Kaiken takana on tyhjyys

Aika valuu ohi. Kuukausi on kulunut, ja olen saanut aikaiseksi lähinnä 8000 sivua läpikahlattua kaunokirjallisuutta. Lähinnä vieläpä hömpäksi luokiteltavaa, olkoon kuinka valtion tiedonjulkistamispalkinnon saanutta tahansa. Utrio päivässä pitää ajatukset loitolla.
Sadepäivinä kiroan sitä, ettei jaksa lähteä minnekään, kun ei kerran ole pakko, ja jään sohvalle lukemaan. Aurinkoisina päivinä kiroan sitä, että sisälläkin olisi niin paljon kaikkea, mikä pitäisi tehdä. Ja jään sohvalle lukemaan.

Aina löytyy jotain, mihin voi kiinnittää ajatuksensa, ettei tarvitse päästää pinnalle sitä, mitä itseltään sensuroi. Ja juuri sitä olen sairaslomalla oikeastaan etsimässä. Myönnettävä on, että olo on pitkän toimettomuuskauden jäljiltä paljon pahempi kuin vähään aikaan (mikä on tässä tapauksessa laskettava positiiviseksi), mutta en silti ole päässyt pään sisällön prosessoinnissa oikein yhtään mihinkään. Vähäinenkin häiriö lamailussa keskeyttää kaiken. Alkukesästä oli valmistumiseen liittyvää tohinaa, nyt alkaa olla kiirettä uuteen opiskelupaikkaan liittyen. Kotona on kaikenlaisia konditionaaleja. Puhtaimmillaan ahdistuksen tunne iskee kaupungilla tai kaupassa kuljeskellessa. Tekisi vain mieli istahtaa siihen paikkaan lattialle ja itkeä.

Vaan eihän julkisella paikalla voi.

Kaipaan suunnattomasti toista ihmistä, horjumatonta olkapäätä, johon voisi nojata. Itsenäisyydessä on kääntöpuolena yksinäisyys; se, ettei ole ketään, johon luottaa ja tukeutua käsillä silloin kun sitä eniten tarvitsisi. Se, että pää on koko ajan pidettävä pinnalla ihan itse, niin henki kuin ruumiskin. Jos ei jaksa, tietää uppoavansa, eikä kukaan kisko kuiville.

Kaipaan ihmissuhdetta. Janoan kosketusta. En vain jaksa itse tehdä asialle mitään. Tiedän, kenen olkapään haluan. Ja tiedän etten sitä saa.

- - -

Minä. Minäminäminä.
Itserakas paska.

Juhannusmietteitä

Näyttää olevan paha tapani kirjoittaa tänne juhlapyhinä ja valittaa yksinäisyyttäni. Toisaalta se korostuu nimenomaan silloin, kun kaikkien olisi pyhä tarkoitus olla perheensä, ystäviensä tai rakkaansa kanssa. Ja minulla kun ei ole noista oikein mitään. *Kyynel*.

Se itsesarkasmista. Toivottavasti.

Yksinäisyys on kyllä viime hetkinä lyönyt hyökyjään ylitseni muutenkin ihan tarpeeksi; seurasta huolimatta, tai ehkä juuri siksi. En oikein tunne kuuluvani minnekään, en mihinkään seuraan. Olen jotenkin kasvanut ulos (tai kutistunut, hämmentynyt, miten vain) opiskelukavereiden porukoista ja kaikkien harrastustuttujen seurasta. Toisaalta se on ihan loogistakin: jos en kerran edes tiedä kuka olen, miten voisin kuulua minnekään? Miten voisin tutustua kehenkään, jos en tunne itseäni. Kenet minä esittelisin sitten itsenäni? Minkä roolin?

Joskus A:n kanssa kiistelin siitä, onko ihmisellä eri rooleja eri ympäristöissä. Minun mielestäni oli, A väitti, ettei hänellä ainakaan. En kyllä usko hänen käyttäytyvän täsmälleen samoin vaikkapa minun seurassani ja muiden tuttaviensa seurassa samoin kuin minä esittelen useimmille tuttavuuksilleni kokonaan toista puolta itsestäni kuin A:lle. Samalla asialla lienee monta nimeä; minä kutsun niitä rooleiksi, koska tietyllä tapaa ne ovat aina ympäristöönsä sovitettuja, joskin valikoituja piirteitä minusta.

Jokin näistä rooleista varmasti on lähellä todellista minua; tai ehkä jokainen omalla tavallaan. En edes halua näyttää kaikille kaikkia puoliani. Tuskin niin tekisin, vaikka tietäisin täsmällisesti, kuka olen ja mihin pyrin. Olenko minä lopulta minä koskaan? Olenko vain palasia itsestäni? Onko ihminen vain ympäristönsä tuotos? Ympäristöönsä sopeutuja? Riittääkö itsensä arvostaminen? Vai pitääkö tietää, mitkä, jos mitkään palaset ovat epätosia ja karsia ne pois? Miksei tähänkin voisi olla helppoa ratkaisua.

