Ohi meni

Sain YTHS:n psykologiltani yhteystiedot terapeutille, jolla pitäisi olla vapaita aikoja, ja jolle siis voisin soittaa ja pyytää aikaa terapiahaastatteluun. Haastattelun jälkeen voisi sitten käydä YTHS:n psykon kanssa selvittelemässä KELAn korvauksia.

Tavallaan pelotti soittaa; onko tämä nyt menoa? Pitäisikö nyt taas osata alkaa kaivella sisuksiaan jollekulle (toistaiseksi) tuntemattomalle? Mitä jos en pitäisikään tästä terapeutista? Koska löytyisi seuraava tarjokas? Toisaalta olin toiveikas; olin saanut ymmärtää, että terapeutteja ei tätä nykyä kasva joka oksalla, ja ylipäätään vapaan terapeutin löytymiseen saattaisi mennä pitkäänkin.

Soitin. Ei kuulemma tiedä vielä, onko hänellä aikoja. Riippuu toisen potilaan lopettamisesta. Käski kysyä ensi vuoden puolella uudestaan.

Tunsin itseni paitsi pettyneeksi, myös jollain tapaa petetyksi. Miksi ilmoitettiin mahdollisuudesta terapiaan, jos sitä ei todellisuudessa ollutkaan? Miksi muutenkin murjotulle (tai no, itsensä murjomalle) ihmiselle annettiin tilanteeseen nähden suuri toivonkipinä, joka oli kuitenkin niin heikko, ettei olisi kannattanut kuvitella siitä syttyvän tulta?

Terapeuttitarjokas totesi, että vapaita "potilaspaikkoja" ei juuri ole tarjolla. Pari vuotta sitten tilanne oli kuulemma päinvastainen, siis asiakkaan markkinat. Sopii vain kysyä itseltään, miksi olen tätäkin lykännyt niin kauan, että selviytyminen yksin eteenpäin tuntuu mahdottomalta.