Sosiaalinen häpeä

Tajusin äsken, mikä minua tökkii pahiten siinä, ettei minusta ja A:sta koskaan tullutkaan paria. Minä toivoin sitä, ja minä epäonnistuin. Ja jostain syystä minä häpeän tätä epäonnistumistani.

Häpeän sitä, että ihastuin, lienen ollut rakastumassakin, tai jotain siihen suuntaan, eikä siitä sitten tullutkaan mitään. Olen vain tehnyt sitä jo muutaman kerran aiemminkin, miten tämä kerta erosi niistä aiemmista? Miksi minä nyt yhtäkkiä häpeän omaa epäonnistumistani niin, että välttelen seurustelevien kavereideni seuraa, vaikka suurin osa heistä ei tiedä koko tapauksesta mitään? (no, ei tämä nyt näin yksinkertaista ole, vaan tämä on vain yksi juonne monisyisessä romahduksessa)

Onko tämäkin suorittamista..? A oli toki varmastikin paras tähän mennessä vastaan tulleista vaihtoehdoista, kaikin puolin. A:n kanssa olisin voinut jakaa kaiken ja olla silti itsenäinen; se tuntui niin oikealta verrattuna kaikkeen aiemmin kokemaani. Mutta ei.

Olen lähestymässä kolmenkympin rajapyykkiä, eikä minulla ole koskaan ollut vakavasti otettavaa syvällistä seurustelusuhdetta, sellaista, josta voisi toivoa päätyvänsä yhteisen pöydän ääreen vaikka loppuiäkseen (tai avioerotilastojen valossa edes 5-10 vuodeksi). Onko vika minussa vai siinä, etten ole vain löytänyt oikeanlaista ihmistä (joka pystyisi hyväksymään minut, vaikka minä en pysty hyväksymään itseäni)? Miksi minun mielestäni vika on minussa ainakin niin pitkälti, että minun sietäisi hävetä asiain tilaa? "Is there something fundamentally unmarriable about me?"

Kuka minä luulen olevani?

Olenko minä oikeasti se ihminen, joka kuvittelen olevani; se ihminen, joka minä esitän olevani? Ovatko elämäni (...) ja tekemäni valinnat sellaisia, kuin minä halusin, vai sellaisia, mitä odotan minulta odotettavan?

Ilmentävätkö mm. levyhyllyni, kirjavalikoimani tai kulttuurikiinnostukseni sitä, mistä minä olen oikeasti viehättynyt, vai ovatko ne vain akateemisen intelligentin imagoon sopivampia kuin vaihtoehtonsa? Jos päästäni pyyhittäisiin kaikki ennakkoasenteet pois, preferoisinko siltikään aivotonta mutta viihdyttävää hollywood-leffaa eurooppalaisen elokuvan sijaan, tai poimisinko käteeni dekkarin nobelistien ja tietokirjojen sijaan?

Heitänkö hauskaa juttua siksi, että olen oikeasti huumorintajuinen, vai onko se vain selviytymiskeino, jolla vältän oikeiden tunteitteni näyttämisen? Vai onko teräväksi hiottu ironia sekin haluamaani imagoon käypää?

Opiskelualani valitsin (ainakin isälleni) yllättäen samaksi, jolla isä sanoi aloittaneensa. Isä oli sitten tutkinnon puolivälissä lähtenyt kurssinsa "kahden muun priimuksen" kanssa opiskelemaan ihan toista alaa toiseen yliopistoon. Isä ihmetteli valintaani, kun kerroin hänelle ykkösvaihtoehdostani. Ei suoraan sanonut, mutta rivien välissä epäili varsin läpinäkyvästi mahdollista menestystäni pääsykokeissa saati itse opinnoissa. Oli kuulemma vaativa ala, jolla vain lahjakkaat menestyivät ainakin silloin, kun hän opiskeli. (Tosin myöhemmin selvittelin asiaa ja totesin, että siinä yliopistossa, jossa isä aloitti, ei ole missään vaiheessa voinut opiskella kyseistä alaa...)