Tai onhan siihen. Ranteet auki, junan alle, ... miehelle olisi nyt helppoa vain hukuttautua veneestä sepalus auki, eikä kukaan kysyisi mitään. Ainakaan jos veneessä olisi melkein tyhjä kossupullo.

- - -

Anteeksi. Sarkasmi hiipi takavasemmalta takaisin. Ei tällaisilla asioilla pitäisi vitsailla lainkaan.

Yhtä asiaa ihmettelen kyllä. Aina (harvoin) kun heitän vastaavaa rankkaa läppää itsemurhasta A:lle, hän toteaa kauhistuneena, ettei tuollaista saa puhua. Miksi? Mitä ihmiselle merkitsee se, että joku toinen, josta ei niin edes välitä, puhuu itsemurhasta? Mitä siinä surraan, jos itsemurhakandidaatti on vakuuttunut siitä, että se on vain helpotus? Omaa syyllisyyttä?

Ja ei, en ole ainakaan vakavissani ajatellut tuota radikaalia ratkaisua. Kunhan ihmettelen.

Sijaistekemistä sittenkin

Aika gradun jättämisen jälkeen on ollut niin täynnä, että tuntuu täysin käsittämättömältä, että vasta kaksi viikkoa on kulunut. Olen tavannut ystäviä ja kavereita enemmän kuin varmaan koko vuonna tähän mennessä, ravannut paikasta toiseen ja hoitanut kaikenlaista byrokratiaa kuntoon. Mutta nyt on paperit käsissä, kalenterissa pelkkää tyhjää ja kutsu kahdeksi viikoksi rentoutumaan Saksaan kaveripariskunnan hoteisiin.

Vielä en siis oikein ole päässyt kahden ajatusteni kanssa. Tai, olisihan tässä tietysti ollut aikaakin kaiken välillä, tekemistä kun on kuitenkin ollut vain keskimäärin joka toinen päivä. Sen ajan olen aika hyvin täyttänyt lukemisella, joten se siitä itsensä kanssa seurustelusta. Mm. Guillou kun on paljon parempaa seuraa. Kaksi viikkoa olisi pitänyt myös siivota gradunvääntökaaos, mutta nyt se on kuitenkin suurempi paha, toisin kuin vaikkapa tenttiin lukiessa.

Väsymys jatkuu. Nukun 10-12 tuntia yötä kohti ja silti tekisi mieli ottaa päivänokosetkin. Jotenkin pelkään sössiväni päivärytmin jäänteetkin ja alkavani nukkua lähinnä päivisin tai lyhennetyn/pidennetyn vuorokausirytmin mukaan (mikä taisi olla kyllä mielenterveysongelmissa kuten skitsofreniassa ihan tunnistettu oire). Ehkä sitäkin pitäisi kokeilla, eihän tässä sinällään millään päivärytmillä väliä ole. Tosin siinä samalla menee kyllä viime rippeet myös ruokailurytmistä.

Terapia on pari kuukautta lomalla. Viimeisenä puhuttiin siitä, miten pitäisi järjestää kaikki nyt kun vietän puolet ajasta toisella paikkakunnalla. Pitäisikö esim. selvittää mahdollisuus vaihtaa terapeuttiin toisella paikkakunnalla, jos kerran terapia on keskeisin syy ravata ympäri maata. Toisaalta; jos terapiaa kuitenkin jatketaan pidempään kuin kaksi vuotta, ollaan opintojen jälkeen taas allikossa. Eihän tämä nyt hyvin taaskaan mennyt.

Yksi iso ongelma on, miten kertoa kaikesta vanhemmille. Valmistuminen ja uusi opiskelupaikka nyt eivät ole suuria katastrofeja, tosin jälkimmäinen pistää taloudelliset suunnitelmat kokonaan uusiksi. Se, että ajattelin sijaita kahdessa kaupungissa, sekä tämän syyt voivat ollakin sitten hankalampi paikka. En tosiaan tiedä, miten tästä kertoisin. Erityisesti, kun en vanhemmille ole kertonut yhtään mitään koko masennuksesta ja terapiasta tähänkään mennessä.

Terapeutti kysyi, miten oletan vanhempieni tähän kaikkeen suhtautuvan. Ulkoisesti todennäköisesti kohtuullisen tyynesti. Tai äitini ei varmaankaan löydä, tavanomaiseen tapaansa, muuta kuin vuolaita kehuja (ylikompensaatio isän asenteista?). Isä todennäköisesti alkaa puhua järkevyydestä kaikin puolin, enkä halua sitä saarnaa ennen kuin olen tehnyt oman ratkaisuni, jota ei voi enää muuttaa mihinkään suuntaan. Haluaisin kovasti pysyä mahdollisimman itsenäisenä, mutta se ei nyt taas oikein onnistu, kun tulen tarvitsemaan taloudellista tukea vanhemmilta toteuttaakseni koko systeemin. Tai sitten tarvitsisin jostain noin puolipäiväisen työpaikan, mikä ei taas oikein sovi matkustuskuvioon. Ei kellään olisi mitään kivaa etätyötä tarjolla..?

