Glada vappen.
Kirottu blogger on sitten päättänyt minulta kysymättä ryhtyä suomenkieliseksi, ja nyt en taas ymmärrä käyttöliittymästä mitään. No, ei se mitään. Hauskaa vappua nyt kuitenkin.
Vähän vähäiseksi jää tämä kirjoittaminen näköjään (ja keksin taas tuntea syyllisyyttä tästäkin). Terapiaa on takana kaksi kuukautta, lääkitystä kolme. Arkielämä on helpottunut, etenkin kun lääkitys nostettiin ns. normaalille tasolle miniannoksesta. Gradu etenee siinä määrin, että valmistuminen jonain päivänä alkaa jopa näyttää realistiselta, vaikka en osaakaan olla tyytyväinen aikaansaannokseeni, saati siihen, miten nopeasti saan ylipäätään mitään aikaiseksi. Mutta se etenee. Mikään muu ei sitten oikein toimikaan. Pystyn puhumaan varsin normaalisti kaikesta ulkokohtaisesta. Kohtasin jopa vanhempani heidän käydessään etelässä ja vietin heidän seurassaan muutaman tunnin. Kovin paljon pidempään en olisi kyllä jaksanut. Itsestä puhuminen aiheuttaa edelleen itkukohtauksen ja tunteen siitä, että kuulijaa ei kuitenkaan kiinnosta ja hänet pitää päästää mahdollisimman vähällä noloudella ja haitalla.
Viikonloppuna tuli biletettyä tupareissa vähän liiankin kanssa, jopa siinä määrin, että illan emäntä katsoi aiheelliseksi huolehtia että olen seuraavana päivänä kunnossa. Nyt en sitten jaksanutkaan enää viettää vappua. Tai ei sen takia oikeastaan, olen jo pidemmän aikaa toivonut, että voisin vain nukkua koko opiskelijajuhlan yli ilman että kukaan muistaa olemassaoloani, ja herätä keskiviikkoaamuna virkeänä terapiaan.
Terapia on yllättävän hankalaa. Suorittaminen pitäisi unohtaa ainakin siellä, mutta tunnen tuhlaavani yhteiskunnan varoja ja omaa ja terapeutin aikaa kun en vain osaa kaivella mieltäni ja puhua siitä. Ja se lisää suorituspaineita entisestään; tietenkin. Huomaan kyllä, etten osaa sanoa muuta kuin valmiiksi pureskelemiani ja itselleni perustelemiani ajatuksia. Se tarkoittaa vain sitä, että sensuroin kaiken muun itseltänikin. En uskalla päästää ajatuksiani sen syvemmälle. Muuta tietä ei vain taida olla.
Jollain tapaa pelottaa, mitä minusta jää jäljelle, jos päästänkin menemään sen kuvitelman itsestäni, jonka olen rakentanut vuosien mittaan. Muuta minulla ei ole tällä hetkellä. Mitä sen takaa löytyy? Pystynkö olemaan tyytyväinen siihen, jos se ei täytäkään tämän hetkisen roolini normeja kaikin puolin?
Tulevaisuus on jossain kaukana, ja minun pitäisi ratkaista paljon sen suhteen juuri näinä aikoina. Se ei vain ole kovin helppoa, koska ei ole oikeastaan mitään, minkä päälle rakentaa. Enhän minä edes tiedä kuka minä olen, saati mitä minä haluan. Olen tehnyt yleensä kaiken roolilleni soveliaimman mallin mukaan tai sitten sen mukaan, mitä joku muu on tiedostamattaan minulta halunnut tai sen mukaan, mihin minun ei ole uskottu pystyvän. Mutta en siis sitä, mitä minä haluan. Oma tahto, onko se jotain syötävää? Ajatus siitä, että teen valinnan nykyisellä päätöksentekomenetelmälläni ja kärsin seurauksista lopun ikääni, jos jossain vaiheessa käykin niin, että ns. löydän itseni ja totean, että eihän tästä mitään tullutkaan, on rasittava ja jotensakin absurdi. No, ehkä siinä vaiheessa olen myös tarpeeksi kypsä tunnustamaan tehneeni virheen ja korjaamaan asiain tilan...
Totesin myös tuttavapiiristäni löytyvän kohtalotoverin. Tosin jo työelämässä olevan, lievää masennusta sairastavan ja alkuvuoden virkavapaalla/sairaslomalla olleen ihmisen. Kauhistelimme yhdessä YTHS:n ja työterveyshuollon eroja hoitoon pääsyn suhteen. Onhan se nyt toki ollut tiedossa, että masentuneita on aika paljon, ja minunkin pitäisi tuntea useampi sellainen, tilastollisesti ajatellen, mutta jotenkin on niin paljon helpottavampaa todella tietää, että joku toinenkin, joku ihminen, joku jonka tunnen, tietää, miltä minusta tuntuu. Ainakin suunnilleen.
