialle ja itkeä.

Vaan eihän julkisella paikalla voi.

Kaipaan suunnattomasti toista ihmistä, horjumatonta olkapäätä, johon voisi nojata. Itsenäisyydessä on kääntöpuolena yksinäisyys; se, ettei ole ketään, johon luottaa ja tukeutua käsillä silloin kun sitä eniten tarvitsisi. Se, että pää on koko ajan pidettävä pinnalla ihan itse, niin henki kuin ruumiskin. Jos ei jaksa, tietää uppoavansa, eikä kukaan kisko kuiville.

Kaipaan ihmissuhdetta. Janoan kosketusta. En vain jaksa itse tehdä asialle mitään. Tiedän, kenen olkapään haluan. Ja tiedän etten sitä saa.

- - -

Minä. Minäminäminä.
Itserakas paska.

Juhannusmietteitä

Näyttää olevan paha tapani kirjoittaa tänne juhlapyhinä ja valittaa yksinäisyyttäni. Toisaalta se korostuu nimenomaan silloin, kun kaikkien olisi pyhä tarkoitus olla perheensä, ystäviensä tai rakkaansa kanssa. Ja minulla kun ei ole noista oikein mitään. *Kyynel*.

Se itsesarkasmista. Toivottavasti.

Yksinäisyys on kyllä viime hetkinä lyönyt hyökyjään ylitseni muutenkin ihan tarpeeksi; seurasta huolimatta, tai ehkä juuri siksi. En oikein tunne kuuluvani minnekään, en mihinkään seuraan. Olen jotenkin kasvanut ulos (tai kutistunut, hämmentynyt, miten vain) opiskelukavereiden porukoista ja kaikkien harrastustuttujen seurasta. Toisaalta se on ihan loogistakin: jos en kerran edes tiedä kuka olen, miten voisin kuulua minnekään? Miten voisin tutustua kehenkään, jos en tunne itseäni. Kenet minä esittelisin sitten itsenäni? Minkä roolin?

Joskus A:n kanssa kiistelin siitä, onko ihmisellä eri rooleja eri ympäristöissä. Minun mielestäni oli, A väitti, ettei hänellä ainakaan. En kyllä usko hänen käyttäytyvän täsmälleen samoin vaikkapa minun seurassani ja muiden tuttaviensa seurassa samoin kuin minä esittelen useimmille tuttavuuksilleni kokonaan toista puolta itsestäni kuin A:lle. Samalla asialla lienee monta nimeä; minä kutsun niitä rooleiksi, koska tietyllä tapaa ne ovat aina ympäristöönsä sovitettuja, joskin valikoituja piirteitä minusta.

Jokin näistä rooleista varmasti on lähellä todellista minua; tai ehkä jokainen omalla tavallaan. En edes halua näyttää kaikille kaikkia puoliani. Tuskin niin tekisin, vaikka tietäisin täsmällisesti, kuka olen ja mihin pyrin. Olenko minä lopulta minä koskaan? Olenko vain palasia itsestäni? Onko ihminen vain ympäristönsä tuotos? Ympäristöönsä sopeutuja? Riittääkö itsensä arvostaminen? Vai pitääkö tietää, mitkä, jos mitkään palaset ovat epätosia ja karsia ne pois? Miksei tähänkin voisi olla helppoa ratkaisua.

Tai onhan siihen. Ranteet auki, junan alle, ... miehelle olisi nyt helppoa vain hukuttautua veneestä sepalus auki, eikä kukaan kysyisi mitään. Ainakaan jos veneessä olisi melkein tyhjä kossupullo.

- - -

Anteeksi. Sarkasmi hiipi takavasemmalta takaisin. Ei tällaisilla asioilla pitäisi vitsailla lainkaan.