The End of an Era

Suunnilleen kaikki asiat hoidettu töiden suhteen loppuun. Vielä pitäisi palauttaa yksi kirja. Onnistuin livahtamaan poiskin melkein ilman seremonioita, vaikka jouduin kyllä kohtaamaan lähes kaikki ryhmäni ihmiset yksitellen sen jälkeen kun ilmoitin läksiäiskahvileivän olevan pöydässä. Ryhmän johtajat olivat poissa, joten mitään suureellisempaa ei tarvinnut kärsiä.

Pohdin terapiassa tänään sitä, miksi halusin lähteä kenenkään huomaamatta. Toisaalta inhoan seremoniallisia läksiäisiä, joissa kenestäkään ei voi sanoa muuta kuin hyviä asioita. Tuntuu aina niin nololta olla kehuttavana, kun tietää, ettei ole sitä ansainnut. Tai siis ainakaan omasta mielestään. Toisaalta tuntuu, että olen epäonnistunut, kun jatko-opintopaikkaa ei ollutkaan tarjolla.

Terapeutin kanssa keskustelimme siitä, miten jokainen jatko-opiskelija on periaatteessa riskisijoitus tutkimusryhmälle: jos opiskelija ei valmistu, ryhmältä jää rahat saamatta (jokaisesta tohtorista saa paljon rahaa). Tällä hetkellä olisin kai tasooni nähden aivan liian riskialtis. Mutta sehän vain tarkoittaa sitä, että minä en ole tarpeeksi hyvä. Ja terapeutti-parka yrittää vääntää minulle rautalangasta, että se ei tarkoita sitä, että minä olisin epäonnistunut ihmisenä...

Toisaalta halusin kai välttää sen, että joudun selostamaan kaikille, mitä nyt aion tehdä. Tosin jouduin sitä kuitenkin tekemään; kukaan ei sentään kuitenkaan kysynyt, minkä vuoksi olen sairaslomalla.


Mutta se on nyt toistaiseksi ohi. Mieltä kutkuttelee vielä gradun jäljiltä tulleita ajatuksia jatkokehittelystä, mutta pitää katsoa, saako niistä mitään aikaan. Minähän kun en mitään töitä edes saa tehdä pariin kuukauteen...

Nyt pitäisi opetella syljeskelemään kattoon. Väsyttää kyllä aivan käsittämättömästi jo nyt, saa nähdä, meneekö pahasti liiallisen nukkumisen puolelle.

Vaihteeksi vähän positiivisiakin asioita

Huh. Gradu kasassa ja kaikki paperit hoidettuna (pitkälti sen takia täällä on taas ollut aika hiljaista viime aikoina). Minustakin sitten tuli kuitenkin maisteristason ihminen, niin monia kuin se varmaan ihmetyttääkin. Yksi suuri asia on nyt sitten pois mielestä, vaikka en ole sitä oikein ehtinyt vielä huomaamaan.

Perjantaista lähtien olen myös ollut virallisesti sairaslomalla; käytännössä vasta alkaen huomenna. Vein Kelalle hakemuksen sairaspäivärahasta, mutta jotenkin tuntuu, että sieltä tulee bumerangi. B-lausunto on ollut Kelassa helmikuusta, ja virkailija arveli, että uutta ei välttämättä tarvita, mutta hän ei voi mennä varmaksi sanomaan. Ongelmaahan ei muuten olisi, mutta psykiatrini jää ensi viikolla lomalle, joten lausunto pitäisi saada pikimmiten, sikäli kuin sitä tarvitaan.

Terapiaa on vielä kolme kertaa ennen terapeutin lomaa. Sitten jään yksin ongelmieni kanssa. Pohdin tänään äänen terapiassa sitä, miten oikeastaan pelottaa, ettei ole mitään, mikä pitäisi minut kasassa juuri nyt (työ, opinnot, muuta hommaa) ja sitten on vielä kaikki kesälomat, joten terapiaankaan ei pääse purkamaan tuntemuksiaan.
Ulkopuolinen tekijä pitämään elämääni pystyssä on toki vain tosiasioiden pakenemista, ja tiedostan sen, mutta en ole ihan varma, uskallanko kohdata yksin sen, mitä olen sulkenut mielestä pois jo pitkään.

Syksyksi pitäisi selvitä taas käyttökuntoon. Joskus aiemmin haaveilinkin (?) siitä, että jos hyvin käy, elämäni jakaantuu syksystä kahden kaupungin välillä. No, kävi hyvin, ja syksyllä pitää alkaa elämään kahdessa yliopistokaupungissa. Toisessa jatkan opintoja ja täällä Helsingissä pitäisi käydä ainakin terapiassa. Vähän arveluttaa, miten saan kaiken toimimaan käytännössä, mutta "where there is a will, there is a way". Saas nähdä, missä vaiheessa uuvahdan taas.

