Wait State
Elämä on jotenkin odotustilassa. Olen alkanut "sitkuttelemaan", ja odotuksen kohteena on sairasloma, joka toivottavasti koittaa muutaman viikon päästä. Kunhan saisi sen gradun ensin kasaan. *sigh* Ja sitten tietysti pitäisi saada ensin psykiatri ja sen jälkeen KELA uskomaan, että sairasloma on hyvä idea.
Mitään kesäsuunnitelmia ei ole. Haaveilen matkustamisesta, mutta rahaa ei taida olla. Haaveilen siitä, että ehdin öljytä parvekekalusteet, lajitella valokuvat, vaihtaa viherkasveille uudet mullat,... Ja ennen kaikkea haaveilen siitä, että ei ole ulkopuolisia paineita sille, mitä pitää saada aikaan. Jos sairaslomaa (ja sairaspäivärahaa) ei saa, niin pakko varmaan keksiä jostain joku kesätyöntapainen. Siivousta järjellisempään hommaan minusta ei nyt taida olla, saati hakemaan koulutusta vastaavaa työtä.
Mariia esitti kommenteissa kysymyksen siitä, miksi en voi itkeä terapeutin nähden. Voi, kunpa tietäisinkin. Lähtisin hakemaan vastausta siitä, että tunteiden valloilleen päästäminen estää analyyttisen ajattelun. Ensimmäistähän terapiassa pitäisi harjoitella, mutta kun on kolmekymmentä vuotta opetettu, että se on pahasta ja järkevä ihminen ei antaudu tunteilleen vaan pysyy aina itsensä ulkopuolella ja ajattelee. Luulen tämän olevan ainakin osasyy, mutta kaiken rehellisyyden nimissä: en todellakaan tiedä.
Tunteisiin kiinni pääseminen varmaan lähentäisi myös minua kaikkeen siihen, mitä pelkään itsessäni kohdata. Kaikkeen siihen, mitä olen sulkenut sisälle. Kaikkeen siihen, mitä en uskalla tarkastella edes ulkoapäin.
Pelkään myös sitä, että jos päästän tunteet valtaan, en niistä pääse ihan heti pois. Siksi niiden kohtaaminen saattaisi olla helpompaa, jos ei tarvitsisi joka päivä esittää normaalia, hyvinvoivaa ihmistä mm. töissä. Sairaslomaa odotellessa siis...
2 kommenttia:
Ihan ymmärrettävää...noinhan minäkin ajattelin aikaisemmin. Edelleenkin minun on vaikea tunnistaa omia tunteitani- varsinkin jos on kyse yhtään monimutkaisemmista vyyhdeistä. Mutta sitähän siellä terapiassa harjoitellaan- omien tunteiden tunnistamista ja ilmaisua. Kyllä se varmasti siitä....
Yritin jo eilen (toissapäivänä?) kommata tätä, mihin lie bittitaivaaseen lens paljot sanani. Nyt uus yritys.
Mul on monta vuotta terapiaa takana. Sitä tottuu itkemään kaduilla, junissa, työpaikalla etc. Terapeutti totes vaan, et se kuuluu elämään. Ihmeen vähän kiinnitetään junassakaan mitään huomiota. Töistä tosin voi saada saikkuu aika äkkii menemällä sinne itkeskelee;), varsinki jos on asiakaspalvelussa.
Ootko kokeillu saada yhteyttä tunteisiis kirjoittamalla väärällä kädellä? Ihan mitä mieleen juolahtaa, ei mitään jäsenneltyä aikuisen tekstiä. Kirjoittaminen väärällä kädellä on kömpelöä kuin pikkulapsella, ja siihen omaan sisäiseen lapseensa (=tunteisiinsa) voi sillä keinolla sit saada yhteyden.
Vaan itseen voi olla pitkä matka, monia lukkoja ja panssariovia esteenä. Itse puhuin ekan vuoden veljestäni. Se oli se mun ongelma, en mä. Kunnes terapeutti vihjas, et alettaisko puhua susta.
Älä murehdi, huolehdi kustannuksista, on tosi tärkeetä saada just sut kuntoon. Terapeutitki on ite ammattinsa valinneet. Hiljaa hyvä tulee.
Lähetä kommentti