Yhtä asiaa ihmettelen kyllä. Aina (harvoin) kun heitän vastaavaa rankkaa läppää itsemurhasta A:lle, hän toteaa kauhistuneena, ettei tuollaista saa puhua. Miksi? Mitä ihmiselle merkitsee se, että joku toinen, josta ei niin edes välitä, puhuu itsemurhasta? Mitä siinä surraan, jos itsemurhakandidaatti on vakuuttunut siitä, että se on vain helpotus? Omaa syyllisyyttä?

Ja ei, en ole ainakaan vakavissani ajatellut tuota radikaalia ratkaisua. Kunhan ihmettelen.

Sijaistekemistä sittenkin

Aika gradun jättämisen jälkeen on ollut niin täynnä, että tuntuu täysin käsittämättömältä, että vasta kaksi viikkoa on kulunut. Olen tavannut ystäviä ja kavereita enemmän kuin varmaan koko vuonna tähän mennessä, ravannut paikasta toiseen ja hoitanut kaikenlaista byrokratiaa kuntoon. Mutta nyt on paperit käsissä, kalenterissa pelkkää tyhjää ja kutsu kahdeksi viikoksi rentoutumaan Saksaan kaveripariskunnan hoteisiin.

Vielä en siis oikein ole päässyt kahden ajatusteni kanssa. Tai, olisihan tässä tietysti ollut aikaakin kaiken välillä, tekemistä kun on kuitenkin ollut vain keskimäärin joka toinen päivä. Sen ajan olen aika hyvin täyttänyt lukemisella, joten se siitä itsensä kanssa seurustelusta. Mm. Guillou kun on paljon parempaa seuraa. Kaksi viikkoa olisi pitänyt myös siivota gradunvääntökaaos, mutta nyt se on kuitenkin suurempi paha, toisin kuin vaikkapa tenttiin lukiessa.

Väsymys jatkuu. Nukun 10-12 tuntia yötä kohti ja silti tekisi mieli ottaa päivänokosetkin. Jotenkin pelkään sössiväni päivärytmin jäänteetkin ja alkavani nukkua lähinnä päivisin tai lyhennetyn/pidennetyn vuorokausirytmin mukaan (mikä taisi olla kyllä mielenterveysongelmissa kuten skitsofreniassa ihan tunnistettu oire). Ehkä sitäkin pitäisi kokeilla, eihän tässä sinällään millään päivärytmillä väliä ole. Tosin siinä samalla menee kyllä viime rippeet myös ruokailurytmistä.

Terapia on pari kuukautta lomalla. Viimeisenä puhuttiin siitä, miten pitäisi järjestää kaikki nyt kun vietän puolet ajasta toisella paikkakunnalla. Pitäisikö esim. selvittää mahdollisuus vaihtaa terapeuttiin toisella paikkakunnalla, jos kerran terapia on keskeisin syy ravata ympäri maata. Toisaalta; jos terapiaa kuitenkin jatketaan pidempään kuin kaksi vuotta, ollaan opintojen jälkeen taas allikossa. Eihän tämä nyt hyvin taaskaan mennyt.

Yksi iso ongelma on, miten kertoa kaikesta vanhemmille. Valmistuminen ja uusi opiskelupaikka nyt eivät ole suuria katastrofeja, tosin jälkimmäinen pistää taloudelliset suunnitelmat kokonaan uusiksi. Se, että ajattelin sijaita kahdessa kaupungissa, sekä tämän syyt voivat ollakin sitten hankalampi paikka. En tosiaan tiedä, miten tästä kertoisin. Erityisesti, kun en vanhemmille ole kertonut yhtään mitään koko masennuksesta ja terapiasta tähänkään mennessä.