Kai tuosta opiskelupaikasta ja vamistumisesta pitäisi olla iloinen, mutta en taida olla toistaiseksi sisäistänyt sitä, tai en vaan jaksa. Ja toisaalta tunnelma on kuitenkin vähän sellainen "no olihan se nyt jo aikakin, kyllähän tää nyt olisi aiemmin pitänyt" ja "voi miten paljon paremmin tän kaiken olisi saanut tehtyä". En siis taaskaan ole ahkeroinut tarpeeksi saavutusten eten, että niitä voisin kunnioittaa.

Jaha, sairasloman ensimmäinen tehtävä olisi siivota viimeisen gradupuserruksen jäljiltä katastrofaaliseen kuntoon päässyt kämppä...

Pyhät pahat synnit ja hyveet

Täytyihän tällainen nyt testata, bongattu taas Mariialta.
Syntitestini tulokset, olkaatten hyvät. Kylläpäs minä murehdinkin suuresti.

Hyveitä: Suhteellisuuden taju: 16 Kohtuullisuus: 12 Rakkaus: 10 Oikeudenmukaisuus: 8 Viisaus: 8 Hiljainen tieto: 7 Lojaalisuus: 6 Urhoollisuus: 6 Anteeksiantavaisuus: 5 Pyhä huolettomuus: 5 Jalo joutilaisuus: 4 Syntejä: Murehtiminen: 22 Välinpitämättömyys: 10 Hengen velttous: 8 Tietämättömyys: 7 Ylpeys: 7 Ahneus: 4 Huumorintajuttomuus: 4 Hekumallisuus: 3 Vihamielisyys: 3 Kateus: 2 Vatsan palvonta: 0

Wait State

Elämä on jotenkin odotustilassa. Olen alkanut "sitkuttelemaan", ja odotuksen kohteena on sairasloma, joka toivottavasti koittaa muutaman viikon päästä. Kunhan saisi sen gradun ensin kasaan. *sigh* Ja sitten tietysti pitäisi saada ensin psykiatri ja sen jälkeen KELA uskomaan, että sairasloma on hyvä idea.

Mitään kesäsuunnitelmia ei ole. Haaveilen matkustamisesta, mutta rahaa ei taida olla. Haaveilen siitä, että ehdin öljytä parvekekalusteet, lajitella valokuvat, vaihtaa viherkasveille uudet mullat,... Ja ennen kaikkea haaveilen siitä, että ei ole ulkopuolisia paineita sille, mitä pitää saada aikaan. Jos sairaslomaa (ja sairaspäivärahaa) ei saa, niin pakko varmaan keksiä jostain joku kesätyöntapainen. Siivousta järjellisempään hommaan minusta ei nyt taida olla, saati hakemaan koulutusta vastaavaa työtä.

- - -

Mariia esitti kommenteissa kysymyksen siitä, miksi en voi itkeä terapeutin nähden. Voi, kunpa tietäisinkin. Lähtisin hakemaan vastausta siitä, että tunteiden valloilleen päästäminen estää analyyttisen ajattelun. Ensimmäistähän terapiassa pitäisi harjoitella, mutta kun on kolmekymmentä vuotta opetettu, että se on pahasta ja järkevä ihminen ei antaudu tunteilleen vaan pysyy aina itsensä ulkopuolella ja ajattelee. Luulen tämän olevan ainakin osasyy, mutta kaiken rehellisyyden nimissä: en todellakaan tiedä.

Tunteisiin kiinni pääseminen varmaan lähentäisi myös minua kaikkeen siihen, mitä pelkään itsessäni kohdata. Kaikkeen siihen, mitä olen sulkenut sisälle. Kaikkeen siihen, mitä en uskalla tarkastella edes ulkoapäin.

Pelkään myös sitä, että jos päästän tunteet valtaan, en niistä pääse ihan heti pois. Siksi niiden kohtaaminen saattaisi olla helpompaa, jos ei tarvitsisi joka päivä esittää normaalia, hyvinvoivaa ihmistä mm. töissä. Sairaslomaa odotellessa siis...

Halutaan ostaa: tunteiden ilmaisukyky

Kunpa saisin jostain oikeutuksen tuntea jotain. Kunpa saisin käpertyä johonkin ja itkeä. Kunpa saisin olla heikko ja voimaton, kunpa joku tulisi ja halaisi.

Eilisaamun terapia meni taas lähinnä hiljaisuutta kuunnellessa. En löytänyt oikein mitään sanottavaa. Tunnun muutenkin tarttuvan usein johonkin tyhjänpäiväiseen asiaan; ääneen kadulta, jonkin artikkelin herättämään ajatukseen, johonkin korvamatoon, ja pyörittelen sitä sitten pidemmän aikaa mielessäni pääsemättä yli. Myös terapiassa. Terapeutti arveli kyseessä olevan jonkinlaisen itsepuolustuskeinon sille, ettei tarvitse mennä syvemmälle ajatuksiin ja tunteisiin. Lopussa, jo noustuani tuolista tuli sitten valtava pahan olon hyöky, ja olisin vain halunnut romahtaa takaisin istumaan ja itkeä. Enkä oikein edes tiedä, mistä se tuli.