Miksi valitsin alani, en oikein itsekään tiedä. Se on vähän sivussa siitä, mikä minua on lopulta aina kiinnostanut, mutta tarjoaa toisenlaisen, avaramman näkökulman varsinaiseen kiinnostuksen kohteeseenikin. En ainakaan muista että isä olisi kertonut tätä alaa opiskelleensa ennen kuin minä ilmaisin kiinnostukseni sitä kohtaan. Mutta toisaalta valinnasta on kulunut jo yli kymmenen vuotta, voin siis muistaa väärinkin.

En tosin vielä kymmenen vuoden jälkeenkään oikein tiedä, mihin kuvittelin valmistuvani. En osaa kuvitella itseäni sellaisissa töissä, joihin koulutuksellani todennäköisimmin päätyy. Nyt olen keksinyt, mitä voisin kuvitella tekeväni melko pitkään, mutta siihen taas ei Suomessa (ainakaan vielä :-) oikein ole mahdollisuuksia. Paitsi suhdeverkoston kautta (mitä inhoan) tai mielettömällä tuurilla, mielellään kouluttautumalla vähän lisää. Tai lähtemällä itse pioneeriksi.

Toisaalta olen miettinyt, onko minulla muita parempia edellytyksiä siihen. Mieleen tulee jotenkin keväinen nuorison paskaduuniuho, ja tietyllä tapaa koen olevani samassa kastissa häikäilemättömällä itsekkyydellä ja itsestäni liikaa kuvittellen tavoitellessani luovaa työtä ja kuuta taivaalta sen sijaan että tyytyisin tavallisempaan hommaan. Toki myös motivaatio on keskeinen tekijä, mutta voiko (saati kannattaako) tällainen puolikuntoinen edes haaveilla koskaan tekevänsä mitään niin suurta kuin...

Onko minut jossain vaiheessa opetettu kuvittelemaan, että olen jotenkin muita ihmisiä parempi ja suurempi? Missä vaiheessa tästä yrityksestä jouduttiin pois ja päädyttiin tilanteeseen, jossa minulla on toisaalta myös hirvittävän huono itsetunto? Silloinko, kun alkoi näyttää siltä, ettei minusta välttämättä tulisikaan isää huonompaa ihmistä?

Onko isäni, tai se, mitä hän minun päässäni edustaa, suurin este minun pärjäämiselleni? (Ja miksi minä edes kyselen mitään tuollaista?) Suoritanko minä itselleni vai sitä varten, että saisin edes vähän arvostusta ihmiseltä, joka jossain vaiheessa nosti itsensä jalustalle, ja jota minä en osaa (tai uskalla) ottaa jalustalta pois?

Kuka minä olen? Kuka minä luulen olevani? Ja kuinka paljon nämä kaksi eroavat toisistaan?

Väärät ihmiset

Miksi, oi miksi enimmäkseen täysin väärät ihmiset osoittavat kaverutta pidemmälle menevää kiinnostusta minua kohtaan? Miksi näille ihmisille ei vain saa sitten lekallakaan menemään perille sitä ajatusta, että en ole kiinnostunut? Aihe taitaa olla muillekin mukavasti ajankohtainen näin perhejuhlinnan aikoihin, sillä muistelen lukeneeni tänään pariakin blogia, jossa aihetta pohdittiin.

Tämän(kin) kertainen pahanilmanlintuni, kutsuttakoon häntä vaikka C:ksi, on opiskelukaverini. Opiskelijaelämän vietossaan hieman alkoholisoitumaan päin, muutenkin masennukseen taipuvainen ynnä muuta mukavaa. Vähän erikoinen ihminen, ihan mukava kaverina, mutta ei sitten sen kummempaa. Sen verran eri maailmasta kotoisin, että mitään syvällisempää siitä ei syntyisi.