Terapeutti kysyi, miten oletan vanhempieni tähän kaikkeen suhtautuvan. Ulkoisesti todennäköisesti kohtuullisen tyynesti. Tai äitini ei varmaankaan löydä, tavanomaiseen tapaansa, muuta kuin vuolaita kehuja (ylikompensaatio isän asenteista?). Isä todennäköisesti alkaa puhua järkevyydestä kaikin puolin, enkä halua sitä saarnaa ennen kuin olen tehnyt oman ratkaisuni, jota ei voi enää muuttaa mihinkään suuntaan. Haluaisin kovasti pysyä mahdollisimman itsenäisenä, mutta se ei nyt taas oikein onnistu, kun tulen tarvitsemaan taloudellista tukea vanhemmilta toteuttaakseni koko systeemin. Tai sitten tarvitsisin jostain noin puolipäiväisen työpaikan, mikä ei taas oikein sovi matkustuskuvioon. Ei kellään olisi mitään kivaa etätyötä tarjolla..?

The End of an Era

Suunnilleen kaikki asiat hoidettu töiden suhteen loppuun. Vielä pitäisi palauttaa yksi kirja. Onnistuin livahtamaan poiskin melkein ilman seremonioita, vaikka jouduin kyllä kohtaamaan lähes kaikki ryhmäni ihmiset yksitellen sen jälkeen kun ilmoitin läksiäiskahvileivän olevan pöydässä. Ryhmän johtajat olivat poissa, joten mitään suureellisempaa ei tarvinnut kärsiä.

Pohdin terapiassa tänään sitä, miksi halusin lähteä kenenkään huomaamatta. Toisaalta inhoan seremoniallisia läksiäisiä, joissa kenestäkään ei voi sanoa muuta kuin hyviä asioita. Tuntuu aina niin nololta olla kehuttavana, kun tietää, ettei ole sitä ansainnut. Tai siis ainakaan omasta mielestään. Toisaalta tuntuu, että olen epäonnistunut, kun jatko-opintopaikkaa ei ollutkaan tarjolla.

Terapeutin kanssa keskustelimme siitä, miten jokainen jatko-opiskelija on periaatteessa riskisijoitus tutkimusryhmälle: jos opiskelija ei valmistu, ryhmältä jää rahat saamatta (jokaisesta tohtorista saa paljon rahaa). Tällä hetkellä olisin kai tasooni nähden aivan liian riskialtis. Mutta sehän vain tarkoittaa sitä, että minä en ole tarpeeksi hyvä. Ja terapeutti-parka yrittää vääntää minulle rautalangasta, että se ei tarkoita sitä, että minä olisin epäonnistunut ihmisenä...

Toisaalta halusin kai välttää sen, että joudun selostamaan kaikille, mitä nyt aion tehdä. Tosin jouduin sitä kuitenkin tekemään; kukaan ei sentään kuitenkaan kysynyt, minkä vuoksi olen sairaslomalla.


Mutta se on nyt toistaiseksi ohi. Mieltä kutkuttelee vielä gradun jäljiltä tulleita ajatuksia jatkokehittelystä, mutta pitää katsoa, saako niistä mitään aikaan. Minähän kun en mitään töitä edes saa tehdä pariin kuukauteen...

Nyt pitäisi opetella syljeskelemään kattoon. Väsyttää kyllä aivan käsittämättömästi jo nyt, saa nähdä, meneekö pahasti liiallisen nukkumisen puolelle.

Vaihteeksi vähän positiivisiakin asioita

Huh. Gradu kasassa ja kaikki paperit hoidettuna (pitkälti sen takia täällä on taas ollut aika hiljaista viime aikoina). Minustakin sitten tuli kuitenkin maisteristason ihminen, niin monia kuin se varmaan ihmetyttääkin. Yksi suuri asia on nyt sitten pois mielestä, vaikka en ole sitä oikein ehtinyt vielä huomaamaan.

Perjantaista lähtien olen myös ollut virallisesti sairaslomalla; käytännössä vasta alkaen huomenna. Vein Kelalle hakemuksen sairaspäivärahasta, mutta jotenkin tuntuu, että sieltä tulee bumerangi. B-lausunto on ollut Kelassa helmikuusta, ja virkailija arveli, että uutta ei välttämättä tarvita, mutta hän ei voi mennä varmaksi sanomaan. Ongelmaahan ei muuten olisi, mutta psykiatrini jää ensi viikolla lomalle, joten lausunto pitäisi saada pikimmiten, sikäli kuin sitä tarvitaan.