Yritän koko ajan hillitä tunteitani terapiassakin, vaikka ei pitäisi. Kyyneleille en mitään voi, mutta yritän pitää äänen tasaisena ja nyyhkäykset olemattomina. Tunteellisuus on jotenkin Kamalan Paha Juttu, ja tunteiden näyttäminenhän voi, hyvänen aika, häiritä muita ihmisiä. Samaa huomaan tehneeni myös kavereiden seurassa. Pyrin välttämään tunteiden näyttämistä melkein hinnalla millä hyvänsä, ja huomaan häpeäväni, jos joskus käy toisin. A:n seurassa kyllä nyttemmin itken joka kerta jossain vaiheessa, mutta huomaan, että hän on vähän vaivautunut siitä. Ja sitten yritän taas ponnistella saadakseni naaman peruslukemille tai itseni nauramaan.

Yleisesti ottaenhan tunteet ovat jotakin, joka liittyy minuun, eikä siihen asiaan, jota ollaan edistämässä; terapiassahan on toki toisin. Minulla ei ole mitään merkitystä, minulla ei saakaan olla mitään merkitystä. Minä olen olemassa vain sillä oikeutuksella että teen jotain, en siksi että olen minä. Miksi siis tuoda esille jotain merkityksetöntä kuin omat tunteeni? Eiväthän ne edes auta mitään ja pahimmassa tapauksessa häiritsevät omaakin rationaalisuutta hakevaa ajatteluani.

Pitäisi vain opetella kääntämään "tunteet sallittu" namiska ON-tilaan aina välillä. Muuten voin istua terapiassa vuosikaudet ilman että hyödyn siitä yhtään mitään. (Tämähän ei tietysti olisi mikään ongelma, jos maksaisin terapian kokonaan itse, mutta kun yhteiskunta kustantaa siitä suurimman osan! Kamalaa. Taas minusta on vain haittaa.)

Toivottomuutta ilmassa

Nyt olen sitten tosiaan siirtynyt tulevaisuudettomuuden kierteeseen. Jatko-opiskelupaikka jäi haaveeksi, ainakin siinä ryhmässä, missä olen viimemmäksi ollut. Ja todennäköisesti missä tahansa muussakin ryhmässä. Tutkimusaiheen aloittaminen nollasta on vaan asia, jolla ei saa itseään myytyä akatemisiin piireihin. Perusteluna rahan puute, osaamiselleni sopivan projektin puute ja se, että tutkimustyö on liian rankkaa tehtäväksi terapian ohella. Paskat, sanoi terapeuttinikin viimeiseen.

Tosin olen kyllä huomannut, että työ häiritsee terapiaa ja päinvastoin. Pahasti. Työn tekeminen, tai minkään aikaan saaminen, vaatii käytännössä kaikkien terapiaan liittyvien ajatusten siivoamista mielestä, mutta silti terapiapäivät menevät töiden kannalta lähinnä tärviölle. Terapeutti ehdottikin, että ainakin harkitsisin sairaslomalle jääntiä heti valmistumisen jälkeen. Saisin siten toisaalta aikaa miettiä, mitä seuraavaksi, mitä haluan tehdä elämälläni, ja toisaalta se jättäisi terapialle tilaa ajatuksista. Kaikki ovat tähän mennessä kiitelleet sitä, että kuitenkin jaksan raahautua kotoa töihin joka päivä ("eihän sulla nyt kovin huonosti mene, kun..."), mutta nyt terapeutti arveli, että ehkä olisikin hyväksi laahustaa kotona verkkareissa jonkin aikaa, kun lääkityskään ei ole avannut tietä ajatuksiin.

Tavallaan on jotenkin helpottavaa, että ammattilaisetkin ovat nyt ottaneet ongelmani vakavammin. Viime vuonna sai YTHS:llä epäillä itseään, kun ennen psykiatrian puolelle pääsyä lääkäri oli sinnikkäästi sitä mieltä, että kyllä se menee ohi kun nukun vähän enemmän.


