Kaikki vai ei mitään?

Minulla on paha taipumus perfektionismiin, ja siihen, että kaikessa pitäisi aina olla mukana joko ihan kympillä tai ei ollenkaan. Vasemmalla kädellä osallistumista en siedä, erityisesti itseni, mutta myös muiden kohdalla. Viime aikoina siihen on vain ollut pakko tottua.

Suhtaudun suuremmalla vakavuudella yleensä niihin asioihin, joilla on merkitystä muillekin kuin itselleni: työt, järjestöt, harrastukset... Opinnot ovat yleensä tulleet vasta noiden jälkeen, sillä itsellenihän lähinnä opiskelen. Toki kunniallisesti suoritetuista opinnoista on etua myös työnantajalle, mutta ainahan huonon työntekijän voi irtisanoa. Liikuntaakaan tuskin harrastaisin, ellei lajini olisi joukkuelaji. Nyt ylimääräistä liikuntaharrastusta voi perustella sillä, että saa itsestään irti vähän paremman suorituksen joukkueen eteen.

Viimeiset pari viikkoa on mennyt melkolailla matalalentoa. Töitä on tullut tehtyä parin työmatkan takia kolmen viikon edestä. Muutama suurempi, virallisluontoinen dokumentti on tullut kirjoitettua mitenkään töihin liittymättä. (Toivottavasti) viimeisiä tenttejäkin pitäisi ehtiä jossain välissä ajattelemaan. Essee pitäisi palauttaa tiistaina. Työmatkojen loppuun käsittelyynkin menee vielä hyvä aika. Iso G kummittelee jossain taustalla. Nukkumaan on ehtinyt viitisen tuntia yössä, mikä ei tunnu enää näin vanhemmiten riittävän.

Pitäisi varmaan opetella priorisoimaan asioita. Onnistun yleensä sekaantumaan niin moneen asiaan kerralla, että mikään ei lopulta tapahdu kunnolla eikä ainakaan ennen vihonviimeista deadlinea. Koko ajan pitää kuitenkin murehtia sitä, että on niin paljon tekemättömiä asioita ja niin vähän aikaa ettei ehdi tehdä kunnolla. Murehtiminen taas vie aikaa niiden asioiden tekemiseltä ja lopulta ollaan juuri siinä tilanteessa, että viime tipassa saan aikaiseksi jotain sinne päin. Ja sitten voi taas murehtia, ettei sekään homma tullut tehtyä kunnolla...

Jostain priorisaatiolistan häntäsijoilta pitäisi osata viimeistään nyt kaivaa oma jaksaminen ja itsensä huoltaminen (ja nukkuminen) keskeisemmäksi tekijäksi elämässäni. Maailmaa on paha parantaa, jos ei pysty edes itsestään huolta pitämään.

Paitsi etten jaksa siivota elinympäristöäni, en ole myöskään juuri sieltä poistunut jos ei jokin harrastus tms. muiden eteen suorittaminen minua pois aja. Elokuvissa kävin ehkä kahdesti viime keväänä, syksyn aikana en kertaakaan, vaikka näkemisen arvoisia leffoja olisi (ollut) menossa moniakin. Syksyllä olen tainnut eksyä yhteen pienempään konserttiin, ja niitäkin olisi ollut useampia kokemisen arvoisia. En ole oikeastaan jaksanut edes pohtia suosikkiartistieni keikkakalenterien seuraamista (tai edes levyjen kuuntelemista). Teatterista, oopperasta tai museoista en niin perusta muutenkaan. Toisaalta kulttuuriinkin kyllä liittyy jonkin asteinen suorittaminen. Pitäisi pysyä perillä siitä, mitä tiedostavan, akateemisen nuorehkon ihmisen voitiin Yleisesti Odottaa tietävän, ja siksipä museoinnottumuudestanikin saattoi tarvittaessa alkaa tuntemaan syyllisyyttä.

En voi edes sanoa, että nykyinen eristäytyneisyyteni vaikuttaisi ulkona käymisen vähäisyyteen; en ole oikein aiemminkaan osannut hankkia seuraa kylttyyririentoihin, kun kukaan kavereista ei tuntunut perustavan edes suunnilleen saman oloisista jutuista kuin minä.

Silloin joskus olin sentään sitä mieltä, että on parempi mennä yksin ulos kuin jäädä neljän seinän sisälle. Yksin.


Tuollainen "vähän kaikesta kaikkea täysillä pintaraapaisuin" -suhtautumiseni ei oikein anna mitään, mutta vie paljon aikaa ja mielenterveyttä. Perfektionismi nyt ei varmaan sinälläänkään edistä mielenterveyttä. Ainakaan jos se yhdistyy huonoon itsetuntoon, laiskuuteen ja jaksamattomuuteen.

Joskus toivoisin, että elämässäni olisi Suuri Päämäärä, jonka saavuttamiseksi voisin panostaa täysillä vain niiihin asioihin, jotka tuovat päämäärää lähemmäksi. Olisihan se varmaan paljon helpompaa kuin päämäärätön haahuilu jonnekin, toivottavasti eteenpäin, ja hengissä pysymisen yrittäminen, vaikka ei tiedä onko huominen huonompi vai parempi kuin tämä päivä.

Toisaalta on helpompaa olla haaveilematta; eihän mikään suunnitelmani tai toiveeni ole koskaan aiemminkaan toteutunut. Ehkä en vain ole halunnut tarpeeksi?