Jostain syystä C sai viitisen vuotta sitten päähänsä, että on ihastunut minuun ja meistä pitäisi tulla pari. Hän hakee mille tahansa sanoilleni ja käytökselleni selityksiä ja merkityksiä jostain ihan muualta kuin niitä minun mielestäni pitäisi löytää, vaikka olen hänelle monesti ilmaissut oman tunteettomuuteni häntä kohtaan. Silloin joskus alkuun olisin vielä mielelläni pitänyt hänet kaverina, mutta kyllästyttyäni ehtimiseen käymään samaa asiaa uudelleen läpi, olen yrittänyt vain olla pitämättä mitään yhteyttä. En ole oikein hyvä puhumaan tunteistani ja yleensäkin niihin liittyvistä jutuista, joten siinä vaiheessa kun huomaan että hänellä on taas vähän liikaa pilkettä silmäkulmassa, kauhistun ja yritän poistua. Ja poistaa hänet elämästäni. No, hän kyllä pitää huolen yhteyden ottamisesta aina säännöllisesti, vaikka emme enää juuri kohtaakaan muuten. Viimeistään pari lasillista otettuaan.

Koska tässä ei selvästikään ole tarpeeksi ongelmaa, sain tovin hiljaisuuden jälkeen C:ltä mailin taas muutama kuukausi sitten. Jostain syystä hän päätti mm. kertoa enemmän ja vähemmän yrittäneensä poistaa itseltään hengen pari vuotta aiemmin. Sentään onnistumatta. Olin itse sen verran huonossa kunnossa, etten jaksanut reagoida yhtään mitenkään. Enkä toisaalta tiedä, mitä olisi pitänyt tehdä: tarjota olkapäätä ja halauksia? Kaiken aiemman jälkeen? Onko tuollaisen tunnustuksen jälkeen sopivaa olla tekemättä mitään? Vai oliko tuo vain marttyyrinen viimeinen keino saada edes jotain huomiota minulta?

Joulun aikana hän lähetti tekstiviestin ja yrittää parhaillaan saada minua keskustelemaan kanssaan messengerissä. Ja minä haluaisin hautautua kotiini ja unohtaa koko ihmisen: mitä hän voi minusta oikeastaan haluta? Olenko minä joku epätoivoisen parisuhteenetsimisen huipentuma, hukkuvien viimeinen toivonripe ja oljenkorsi, joka saattaisi kuvitella kantavan edes jollekin rannalle?

Ehkä tämä on kovin itsekästä, mutta miksi minun pitäisi jaksaa estää muita hukkumasta paskaan, kun en tahdo jaksa nousta omastakaan tunkiostani? Hankkisivat terveempiä kavereita...

Jouluyö, juhlayö

Tiedä nyt tuosta juhlasta. Ei se ainakaan joululta tunnu, kun ikkunasta näkyy vain vesilätäköitä.

Tulipahan ainakin syötyä hyvin; kerrankin ei tarvinnut ottaa mahdollisimman pientä nököä sen seitsemää sorttia, joista suurimmasta osasta ei pidä, mutta joita on kuitenkin pakko vuosittain ottaa, koska muuten äiti ilmaisee huolestuneisuutensa siitä, kun ruoka ei maistu. Ja olisihan se epäkohteliasta äitiä kohtaan, kun hän joka vuosi näkee niin suunnattoman vaivan ruoanlaitossa...

Ostin Alkosta pullon Hehkuviiniä. Itsekseen juominen on minusta jokseenkin täysin käsittämätöntä, enkä ole katsonut sitä missään vaiheessa tarpeelliseksi. Eräs masennukseen taipuvainen kaverini harrastaa sitä (joskin kuulemma onneksi nykyään vähemmän) ja olen hänestä aika huolissani. Tai olin, en ole jaksanut seurata hänen tekemisiään viime aikoina. Glögi kuitenkin kuuluu jouluun, ja mehuglögit sellaisenaan ovat yksiselitteisesti aika valjuja, joten päätin joustaa periaatteestani. En usko tästä tulevan tapa, viinakaappini on kuitenkin pysynyt pitkään varsin täytenä, jopa lisännyt sisältöään ajoittain.