Vähän vähäiseksi jää tämä kirjoittaminen näköjään (ja keksin taas tuntea syyllisyyttä tästäkin). Terapiaa on takana kaksi kuukautta, lääkitystä kolme. Arkielämä on helpottunut, etenkin kun lääkitys nostettiin ns. normaalille tasolle miniannoksesta. Gradu etenee siinä määrin, että valmistuminen jonain päivänä alkaa jopa näyttää realistiselta, vaikka en osaakaan olla tyytyväinen aikaansaannokseeni, saati siihen, miten nopeasti saan ylipäätään mitään aikaiseksi. Mutta se etenee. Mikään muu ei sitten oikein toimikaan. Pystyn puhumaan varsin normaalisti kaikesta ulkokohtaisesta. Kohtasin jopa vanhempani heidän käydessään etelässä ja vietin heidän seurassaan muutaman tunnin. Kovin paljon pidempään en olisi kyllä jaksanut. Itsestä puhuminen aiheuttaa edelleen itkukohtauksen ja tunteen siitä, että kuulijaa ei kuitenkaan kiinnosta ja hänet pitää päästää mahdollisimman vähällä noloudella ja haitalla.
Viikonloppuna tuli biletettyä tupareissa vähän liiankin kanssa, jopa siinä määrin, että illan emäntä katsoi aiheelliseksi huolehtia että olen seuraavana päivänä kunnossa. Nyt en sitten jaksanutkaan enää viettää vappua. Tai ei sen takia oikeastaan, olen jo pidemmän aikaa toivonut, että voisin vain nukkua koko opiskelijajuhlan yli ilman että kukaan muistaa olemassaoloani, ja herätä keskiviikkoaamuna virkeänä terapiaan.
Terapia on yllättävän hankalaa. Suorittaminen pitäisi unohtaa ainakin siellä, mutta tunnen tuhlaavani yhteiskunnan varoja ja omaa ja terapeutin aikaa kun en vain osaa kaivella mieltäni ja puhua siitä. Ja se lisää suorituspaineita entisestään; tietenkin. Huomaan kyllä, etten osaa sanoa muuta kuin valmiiksi pureskelemiani ja itselleni perustelemiani ajatuksia. Se tarkoittaa vain sitä, että sensuroin kaiken muun itseltänikin. En uskalla päästää ajatuksiani sen syvemmälle. Muuta tietä ei vain taida olla.
Jollain tapaa pelottaa, mitä minusta jää jäljelle, jos päästänkin menemään sen kuvitelman itsestäni, jonka olen rakentanut vuosien mittaan. Muuta minulla ei ole tällä hetkellä. Mitä sen takaa löytyy? Pystynkö olemaan tyytyväinen siihen, jos se ei täytäkään tämän hetkisen roolini normeja kaikin puolin?
Tulevaisuus on jossain kaukana, ja minun pitäisi ratkaista paljon sen suhteen juuri näinä aikoina. Se ei vain ole kovin helppoa, koska ei ole oikeastaan mitään, minkä päälle rakentaa. Enhän minä edes tiedä kuka minä olen, saati mitä minä haluan. Olen tehnyt yleensä kaiken roolilleni soveliaimman mallin mukaan tai sitten sen mukaan, mitä joku muu on tiedostamattaan minulta halunnut tai sen mukaan, mihin minun ei ole uskottu pystyvän. Mutta en siis sitä, mitä minä haluan. Oma tahto, onko se jotain syötävää? Ajatus siitä, että teen valinnan nykyisellä päätöksentekomenetelmälläni ja kärsin seurauksista lopun ikääni, jos jossain vaiheessa käykin niin, että ns. löydän itseni ja totean, että eihän tästä mitään tullutkaan, on rasittava ja jotensakin absurdi. No, ehkä siinä vaiheessa olen myös tarpeeksi kypsä tunnustamaan tehneeni virheen ja korjaamaan asiain tilan...
- - -
Totesin myös tuttavapiiristäni löytyvän kohtalotoverin. Tosin jo työelämässä olevan, lievää masennusta sairastavan ja alkuvuoden virkavapaalla/sairaslomalla olleen ihmisen. Kauhistelimme yhdessä YTHS:n ja työterveyshuollon eroja hoitoon pääsyn suhteen. Onhan se nyt toki ollut tiedossa, että masentuneita on aika paljon, ja minunkin pitäisi tuntea useampi sellainen, tilastollisesti ajatellen, mutta jotenkin on niin paljon helpottavampaa todella tietää, että joku toinenkin, joku ihminen, joku jonka tunnen, tietää, miltä minusta tuntuu. Ainakin suunnilleen.