Halutaan ostaa: tunteiden ilmaisukyky
Kunpa saisin jostain oikeutuksen tuntea jotain. Kunpa saisin käpertyä johonkin ja itkeä. Kunpa saisin olla heikko ja voimaton, kunpa joku tulisi ja halaisi.
Eilisaamun terapia meni taas lähinnä hiljaisuutta kuunnellessa. En löytänyt oikein mitään sanottavaa. Tunnun muutenkin tarttuvan usein johonkin tyhjänpäiväiseen asiaan; ääneen kadulta, jonkin artikkelin herättämään ajatukseen, johonkin korvamatoon, ja pyörittelen sitä sitten pidemmän aikaa mielessäni pääsemättä yli. Myös terapiassa. Terapeutti arveli kyseessä olevan jonkinlaisen itsepuolustuskeinon sille, ettei tarvitse mennä syvemmälle ajatuksiin ja tunteisiin. Lopussa, jo noustuani tuolista tuli sitten valtava pahan olon hyöky, ja olisin vain halunnut romahtaa takaisin istumaan ja itkeä. Enkä oikein edes tiedä, mistä se tuli.
Yritän koko ajan hillitä tunteitani terapiassakin, vaikka ei pitäisi. Kyyneleille en mitään voi, mutta yritän pitää äänen tasaisena ja nyyhkäykset olemattomina. Tunteellisuus on jotenkin Kamalan Paha Juttu, ja tunteiden näyttäminenhän voi, hyvänen aika, häiritä muita ihmisiä. Samaa huomaan tehneeni myös kavereiden seurassa. Pyrin välttämään tunteiden näyttämistä melkein hinnalla millä hyvänsä, ja huomaan häpeäväni, jos joskus käy toisin. A:n seurassa kyllä nyttemmin itken joka kerta jossain vaiheessa, mutta huomaan, että hän on vähän vaivautunut siitä. Ja sitten yritän taas ponnistella saadakseni naaman peruslukemille tai itseni nauramaan.
Yleisesti ottaenhan tunteet ovat jotakin, joka liittyy minuun, eikä siihen asiaan, jota ollaan edistämässä; terapiassahan on toki toisin. Minulla ei ole mitään merkitystä, minulla ei saakaan olla mitään merkitystä. Minä olen olemassa vain sillä oikeutuksella että teen jotain, en siksi että olen minä. Miksi siis tuoda esille jotain merkityksetöntä kuin omat tunteeni? Eiväthän ne edes auta mitään ja pahimmassa tapauksessa häiritsevät omaakin rationaalisuutta hakevaa ajatteluani.
Pitäisi vain opetella kääntämään "tunteet sallittu" namiska ON-tilaan aina välillä. Muuten voin istua terapiassa vuosikaudet ilman että hyödyn siitä yhtään mitään. (Tämähän ei tietysti olisi mikään ongelma, jos maksaisin terapian kokonaan itse, mutta kun yhteiskunta kustantaa siitä suurimman osan! Kamalaa. Taas minusta on vain haittaa.)
3 kommenttia:
Stop! Sinulla on täsmälleen sama ongelma kuin minullakin- hahmotat itseäsi liikaa muiden kautta. Jos ystäväsi vaivautuvat tunteistasi, se on heidän ongelmansa. Samoin jos A tekee niin, niin se on hänen ongelmansa. Sinä olet vastuussa vain itsestäsi.
Voi kunpa voisin sanoa jotain järkevää, lohduttavaa ja jotain joka helpottaisi. Toivottavasti pystyt edes terapiassa avautumaan ja luottamaan myös häneen. Sitä toivon sinulle! Rutistus!
Eiväthän he välttämättä edes vaivaudu siitä, että näytän tunteita; minusta vain tuntuu siltä. Enkä haluaisi olla taakkana kenellekään. Varmaankin vain pelkään, että kukaan ei kohta halua minua tuntea, jos vielä olen kauhean negatiivisen oloinen. Kun ei minusta ole ihmisille mitään hyötyä, niin edes iloa pitäisi olla *sarkastinen hymiö*.
Kunpa terapian jälkeen olisi varattu joku tila, jossa saisi rauhassa itkeä ja raivota hetken terapian jälkeen; nyt pitää lähteä suoraan kadulle ihmisten joukkoon. Ja jatkaa siitä töihin. Eihän siellä nyt sovi kulkea punaisin silmin ja nenä valuen; ihmisethän alkavat vielä kysellä...
Kai pitäisi olla ihan iloinen siitä, että edes pystyn itkemään ja siis kai jotain tuntemaan. Enää pitäisi tietää, miksi itken.
"Enkä haluaisi olla taakkana kenellekään. Varmaankin vain pelkään, että kukaan ei kohta halua minua tuntea, jos vielä olen kauhean negatiivisen oloinen. Kun ei minusta ole ihmisille mitään hyötyä, niin edes iloa pitäisi olla *sarkastinen hymiö*."
Varastit mun ajatukset!Tuo on mun elämää ja siksipä varmaan olenkin jo hieman eristäytynyt. Mulla tätä on kestänyt jo kaksi vuotta, joten kaikkihan ovat täynnä tätä samaa....Saanko kysyä, mikset voi itkeä terapeutin nähden? Voisitteko sopia että terapian lopuksi sinulla olisi vaikka 10min omaa aikaa?
Lähetä kommentti