Tähän mennessä olen avautunut lähinnä isästä, mutta viime viikolla sain huomata, että toinen ongelmieni lähde taitaa olla äiti. Yritin kovasti miettiä terapiassa äidin merkitystä elämässäni onnistumatta oikein keksimään mitään. Hän on aina ollut sivuhenkilö, jonka elämäntehtävänä on tuntunut olevan perheensä palveleminen. Ensimmäisellä kerralla terapeutti tokaisi, että kyllähän nyt lapsen tärkein läheinen on aina äiti. Vaan kun ei ole. Ei minulla oikeastaan ole minkäänlaista suhdetta äitiini. En minä oikeastaan tiedä, kuka hän on. Äiti ei koskaan ole puhunut itsestään, ja jos häneltä kysyisin, luulisin saavani ensimmäiseksi vastaukseksi hermostuneen naurahduksen ja sen jälkeen muutaman kyyneleen. Mummokaan ei ole sanonut hänestä muuta, kuin että hän teki aina kaiken pyytämättä, ja yleensä vähän enemmänkin. Kävin juttelemassa taas pitkän tovin A:n kanssa, ja sivuttiin siinä tätäkin aihetta; mihin A sitten totesi, että tuohan kertookin jo aika paljon. Niinhän se kertoo.

Muistutan pelottavassa määrin kumpaakin vanhempaani, henkisellä puolella siis. Aina olen pyrkinyt olemaan erilainen kuin äiti, pienempänä toki ihailin isää kovasti, mutta myöhemmin olen ymmärtänyt, että ei hänkään niin ihannehahmo ole. Ja silti olen juuri samanlainen, kaikkine pahimpine puolineen. Toisaalta; olisiko minulla ollut vaihtoehtoja?

- - -

A:n seura tuntuu pelottavan hyvältä. Vietin taas pitkähkön illan hänen luonaan jutellen. Pidän hänestä hirvittävän paljon; en oikein tiedä, onko siinä enää mitään seksuaaliseen kiinnostukseen vivahtavaakaan. Jos on koskaan ollutkaan. Hän kuitenkin muistuttaa rivien välissä siitä, että hänellä on haku päällä, ja että minun on toisaalta turha kuvitellakaan tulevani kelpuutetuksi.

Minua surettaa jo etukäteen se, että hän epäilemättä ennemmin tai myöhemmin löytää itselleen toisen puoliskon. En niinkään sure sitä, että se en ole minä, vaan että menettänen myös hänen ystävyytensä samalla. Hän ei juuri ota minuun yhteyttä. Sanoo, ettei oikein kaipaa kaverisuhdetta, mutta toimii kyllä mielellään olkapäänä. Minä taas en varmaankaan pysty ottamaan häneen yhteyttä sen jälkeen kun saan tietään hänen seurustelevan: miksi tarjoaisin hänelle huonompaa seuraa? Toisaalta en varmaan kestäisi katsoa hänen onnellisuuttaan, kun itselleni ei ole sellaista luvassa.

Mikä krapula?

Päivän alkajaisiksi annos sosiaalipornoa: onnistuin taas kerran ryssimään tilini miinukselle ja kunnolla sittenkin. Onneksi on toinenkin tili, jota en juuri käytä, mutta jolla oli tarpeeksi rahaa tilanteen paikkaamiseen. Huolestuttavinta tässä oli taas se, että kuvittelin, että minulla olisi vielä ihan hyvin rahaa tuollakin tilillä, enkä tiedä, miten onnistuin sen käyttämään. Tapaus aiheutti lisäksi huomattavan määrän sydämentykytystä, joka sekin huolestutti...

Vietin hurjan, luultavasti viimeisen, opiskelijavapun. Eilinen kotona, tänään avasin pyöräilykauden polkemalla kuntosalille kaiken lasimurskan uhallakin.

Huomenna taas terapiaa. Viimeksi päädyin puhumaan ihmissuhteista. En olekaan niistä oikeastaan kenellekään minua hoitaneista kallonkutistuksen ammattilaisista vielä mitään sanonut, paitsi vastatessani kieltävästi kysymykseen nykyisen parisuhteen olemassaolosta. Saapa nähdä, päädynkö tälläkään kertaa mihinkään järkevään saati hyödylliseen.

Terapeuttini muuten totesi joku kerta, ilmeisen lohduttavasti, että useimmilla ihmisillä menee terpian ensimmäinen vuosi ihan opetellessa kuuntelemaan itseään ja puhumaan siitä mitä kuulee. Ehkä minullakin on siis vielä toivoa, vaikken (tätäkään) asiaa osaa heti lähdöstä. Vaikka on se vaan helvetin vaikeaa luottaa siihen, että saattaisi olla ihan kelvollinen siitä huolimattakin.

Glada vappen.

Kirottu blogger on sitten päättänyt minulta kysymättä ryhtyä suomenkieliseksi, ja nyt en taas ymmärrä käyttöliittymästä mitään. No, ei se mitään. Hauskaa vappua nyt kuitenkin.