Terapiaa on vielä kolme kertaa ennen terapeutin lomaa. Sitten jään yksin ongelmieni kanssa. Pohdin tänään äänen terapiassa sitä, miten oikeastaan pelottaa, ettei ole mitään, mikä pitäisi minut kasassa juuri nyt (työ, opinnot, muuta hommaa) ja sitten on vielä kaikki kesälomat, joten terapiaankaan ei pääse purkamaan tuntemuksiaan.
Ulkopuolinen tekijä pitämään elämääni pystyssä on toki vain tosiasioiden pakenemista, ja tiedostan sen, mutta en ole ihan varma, uskallanko kohdata yksin sen, mitä olen sulkenut mielestä pois jo pitkään.

Syksyksi pitäisi selvitä taas käyttökuntoon. Joskus aiemmin haaveilinkin (?) siitä, että jos hyvin käy, elämäni jakaantuu syksystä kahden kaupungin välillä. No, kävi hyvin, ja syksyllä pitää alkaa elämään kahdessa yliopistokaupungissa. Toisessa jatkan opintoja ja täällä Helsingissä pitäisi käydä ainakin terapiassa. Vähän arveluttaa, miten saan kaiken toimimaan käytännössä, mutta "where there is a will, there is a way". Saas nähdä, missä vaiheessa uuvahdan taas.

Kai tuosta opiskelupaikasta ja vamistumisesta pitäisi olla iloinen, mutta en taida olla toistaiseksi sisäistänyt sitä, tai en vaan jaksa. Ja toisaalta tunnelma on kuitenkin vähän sellainen "no olihan se nyt jo aikakin, kyllähän tää nyt olisi aiemmin pitänyt" ja "voi miten paljon paremmin tän kaiken olisi saanut tehtyä". En siis taaskaan ole ahkeroinut tarpeeksi saavutusten eten, että niitä voisin kunnioittaa.

Jaha, sairasloman ensimmäinen tehtävä olisi siivota viimeisen gradupuserruksen jäljiltä katastrofaaliseen kuntoon päässyt kämppä...

Pyhät pahat synnit ja hyveet

Täytyihän tällainen nyt testata, bongattu taas Mariialta.
Syntitestini tulokset, olkaatten hyvät. Kylläpäs minä murehdinkin suuresti.

Hyveitä: Suhteellisuuden taju: 16 Kohtuullisuus: 12 Rakkaus: 10 Oikeudenmukaisuus: 8 Viisaus: 8 Hiljainen tieto: 7 Lojaalisuus: 6 Urhoollisuus: 6 Anteeksiantavaisuus: 5 Pyhä huolettomuus: 5 Jalo joutilaisuus: 4 Syntejä: Murehtiminen: 22 Välinpitämättömyys: 10 Hengen velttous: 8 Tietämättömyys: 7 Ylpeys: 7 Ahneus: 4 Huumorintajuttomuus: 4 Hekumallisuus: 3 Vihamielisyys: 3 Kateus: 2 Vatsan palvonta: 0

Wait State

Elämä on jotenkin odotustilassa. Olen alkanut "sitkuttelemaan", ja odotuksen kohteena on sairasloma, joka toivottavasti koittaa muutaman viikon päästä. Kunhan saisi sen gradun ensin kasaan. *sigh* Ja sitten tietysti pitäisi saada ensin psykiatri ja sen jälkeen KELA uskomaan, että sairasloma on hyvä idea.

