Fear and loathing in academia

Ainejärjestöni täyttää ensi vuonna pyöreähköjä vuosia. Juhlia suunnitellaan jo täyttä päätä, ja tiedän, että myös minun odotetaan saapuvan paikalle. En vain oikein tiedä, haluanko.

Yleisesti ottaen vuosijuhlat kai ovat, tai niiden ainakin soisi olevan positiivinen kokemus. Paikalla on kuitenkin paljon opiskelukavereita, myös niitä, joihin en välittäisi niin pitää yhteyttä. Kuitenkin vuosijuhla vaatii sen, että kaikkien suunnilleen tuttujen kanssa vaihdetaan keskeisimmät kuulumiset smalltalk-tapaan.

Jenkkiläistyylistyvässä suloisessa Suomessammekin kuitenkin kukaan ei odota saavansa kysymykseen "No mitäs sinulle kuuluu?" muun kuin positiivisen sävyistä vastausta. Opiskelukaverini ovat valmistuneet ja jatko-opiskelemaan lähteneitä alkaa vähitellen väittelemäänkin, perustaneet perheet ja menestyneet elämässä muutenkin. Ja minulta odotetaan sitä samaa. Tai ainakin itse odottaisin.

Tekisi kuitenkin paljon enemmän mieli vastata kuulumiskysymykseen hymynkare suupielessä (sen osaan kyllä esittää olotilasta huolimatta) suunnilleen: "Eipä oikein mitään hyvää. Vieläkään en ole valmistunut enkä perheellistynyt ja töittenkin kanssa on vähän kiikun kaakun. Odottelen tässä hullun papereita.", ja katsoa reaktiot.

Tottahan tuo olisi (vähän kärjistettyä ehkä), mutta ei sitä kukaan häthätää hyvänpäiväntuttu halua kuulla. Minusta on tulossa yhteiskunnallinen hylkiö, joka ei osaa valmistua eikä ole edes ymmärtänyt päättää päiviään ennen kuin kustantaa säntillisille veronmaksajille entistä enemmän, eikä kukaan itseään kunnioittava, keskiluokkainen ihminen kai sellaisia halua tuntea? ...jos se vaikka tarttuu... ettei lapset saa huonoja vaikutteita... "Olisihan se pitänyt arvata, ettei tuostakaan mitään tullut."

Omasta mielestäni olen täydellisen epäonnistunut jossain, minkä piti olla ihan helppoa ja vielä kaupan päälle ihan mielenkiintoista. En pystynyt. En saanut nostettua itseäni riman yli. Vaikka niin moni muu pystyi. Enkä halua jakaa epäonnistumistani heidän riemuittavakseen.