Vähän vähäiseksi jää tämä kirjoittaminen näköjään (ja keksin taas tuntea syyllisyyttä tästäkin). Terapiaa on takana kaksi kuukautta, lääkitystä kolme. Arkielämä on helpottunut, etenkin kun lääkitys nostettiin ns. normaalille tasolle miniannoksesta. Gradu etenee siinä määrin, että valmistuminen jonain päivänä alkaa jopa näyttää realistiselta, vaikka en osaakaan olla tyytyväinen aikaansaannokseeni, saati siihen, miten nopeasti saan ylipäätään mitään aikaiseksi. Mutta se etenee. Mikään muu ei sitten oikein toimikaan. Pystyn puhumaan varsin normaalisti kaikesta ulkokohtaisesta. Kohtasin jopa vanhempani heidän käydessään etelässä ja vietin heidän seurassaan muutaman tunnin. Kovin paljon pidempään en olisi kyllä jaksanut. Itsestä puhuminen aiheuttaa edelleen itkukohtauksen ja tunteen siitä, että kuulijaa ei kuitenkaan kiinnosta ja hänet pitää päästää mahdollisimman vähällä noloudella ja haitalla.

Viikonloppuna tuli biletettyä tupareissa vähän liiankin kanssa, jopa siinä määrin, että illan emäntä katsoi aiheelliseksi huolehtia että olen seuraavana päivänä kunnossa. Nyt en sitten jaksanutkaan enää viettää vappua. Tai ei sen takia oikeastaan, olen jo pidemmän aikaa toivonut, että voisin vain nukkua koko opiskelijajuhlan yli ilman että kukaan muistaa olemassaoloani, ja herätä keskiviikkoaamuna virkeänä terapiaan.

Terapia on yllättävän hankalaa. Suorittaminen pitäisi unohtaa ainakin siellä, mutta tunnen tuhlaavani yhteiskunnan varoja ja omaa ja terapeutin aikaa kun en vain osaa kaivella mieltäni ja puhua siitä. Ja se lisää suorituspaineita entisestään; tietenkin. Huomaan kyllä, etten osaa sanoa muuta kuin valmiiksi pureskelemiani ja itselleni perustelemiani ajatuksia. Se tarkoittaa vain sitä, että sensuroin kaiken muun itseltänikin. En uskalla päästää ajatuksiani sen syvemmälle. Muuta tietä ei vain taida olla.

Jollain tapaa pelottaa, mitä minusta jää jäljelle, jos päästänkin menemään sen kuvitelman itsestäni, jonka olen rakentanut vuosien mittaan. Muuta minulla ei ole tällä hetkellä. Mitä sen takaa löytyy? Pystynkö olemaan tyytyväinen siihen, jos se ei täytäkään tämän hetkisen roolini normeja kaikin puolin?

Tulevaisuus on jossain kaukana, ja minun pitäisi ratkaista paljon sen suhteen juuri näinä aikoina. Se ei vain ole kovin helppoa, koska ei ole oikeastaan mitään, minkä päälle rakentaa. Enhän minä edes tiedä kuka minä olen, saati mitä minä haluan. Olen tehnyt yleensä kaiken roolilleni soveliaimman mallin mukaan tai sitten sen mukaan, mitä joku muu on tiedostamattaan minulta halunnut tai sen mukaan, mihin minun ei ole uskottu pystyvän. Mutta en siis sitä, mitä minä haluan. Oma tahto, onko se jotain syötävää? Ajatus siitä, että teen valinnan nykyisellä päätöksentekomenetelmälläni ja kärsin seurauksista lopun ikääni, jos jossain vaiheessa käykin niin, että ns. löydän itseni ja totean, että eihän tästä mitään tullutkaan, on rasittava ja jotensakin absurdi. No, ehkä siinä vaiheessa olen myös tarpeeksi kypsä tunnustamaan tehneeni virheen ja korjaamaan asiain tilan...

- - -

Totesin myös tuttavapiiristäni löytyvän kohtalotoverin. Tosin jo työelämässä olevan, lievää masennusta sairastavan ja alkuvuoden virkavapaalla/sairaslomalla olleen ihmisen. Kauhistelimme yhdessä YTHS:n ja työterveyshuollon eroja hoitoon pääsyn suhteen. Onhan se nyt toki ollut tiedossa, että masentuneita on aika paljon, ja minunkin pitäisi tuntea useampi sellainen, tilastollisesti ajatellen, mutta jotenkin on niin paljon helpottavampaa todella tietää, että joku toinenkin, joku ihminen, joku jonka tunnen, tietää, miltä minusta tuntuu. Ainakin suunnilleen.

On ilmoja pidelly...

Ensimmäinen kuukausi terapiaa ja olo on vähintäänkin tyypertynyt. En ole oikein keksinyt vielä homman jujua, yleensä juteltavaa löytyy lähinnä viime päivien sattumuksista, ja kun ne on käsitelty, en pääse mistään kiinni. Itken yleensä kerran viikossa sitä, etten osaa ottaa terapiaistunnoista hyötyä irti ja ettei minulla ole mitään oikeutta käydä terapiassa erityisesti kun en osaa mistään puhuakaan ja vien siten jonkun tarvitsevamman paikan. Terapeuttikin tuosta jo huomautti. Mutta minkäs teet; on tässä, s**tana, ennenkin pärjätty, olen vain nössö mamero, joka ei osannut purra hammasta tarpeeksi esi-isiensä lailla vaan alkoi valittaa kun asiat menivät pikkuriikkisen pois raiteiltaan. Helvetin luuseri.