Mitään kesäsuunnitelmia ei ole. Haaveilen matkustamisesta, mutta rahaa ei taida olla. Haaveilen siitä, että ehdin öljytä parvekekalusteet, lajitella valokuvat, vaihtaa viherkasveille uudet mullat,... Ja ennen kaikkea haaveilen siitä, että ei ole ulkopuolisia paineita sille, mitä pitää saada aikaan. Jos sairaslomaa (ja sairaspäivärahaa) ei saa, niin pakko varmaan keksiä jostain joku kesätyöntapainen. Siivousta järjellisempään hommaan minusta ei nyt taida olla, saati hakemaan koulutusta vastaavaa työtä.

- - -

Mariia esitti kommenteissa kysymyksen siitä, miksi en voi itkeä terapeutin nähden. Voi, kunpa tietäisinkin. Lähtisin hakemaan vastausta siitä, että tunteiden valloilleen päästäminen estää analyyttisen ajattelun. Ensimmäistähän terapiassa pitäisi harjoitella, mutta kun on kolmekymmentä vuotta opetettu, että se on pahasta ja järkevä ihminen ei antaudu tunteilleen vaan pysyy aina itsensä ulkopuolella ja ajattelee. Luulen tämän olevan ainakin osasyy, mutta kaiken rehellisyyden nimissä: en todellakaan tiedä.

Tunteisiin kiinni pääseminen varmaan lähentäisi myös minua kaikkeen siihen, mitä pelkään itsessäni kohdata. Kaikkeen siihen, mitä olen sulkenut sisälle. Kaikkeen siihen, mitä en uskalla tarkastella edes ulkoapäin.

Pelkään myös sitä, että jos päästän tunteet valtaan, en niistä pääse ihan heti pois. Siksi niiden kohtaaminen saattaisi olla helpompaa, jos ei tarvitsisi joka päivä esittää normaalia, hyvinvoivaa ihmistä mm. töissä. Sairaslomaa odotellessa siis...

Halutaan ostaa: tunteiden ilmaisukyky

Kunpa saisin jostain oikeutuksen tuntea jotain. Kunpa saisin käpertyä johonkin ja itkeä. Kunpa saisin olla heikko ja voimaton, kunpa joku tulisi ja halaisi.

Eilisaamun terapia meni taas lähinnä hiljaisuutta kuunnellessa. En löytänyt oikein mitään sanottavaa. Tunnun muutenkin tarttuvan usein johonkin tyhjänpäiväiseen asiaan; ääneen kadulta, jonkin artikkelin herättämään ajatukseen, johonkin korvamatoon, ja pyörittelen sitä sitten pidemmän aikaa mielessäni pääsemättä yli. Myös terapiassa. Terapeutti arveli kyseessä olevan jonkinlaisen itsepuolustuskeinon sille, ettei tarvitse mennä syvemmälle ajatuksiin ja tunteisiin. Lopussa, jo noustuani tuolista tuli sitten valtava pahan olon hyöky, ja olisin vain halunnut romahtaa takaisin istumaan ja itkeä. Enkä oikein edes tiedä, mistä se tuli.

Yritän koko ajan hillitä tunteitani terapiassakin, vaikka ei pitäisi. Kyyneleille en mitään voi, mutta yritän pitää äänen tasaisena ja nyyhkäykset olemattomina. Tunteellisuus on jotenkin Kamalan Paha Juttu, ja tunteiden näyttäminenhän voi, hyvänen aika, häiritä muita ihmisiä. Samaa huomaan tehneeni myös kavereiden seurassa. Pyrin välttämään tunteiden näyttämistä melkein hinnalla millä hyvänsä, ja huomaan häpeäväni, jos joskus käy toisin. A:n seurassa kyllä nyttemmin itken joka kerta jossain vaiheessa, mutta huomaan, että hän on vähän vaivautunut siitä. Ja sitten yritän taas ponnistella saadakseni naaman peruslukemille tai itseni nauramaan.