Sain eilen viimein siivottua; edellisesta kerrasta olikin jo melkein puoli vuotta. Koko päivä siihen meni, mutta parkettipesuaineen sitruunaisehko tuoksu on kuitenkin vaihteeksi hyvä. Hämmentävää, miten paljon kämpässä tuntuu olevan tilaa, kun raivasi kaikki tavarakasat pois seinustoilta, huonekaluilta ja huonekalujen lähistöltä. Täällähän mahtuisi vaikka tanssimaan.

Avasin ainoan pakettini. Vanhempani lähettivät minulle lähinnä mauttomaksi luokiteltavan valokuvakehys-kello -viritelmän. Kuvana tosin oli edesmennyt koirani, joka tuli taloon juurikin 20 vuotta sitten. Paransi kokonaisuuden arvostustani hieman.

Itselleni ostin joululahjaksi jo vähän ennen joulua kunnolliset kuulokkeet. Avokonttorissa on paljon helpompi keskittyä omiin töihinsä, jos ei koko ajan joudu tahtomattaan seuraamaan, mitä muut tekevät.

- - -

Työkavereille mainitsin pikkujouluissa, kun sitä erikseen kysyttiin, olevani menossa viettämään joulua vanhempieni kanssa. Päädyin miettimään, onko säälittävämpää olla kolmekymppinen, joka viettää joulua yksin, vai kolmekymppinen, joka ei kehtaa edes julkisesti tunnustaa viettävänsä joulua yksin?

Uutta vuotta kerroin työkavereilleni viettäväni kaveriporukassa, perinteisesti. Kutsuttiin kyllä, mutta en taida jaksaa. Pitäisi kuitenkin kerrata kaikille, mitä elämääni kuuluu. Työporukka on sen verran uusi, että he eivät tiedä.

Kunhan nyt saisi tunnustettua itselleen, että on ihmiseksi täysi paska, niin ehkä se olisi helpompaa kertoa muillekin.

- - -

Kävin tapaamassa viime vuoden pomoani; pakko hoitaa eräs asia ennen vuodenvaihdetta. Ja pakko hänet oli taas jossain vaiheessa kohdata. Näytän kuulemma iloiselta. No mutta sepä mukavaa. Ei yhtään tuntunut iloiselta, mutta pääasiahan on, että omat asiat pysyvät omina asioina, eikä pahaa oloaan huudella muille ihmisille.

- - -

Sovin graduni ohjaajan kanssa aikatauluista. Maaliskuussa pitäisi saada paperit. Gradun täyden version palautukseen ei siis ole kovinkaan paljon aikaa, ja juurikaan valmista ei vielä ole. Apua.

Toisaalta nyt hänen kanssaan palaveerattuani tuntuu kuitenkin, että ymmärrän paljon paremmin, mitä minun pitää tehdä. Siis tuumasta toimeen. Pari alkukevään rästitenttiä kuitenkin vähän häiritsee. Niistäkin pitäisi vähintään päästä läpi, ja toisaalta pelkkä läpäisy rimaa hipoen ei ole ennenkään ollut oikein tavoitteenani. Saa nähdä.

- - -

Menin taas löytämään Hesarin sivuilta sudokut ja jäin uudelleen koukkuun. Erityisesti värisudoku on uusi mukava lisä, joka auttaa hahmottamaan laudan tilannetta paremmin kuin numerosudokussa :-) Pelaamiseen vain menee ihan liikaa aikaa, blogi jää päivittämättä ja muiden blogit lukematta puhumattakaan muista hyödyllisemmistä toimista.

Fear of future and selfloathing at home

Vielä olisi yksi tentti, mutta en taida saada siihenkään luettua. Koko tämä päivä on vain kulunut Jonnekin; nukkumiseen, syömiseen, shoppailuun ja (herraties kuinkamonennen kerran) Tarua sormusten herrasta katsellen.

