Toivottomuutta ilmassa

Nyt olen sitten tosiaan siirtynyt tulevaisuudettomuuden kierteeseen. Jatko-opiskelupaikka jäi haaveeksi, ainakin siinä ryhmässä, missä olen viimemmäksi ollut. Ja todennäköisesti missä tahansa muussakin ryhmässä. Tutkimusaiheen aloittaminen nollasta on vaan asia, jolla ei saa itseään myytyä akatemisiin piireihin. Perusteluna rahan puute, osaamiselleni sopivan projektin puute ja se, että tutkimustyö on liian rankkaa tehtäväksi terapian ohella. Paskat, sanoi terapeuttinikin viimeiseen.

Tosin olen kyllä huomannut, että työ häiritsee terapiaa ja päinvastoin. Pahasti. Työn tekeminen, tai minkään aikaan saaminen, vaatii käytännössä kaikkien terapiaan liittyvien ajatusten siivoamista mielestä, mutta silti terapiapäivät menevät töiden kannalta lähinnä tärviölle. Terapeutti ehdottikin, että ainakin harkitsisin sairaslomalle jääntiä heti valmistumisen jälkeen. Saisin siten toisaalta aikaa miettiä, mitä seuraavaksi, mitä haluan tehdä elämälläni, ja toisaalta se jättäisi terapialle tilaa ajatuksista. Kaikki ovat tähän mennessä kiitelleet sitä, että kuitenkin jaksan raahautua kotoa töihin joka päivä ("eihän sulla nyt kovin huonosti mene, kun..."), mutta nyt terapeutti arveli, että ehkä olisikin hyväksi laahustaa kotona verkkareissa jonkin aikaa, kun lääkityskään ei ole avannut tietä ajatuksiin.

Tavallaan on jotenkin helpottavaa, että ammattilaisetkin ovat nyt ottaneet ongelmani vakavammin. Viime vuonna sai YTHS:llä epäillä itseään, kun ennen psykiatrian puolelle pääsyä lääkäri oli sinnikkäästi sitä mieltä, että kyllä se menee ohi kun nukun vähän enemmän.


Tähän mennessä olen avautunut lähinnä isästä, mutta viime viikolla sain huomata, että toinen ongelmieni lähde taitaa olla äiti. Yritin kovasti miettiä terapiassa äidin merkitystä elämässäni onnistumatta oikein keksimään mitään. Hän on aina ollut sivuhenkilö, jonka elämäntehtävänä on tuntunut olevan perheensä palveleminen. Ensimmäisellä kerralla terapeutti tokaisi, että kyllähän nyt lapsen tärkein läheinen on aina äiti. Vaan kun ei ole. Ei minulla oikeastaan ole minkäänlaista suhdetta äitiini. En minä oikeastaan tiedä, kuka hän on. Äiti ei koskaan ole puhunut itsestään, ja jos häneltä kysyisin, luulisin saavani ensimmäiseksi vastaukseksi hermostuneen naurahduksen ja sen jälkeen muutaman kyyneleen. Mummokaan ei ole sanonut hänestä muuta, kuin että hän teki aina kaiken pyytämättä, ja yleensä vähän enemmänkin. Kävin juttelemassa taas pitkän tovin A:n kanssa, ja sivuttiin siinä tätäkin aihetta; mihin A sitten totesi, että tuohan kertookin jo aika paljon. Niinhän se kertoo.

Muistutan pelottavassa määrin kumpaakin vanhempaani, henkisellä puolella siis. Aina olen pyrkinyt olemaan erilainen kuin äiti, pienempänä toki ihailin isää kovasti, mutta myöhemmin olen ymmärtänyt, että ei hänkään niin ihannehahmo ole. Ja silti olen juuri samanlainen, kaikkine pahimpine puolineen. Toisaalta; olisiko minulla ollut vaihtoehtoja?

- - -

A:n seura tuntuu pelottavan hyvältä. Vietin taas pitkähkön illan hänen luonaan jutellen. Pidän hänestä hirvittävän paljon; en oikein tiedä, onko siinä enää mitään seksuaaliseen kiinnostukseen vivahtavaakaan. Jos on koskaan ollutkaan. Hän kuitenkin muistuttaa rivien välissä siitä, että hänellä on haku päällä, ja että minun on toisaalta turha kuvitellakaan tulevani kelpuutetuksi.

Minua surettaa jo etukäteen se, että hän epäilemättä ennemmin tai myöhemmin löytää itselleen toisen puoliskon. En niinkään sure sitä, että se en ole minä, vaan että menettänen myös hänen ystävyytensä samalla. Hän ei juuri ota minuun yhteyttä. Sanoo, ettei oikein kaipaa kaverisuhdetta, mutta toimii kyllä mielellään olkapäänä. Minä taas en varmaankaan pysty ottamaan häneen yhteyttä sen jälkeen kun saan tietään hänen seurustelevan: miksi tarjoaisin hänelle huonompaa seuraa? Toisaalta en varmaan kestäisi katsoa hänen onnellisuuttaan, kun itselleni ei ole sellaista luvassa.