Yleisesti ottaenhan tunteet ovat jotakin, joka liittyy minuun, eikä siihen asiaan, jota ollaan edistämässä; terapiassahan on toki toisin. Minulla ei ole mitään merkitystä, minulla ei saakaan olla mitään merkitystä. Minä olen olemassa vain sillä oikeutuksella että teen jotain, en siksi että olen minä. Miksi siis tuoda esille jotain merkityksetöntä kuin omat tunteeni? Eiväthän ne edes auta mitään ja pahimmassa tapauksessa häiritsevät omaakin rationaalisuutta hakevaa ajatteluani.

Pitäisi vain opetella kääntämään "tunteet sallittu" namiska ON-tilaan aina välillä. Muuten voin istua terapiassa vuosikaudet ilman että hyödyn siitä yhtään mitään. (Tämähän ei tietysti olisi mikään ongelma, jos maksaisin terapian kokonaan itse, mutta kun yhteiskunta kustantaa siitä suurimman osan! Kamalaa. Taas minusta on vain haittaa.)

Toivottomuutta ilmassa

Nyt olen sitten tosiaan siirtynyt tulevaisuudettomuuden kierteeseen. Jatko-opiskelupaikka jäi haaveeksi, ainakin siinä ryhmässä, missä olen viimemmäksi ollut. Ja todennäköisesti missä tahansa muussakin ryhmässä. Tutkimusaiheen aloittaminen nollasta on vaan asia, jolla ei saa itseään myytyä akatemisiin piireihin. Perusteluna rahan puute, osaamiselleni sopivan projektin puute ja se, että tutkimustyö on liian rankkaa tehtäväksi terapian ohella. Paskat, sanoi terapeuttinikin viimeiseen.

Tosin olen kyllä huomannut, että työ häiritsee terapiaa ja päinvastoin. Pahasti. Työn tekeminen, tai minkään aikaan saaminen, vaatii käytännössä kaikkien terapiaan liittyvien ajatusten siivoamista mielestä, mutta silti terapiapäivät menevät töiden kannalta lähinnä tärviölle. Terapeutti ehdottikin, että ainakin harkitsisin sairaslomalle jääntiä heti valmistumisen jälkeen. Saisin siten toisaalta aikaa miettiä, mitä seuraavaksi, mitä haluan tehdä elämälläni, ja toisaalta se jättäisi terapialle tilaa ajatuksista. Kaikki ovat tähän mennessä kiitelleet sitä, että kuitenkin jaksan raahautua kotoa töihin joka päivä ("eihän sulla nyt kovin huonosti mene, kun..."), mutta nyt terapeutti arveli, että ehkä olisikin hyväksi laahustaa kotona verkkareissa jonkin aikaa, kun lääkityskään ei ole avannut tietä ajatuksiin.

Tavallaan on jotenkin helpottavaa, että ammattilaisetkin ovat nyt ottaneet ongelmani vakavammin. Viime vuonna sai YTHS:llä epäillä itseään, kun ennen psykiatrian puolelle pääsyä lääkäri oli sinnikkäästi sitä mieltä, että kyllä se menee ohi kun nukun vähän enemmän.


Tähän mennessä olen avautunut lähinnä isästä, mutta viime viikolla sain huomata, että toinen ongelmieni lähde taitaa olla äiti. Yritin kovasti miettiä terapiassa äidin merkitystä elämässäni onnistumatta oikein keksimään mitään. Hän on aina ollut sivuhenkilö, jonka elämäntehtävänä on tuntunut olevan perheensä palveleminen. Ensimmäisellä kerralla terapeutti tokaisi, että kyllähän nyt lapsen tärkein läheinen on aina äiti. Vaan kun ei ole. Ei minulla oikeastaan ole minkäänlaista suhdetta äitiini. En minä oikeastaan tiedä, kuka hän on. Äiti ei koskaan ole puhunut itsestään, ja jos häneltä kysyisin, luulisin saavani ensimmäiseksi vastaukseksi hermostuneen naurahduksen ja sen jälkeen muutaman kyyneleen. Mummokaan ei ole sanonut hänestä muuta, kuin että hän teki aina kaiken pyytämättä, ja yleensä vähän enemmänkin. Kävin juttelemassa taas pitkän tovin A:n kanssa, ja sivuttiin siinä tätäkin aihetta; mihin A sitten totesi, että tuohan kertookin jo aika paljon. Niinhän se kertoo.