Olen viime aikoina jostain syystä nukkunut huomattavan paljon: 10-12 tuntia yössä, yleensä venyttäen unta aamusta, kun ei noustakaan jaksa. Tuntuu, että päivällä ei ole oikein mitään tarjottavaa, paitsi itseinhoa. Kun ei ole taaskaan saanut mitään aikaan, ja kuitenkin murehtii sitä koko päivän.

Joulu on tuonut suklaat, tortut ja piparit kauppojen hyllyille, ja niitä on kulunut luvattoman paljon. Viimeisen puolentoista vuoden aikana paino on noussut viitisentoista kiloa (josta tosin kaikki ei ole puhdasta rasvaa), joten olo ei ole kovinkaan, hmm.. hehkeä muutenkaan, saati viikottaisen suklaakilon jälkeen. Liikuntaa ohjelmaan on viime aikoina kuulunut luvattoman vähän. Joko ei ole ehtinyt tai vain jaksanut (tekosyitähän löytyy aina). Lisää itseinhoa.

Ja kun ei oikein mitään saa aikaan, siinäpä se aika menee. Jotenkin onnistun kuluttamaan kaikkeen tyhjänpäiväiseen enemmän aikaa kuin saatoin koskaan kuvitellakaan. Vuorokausirytmi on hyvää vauhtia kääntymässä väärään suuntaan. Siitähän se riemu taas maanantaina revitään, kun pitäisi mennä suunnilleen ihmisten aikoihin töihin.

Joulu on liian lähellä. Tammikuu on liian lähellä. Liian lähellä on myös se ajankohta kun minun pitäisi valmistua. Mihin onnistuinkaan hukkaamaan taas vuoden?

Fear and loathing in academia

Ainejärjestöni täyttää ensi vuonna pyöreähköjä vuosia. Juhlia suunnitellaan jo täyttä päätä, ja tiedän, että myös minun odotetaan saapuvan paikalle. En vain oikein tiedä, haluanko.

Yleisesti ottaen vuosijuhlat kai ovat, tai niiden ainakin soisi olevan positiivinen kokemus. Paikalla on kuitenkin paljon opiskelukavereita, myös niitä, joihin en välittäisi niin pitää yhteyttä. Kuitenkin vuosijuhla vaatii sen, että kaikkien suunnilleen tuttujen kanssa vaihdetaan keskeisimmät kuulumiset smalltalk-tapaan.

Jenkkiläistyylistyvässä suloisessa Suomessammekin kuitenkin kukaan ei odota saavansa kysymykseen "No mitäs sinulle kuuluu?" muun kuin positiivisen sävyistä vastausta. Opiskelukaverini ovat valmistuneet ja jatko-opiskelemaan lähteneitä alkaa vähitellen väittelemäänkin, perustaneet perheet ja menestyneet elämässä muutenkin. Ja minulta odotetaan sitä samaa. Tai ainakin itse odottaisin.

Tekisi kuitenkin paljon enemmän mieli vastata kuulumiskysymykseen hymynkare suupielessä (sen osaan kyllä esittää olotilasta huolimatta) suunnilleen: "Eipä oikein mitään hyvää. Vieläkään en ole valmistunut enkä perheellistynyt ja töittenkin kanssa on vähän kiikun kaakun. Odottelen tässä hullun papereita.", ja katsoa reaktiot.

Tottahan tuo olisi (vähän kärjistettyä ehkä), mutta ei sitä kukaan häthätää hyvänpäiväntuttu halua kuulla. Minusta on tulossa yhteiskunnallinen hylkiö, joka ei osaa valmistua eikä ole edes ymmärtänyt päättää päiviään ennen kuin kustantaa säntillisille veronmaksajille entistä enemmän, eikä kukaan itseään kunnioittava, keskiluokkainen ihminen kai sellaisia halua tuntea? ...jos se vaikka tarttuu... ettei lapset saa huonoja vaikutteita... "Olisihan se pitänyt arvata, ettei tuostakaan mitään tullut."

