Sosiaalinen häpeä

Tajusin äsken, mikä minua tökkii pahiten siinä, ettei minusta ja A:sta koskaan tullutkaan paria. Minä toivoin sitä, ja minä epäonnistuin. Ja jostain syystä minä häpeän tätä epäonnistumistani.

Häpeän sitä, että ihastuin, lienen ollut rakastumassakin, tai jotain siihen suuntaan, eikä siitä sitten tullutkaan mitään. Olen vain tehnyt sitä jo muutaman kerran aiemminkin, miten tämä kerta erosi niistä aiemmista? Miksi minä nyt yhtäkkiä häpeän omaa epäonnistumistani niin, että välttelen seurustelevien kavereideni seuraa, vaikka suurin osa heistä ei tiedä koko tapauksesta mitään? (no, ei tämä nyt näin yksinkertaista ole, vaan tämä on vain yksi juonne monisyisessä romahduksessa)

Onko tämäkin suorittamista..? A oli toki varmastikin paras tähän mennessä vastaan tulleista vaihtoehdoista, kaikin puolin. A:n kanssa olisin voinut jakaa kaiken ja olla silti itsenäinen; se tuntui niin oikealta verrattuna kaikkeen aiemmin kokemaani. Mutta ei.

Olen lähestymässä kolmenkympin rajapyykkiä, eikä minulla ole koskaan ollut vakavasti otettavaa syvällistä seurustelusuhdetta, sellaista, josta voisi toivoa päätyvänsä yhteisen pöydän ääreen vaikka loppuiäkseen (tai avioerotilastojen valossa edes 5-10 vuodeksi). Onko vika minussa vai siinä, etten ole vain löytänyt oikeanlaista ihmistä (joka pystyisi hyväksymään minut, vaikka minä en pysty hyväksymään itseäni)? Miksi minun mielestäni vika on minussa ainakin niin pitkälti, että minun sietäisi hävetä asiain tilaa? "Is there something fundamentally unmarriable about me?"