Muistutan pelottavassa määrin kumpaakin vanhempaani, henkisellä puolella siis. Aina olen pyrkinyt olemaan erilainen kuin äiti, pienempänä toki ihailin isää kovasti, mutta myöhemmin olen ymmärtänyt, että ei hänkään niin ihannehahmo ole. Ja silti olen juuri samanlainen, kaikkine pahimpine puolineen. Toisaalta; olisiko minulla ollut vaihtoehtoja?

- - -

A:n seura tuntuu pelottavan hyvältä. Vietin taas pitkähkön illan hänen luonaan jutellen. Pidän hänestä hirvittävän paljon; en oikein tiedä, onko siinä enää mitään seksuaaliseen kiinnostukseen vivahtavaakaan. Jos on koskaan ollutkaan. Hän kuitenkin muistuttaa rivien välissä siitä, että hänellä on haku päällä, ja että minun on toisaalta turha kuvitellakaan tulevani kelpuutetuksi.

Minua surettaa jo etukäteen se, että hän epäilemättä ennemmin tai myöhemmin löytää itselleen toisen puoliskon. En niinkään sure sitä, että se en ole minä, vaan että menettänen myös hänen ystävyytensä samalla. Hän ei juuri ota minuun yhteyttä. Sanoo, ettei oikein kaipaa kaverisuhdetta, mutta toimii kyllä mielellään olkapäänä. Minä taas en varmaankaan pysty ottamaan häneen yhteyttä sen jälkeen kun saan tietään hänen seurustelevan: miksi tarjoaisin hänelle huonompaa seuraa? Toisaalta en varmaan kestäisi katsoa hänen onnellisuuttaan, kun itselleni ei ole sellaista luvassa.

Mikä krapula?

Päivän alkajaisiksi annos sosiaalipornoa: onnistuin taas kerran ryssimään tilini miinukselle ja kunnolla sittenkin. Onneksi on toinenkin tili, jota en juuri käytä, mutta jolla oli tarpeeksi rahaa tilanteen paikkaamiseen. Huolestuttavinta tässä oli taas se, että kuvittelin, että minulla olisi vielä ihan hyvin rahaa tuollakin tilillä, enkä tiedä, miten onnistuin sen käyttämään. Tapaus aiheutti lisäksi huomattavan määrän sydämentykytystä, joka sekin huolestutti...

Vietin hurjan, luultavasti viimeisen, opiskelijavapun. Eilinen kotona, tänään avasin pyöräilykauden polkemalla kuntosalille kaiken lasimurskan uhallakin.

Huomenna taas terapiaa. Viimeksi päädyin puhumaan ihmissuhteista. En olekaan niistä oikeastaan kenellekään minua hoitaneista kallonkutistuksen ammattilaisista vielä mitään sanonut, paitsi vastatessani kieltävästi kysymykseen nykyisen parisuhteen olemassaolosta. Saapa nähdä, päädynkö tälläkään kertaa mihinkään järkevään saati hyödylliseen.

Terapeuttini muuten totesi joku kerta, ilmeisen lohduttavasti, että useimmilla ihmisillä menee terpian ensimmäinen vuosi ihan opetellessa kuuntelemaan itseään ja puhumaan siitä mitä kuulee. Ehkä minullakin on siis vielä toivoa, vaikken (tätäkään) asiaa osaa heti lähdöstä. Vaikka on se vaan helvetin vaikeaa luottaa siihen, että saattaisi olla ihan kelvollinen siitä huolimattakin.