Omasta mielestäni olen täydellisen epäonnistunut jossain, minkä piti olla ihan helppoa ja vielä kaupan päälle ihan mielenkiintoista. En pystynyt. En saanut nostettua itseäni riman yli. Vaikka niin moni muu pystyi. Enkä halua jakaa epäonnistumistani heidän riemuittavakseen.

Jänistin

Tentti huomenna aamulla. Olen lukenut ehkä viidenneksen tenttialueesta. Aikaa lukemiseen kyllä olisi ollut, mutta rimakauhu iski jälleen: mitä, jos en oikeasti osaakaan asioita?

Kovin montaa noita tenttejä ei jäljellä enää ole, mutta toisaalta, ei niitä ole varaa kovin paljon enää jättää käymättä tai siirtää seuraavaan tenttikertaan jos aion alkukeväästä valmistua.

Vituttaa taas oma aikaansaamattomuus, mutta eipä tästä(kään) voi muita syyttää kuin itseään...

Kaikenlaista

Onkohan tästä bloggaamisestakin tulossa jollain tapaa suorittamista? Jotenkin tuntuu, että pitäisi kirjoitella aina paremmin ja useammin, jotta vähäisetkin kävijät pysyisivät mukana (tai ehkä hekin karkaavat kun alan tunkea tuutista lisää tylsyyttä ulos?). Juuri kukaan ei edes kommentoi. Kävijälaskuri kertoo koruttomasti kuinka suosittu tai epäsuosittu olen.

Itseäni vartenhan tätä tosin aloin kirjoittaa, kun ei ole ketään kenelle puhua. Kirjoitetun päiväkirjantapaisen julkaisun pitäisi olla jotenkin ylenpalttisen hienoa tekstiä; mitä siitäkin nyt tulisi, jos se julkaistaisiin sitten joskus, kun (...) minusta tulee kuuluisa ja kaikki tajuavat, kuinka saatanan tylsä ihminen oikeastaan olen koko ajan ollut.

- - -

Osansa masennuskausiini tuo varmastikin se, että toinen, kertaalleen operoitu polveni on selkeästi sököytymässä, eikä sille oikein taida olla mitään ihmeparannusta. Olen 12-vuotiaasta harrastanut liikuntaa melko aktiivisesti, ja erityisesti liikunnan himo iskee silloin, kun ei pääse liikkumaan. Onpa minulle YTHS:n toimesta jo suositeltukin rakkaan harrastuksen lopettamista. Se vain käytännössä, minun kohdallani, tarkoittaisi liikkumattomuutta, mikä ei sekään ole pidemmän päälle hyvä asia.

Olen kuitenkin selkeästi tulossa vanhaksi. Rankka liikunta kahtena peräkkäisenä päivänä aiheuttaa lähinnä kipuja polveen, mikä vähentää intoa liikkua. Muutenkaan huvitus ei kauhean korkealla ole; kunnon endorfiinikännejä ei kuitenkaan saa, kun mikään ei noin oletusarvoisesti tunnu miltään. Harrastus on vain tapa pitää ajatukset muualla kuin pään sisäisessä kaaoksessa edes muutaman kertaa viikossa parin tunnin ajan kerrallaan. Ja pitää itsensä sen verran kunnossa fyysisesti, ettei oma peilikuva vielä ala kaiken hyvän (tai no, pahan) päälle enempää etomaan.

Harmittaa ja sattuu niin perhanasti.

- - -

Paljon kaikenlaista pyörii mielessä. Palasin nyt parin-kolmen vuoden jälkeen ajatusteni kanssa A:ta edeltäneeseen lähestulkoon seurustelunkaltaiseen suhteeseeni ja aloin miettiä, mitä tunnen sitä ihmistä kohtaan; kutsuttakoon häntä nyt vaikka B:ksi (nimi muutettu). Sen suhteen loppu oli tavallaan helpompi, koska pystyin siirtymään suoraan jonkinlaiseen inhoon ja vihaan kaikista positiivisista tunteista, olkoonkin että pyrin oikeuttamaan B:n teot mahdollisimman pitkään. Toisaalta se myös tarkoittaa, että en ole missään vaiheessa kunnolla loppuunkäsitellyt tunteitani B:täkään kohtaan vaan ne ovat vain aiemmin laastaroidussa paketissa edelleen valtoimenaan.

Ja nyt kaikki alkaa kuplia pinnalle yhtäaikaa. Selvästi jossain kiehuu. Toivottavasti löytyy terapeutti, tai edes joku, jolle puhua ennen kuin ajatukset ryöpsähtävät hallitsemattomina reunojen yli.

Kaikki vai ei mitään?

Minulla on paha taipumus perfektionismiin, ja siihen, että kaikessa pitäisi aina olla mukana joko ihan kympillä tai ei ollenkaan. Vasemmalla kädellä osallistumista en siedä, erityisesti itseni, mutta myös muiden kohdalla. Viime aikoina siihen on vain ollut pakko tottua.

Suhtaudun suuremmalla vakavuudella yleensä niihin asioihin, joilla on merkitystä muillekin kuin itselleni: työt, järjestöt, harrastukset... Opinnot ovat yleensä tulleet vasta noiden jälkeen, sillä itsellenihän lähinnä opiskelen. Toki kunniallisesti suoritetuista opinnoista on etua myös työnantajalle, mutta ainahan huonon työntekijän voi irtisanoa. Liikuntaakaan tuskin harrastaisin, ellei lajini olisi joukkuelaji. Nyt ylimääräistä liikuntaharrastusta voi perustella sillä, että saa itsestään irti vähän paremman suorituksen joukkueen eteen.

Viimeiset pari viikkoa on mennyt melkolailla matalalentoa. Töitä on tullut tehtyä parin työmatkan takia kolmen viikon edestä. Muutama suurempi, virallisluontoinen dokumentti on tullut kirjoitettua mitenkään töihin liittymättä. (Toivottavasti) viimeisiä tenttejäkin pitäisi ehtiä jossain välissä ajattelemaan. Essee pitäisi palauttaa tiistaina. Työmatkojen loppuun käsittelyynkin menee vielä hyvä aika. Iso G kummittelee jossain taustalla. Nukkumaan on ehtinyt viitisen tuntia yössä, mikä ei tunnu enää näin vanhemmiten riittävän.

Pitäisi varmaan opetella priorisoimaan asioita. Onnistun yleensä sekaantumaan niin moneen asiaan kerralla, että mikään ei lopulta tapahdu kunnolla eikä ainakaan ennen vihonviimeista deadlinea. Koko ajan pitää kuitenkin murehtia sitä, että on niin paljon tekemättömiä asioita ja niin vähän aikaa ettei ehdi tehdä kunnolla. Murehtiminen taas vie aikaa niiden asioiden tekemiseltä ja lopulta ollaan juuri siinä tilanteessa, että viime tipassa saan aikaiseksi jotain sinne päin. Ja sitten voi taas murehtia, ettei sekään homma tullut tehtyä kunnolla...

Jostain priorisaatiolistan häntäsijoilta pitäisi osata viimeistään nyt kaivaa oma jaksaminen ja itsensä huoltaminen (ja nukkuminen) keskeisemmäksi tekijäksi elämässäni. Maailmaa on paha parantaa, jos ei pysty edes itsestään huolta pitämään.

Paitsi etten jaksa siivota elinympäristöäni, en ole myöskään juuri sieltä poistunut jos ei jokin harrastus tms. muiden eteen suorittaminen minua pois aja. Elokuvissa kävin ehkä kahdesti viime keväänä, syksyn aikana en kertaakaan, vaikka näkemisen arvoisia leffoja olisi (ollut) menossa moniakin. Syksyllä olen tainnut eksyä yhteen pienempään konserttiin, ja niitäkin olisi ollut useampia kokemisen arvoisia. En ole oikeastaan jaksanut edes pohtia suosikkiartistieni keikkakalenterien seuraamista (tai edes levyjen kuuntelemista). Teatterista, oopperasta tai museoista en niin perusta muutenkaan. Toisaalta kulttuuriinkin kyllä liittyy jonkin asteinen suorittaminen. Pitäisi pysyä perillä siitä, mitä tiedostavan, akateemisen nuorehkon ihmisen voitiin Yleisesti Odottaa tietävän, ja siksipä museoinnottumuudestanikin saattoi tarvittaessa alkaa tuntemaan syyllisyyttä.

En voi edes sanoa, että nykyinen eristäytyneisyyteni vaikuttaisi ulkona käymisen vähäisyyteen; en ole oikein aiemminkaan osannut hankkia seuraa kylttyyririentoihin, kun kukaan kavereista ei tuntunut perustavan edes suunnilleen saman oloisista jutuista kuin minä.

Silloin joskus olin sentään sitä mieltä, että on parempi mennä yksin ulos kuin jäädä neljän seinän sisälle. Yksin.


Tuollainen "vähän kaikesta kaikkea täysillä pintaraapaisuin" -suhtautumiseni ei oikein anna mitään, mutta vie paljon aikaa ja mielenterveyttä. Perfektionismi nyt ei varmaan sinälläänkään edistä mielenterveyttä. Ainakaan jos se yhdistyy huonoon itsetuntoon, laiskuuteen ja jaksamattomuuteen.

Joskus toivoisin, että elämässäni olisi Suuri Päämäärä, jonka saavuttamiseksi voisin panostaa täysillä vain niiihin asioihin, jotka tuovat päämäärää lähemmäksi. Olisihan se varmaan paljon helpompaa kuin päämäärätön haahuilu jonnekin, toivottavasti eteenpäin, ja hengissä pysymisen yrittäminen, vaikka ei tiedä onko huominen huonompi vai parempi kuin tämä päivä.

Toisaalta on helpompaa olla haaveilematta; eihän mikään suunnitelmani tai toiveeni ole koskaan aiemminkaan toteutunut. Ehkä en vain ole halunnut tarpeeksi?

Ohi meni

Sain YTHS:n psykologiltani yhteystiedot terapeutille, jolla pitäisi olla vapaita aikoja, ja jolle siis voisin soittaa ja pyytää aikaa terapiahaastatteluun. Haastattelun jälkeen voisi sitten käydä YTHS:n psykon kanssa selvittelemässä KELAn korvauksia.

Tavallaan pelotti soittaa; onko tämä nyt menoa? Pitäisikö nyt taas osata alkaa kaivella sisuksiaan jollekulle (toistaiseksi) tuntemattomalle? Mitä jos en pitäisikään tästä terapeutista? Koska löytyisi seuraava tarjokas? Toisaalta olin toiveikas; olin saanut ymmärtää, että terapeutteja ei tätä nykyä kasva joka oksalla, ja ylipäätään vapaan terapeutin löytymiseen saattaisi mennä pitkäänkin.

Soitin. Ei kuulemma tiedä vielä, onko hänellä aikoja. Riippuu toisen potilaan lopettamisesta. Käski kysyä ensi vuoden puolella uudestaan.

Tunsin itseni paitsi pettyneeksi, myös jollain tapaa petetyksi. Miksi ilmoitettiin mahdollisuudesta terapiaan, jos sitä ei todellisuudessa ollutkaan? Miksi muutenkin murjotulle (tai no, itsensä murjomalle) ihmiselle annettiin tilanteeseen nähden suuri toivonkipinä, joka oli kuitenkin niin heikko, ettei olisi kannattanut kuvitella siitä syttyvän tulta?

Terapeuttitarjokas totesi, että vapaita "potilaspaikkoja" ei juuri ole tarjolla. Pari vuotta sitten tilanne oli kuulemma päinvastainen, siis asiakkaan markkinat. Sopii vain kysyä itseltään, miksi olen tätäkin lykännyt niin kauan, että selviytyminen yksin eteenpäin tuntuu mahdottomalta.