Yleensä kaikki päätyy jotenkin isään. Joko hänen asenteisiinsa, minun asenteisiini häntä kohtaan tai siihen, kuinka olen - pelottavaa kyllä - omaksunut itse niitä isän vittumaisempia piirteitä ja käytän niitä suhteessani muihin ihmisiin. Kohta en uskalla sanoa enää kenellekään yhtään mitään. Ei sillä, että kovin usein olisin aiemminkaan omaa mielipidettäni ilmaissut, mutta jotenkin pelottavaa, miten sitä voi vain tietää olevansa Oikeassa ja ilmaista suomalaisen suorapuheisesti, että toinen on Väärässä.

Lääkitys kai toimii; mistä minä tietäisin, mikä olo pitäisi olla? On kai se nyt parempi kuin tammikuussa, ja enemmän saan aikaan mutta itken siitä huolimatta jatkuvasti aina kun ei ole jotain toimintaa ja ajatukset kääntyvät itseen. En ole jaksanut juuri blogata, osin tuosta syystä, osin siksi, että gradua kirjoittaessa päivät ovat venyneet aika pitkiksi. Edellisessä kirjoituksessa mainittu Linnan Pohjantähti-trilogia on kyllä matkan varrella edistynyt n. sivulle 750 (eipähän ole itseään tarvinnut ajatella).

Kelasta ei ole kuulunut sitten inahdustakaan kuukaudessa. Mikä tosin oli aikalailla odotettavaakin.

- - -

Vanhemmat kyselevät syytä pitkään hiljaisuuteeni, ovat tulossa pääkaupunkiseudulle ja vaativat sillä varjolla tapaamista. En vain jaksaisi kuunnella enää yhtään olevani kaikessa väärässä. Pohdin jopa sitä, että ilmoittaisin heille diagnoosin ja siihen vedoten kieltäytyisin tapaamisesta. Olin ajatellut odottaa Kelan päätökseen saakka, mutta se ei nyt taida olla mahdollista, kun en kuitenkaan pysty sitä kokonaan peittämäänkään että minulla on jotain ongelmia. Minulla ei kuitenkaan ole pienintäkään aikomusta keskustella asiasta isän kanssa (toistaiseksi), koska hän todennäköisesti huolestuisi vain siitä, että mikään perheen sisäinen asia ei leviäisi edes terapeutille saakka.

Väsyttää, niinkuin viime aikoina muutenkin ihan liikaa. Nukkumaan siis.

Lukemattomia klassikoita

Meemiä pukkaa; kai tätäkin voi ehkä sellaiseksi kutsua (ainakin Dawkinsin alkuperäisen määritelmän mukaan). Lukemistaan odottavia klassikoita; sellaisia, jotka pitäisi lukea pystyäkseen laskemaan itsensä nykysivistyneistöön, mutta jotka ovat jääneet lukematta. Bongattu Brandonilta.

1) Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla
Viettänyt vuosikausia kirjanmerkki jossain sivulla 400/1000. Oli luokkaa viitisen vuotta sitten siinä vaiheessa niin puuduttava, etten jaksanut jatkaa. Päätyi työn alle eilisestä alkaen (nyt kun olen taas jaksanut lukeakin) ja olen jo menossa sivulla 100. Lukeminen sujuu ehkä helpommin kun on paremmin selvillä kirjan taustoista ja ajasta? Ehkä tämä poistuu listalta piakkoin...

2) Douglas Adams: The Hitchhiker's Guide to the Galaxy
Ehkä tätä ei voi vielä lukea klassikoksi, mutta opiskelukavereiden piirissä kirja on yleissivistyksen kannalta pakollista luettavaa. Tarttui kirja-alesta mukaan pari vuotta sitten; englanniksi tietysti, mutta suuri koko on hirvittänyt tähän mennessä.

3) Stephen Hawking: Ajan lyhyt historia
Koen kai edelleen olevani niin alisteinen isän käsityksille minusta, ettei ole tullut luettua, kun hän kerran on sitä mieltä, että teos on vaikea.

4) Kahlil Gibran: Profeetta
Tarttui äidin kirjoista mukaani silloin kun vielä vanhempieni luona asuin ja on siis viettänyt kirjahyllyssäni yli kymmenen vuotta koskematta. Ohut teos, mutta vaatii ajattelua, jäänyt ehkä siksikin kiireen jalkoihin alun jälkeen. Ja siihen ajatukseen, etten kuitenkaan voi ymmärtää sitä.

Listalla toki kummittelee lukemattomia muitakin, nämä neljä nyt löytyvät kirjahyllystäni ja siksi painostavat enemmän olemassaolollaan. Viime vuonna taisin saada luettua peräti Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan (tai alkuperäiseltä nimeltään Mestari ja Margarita, kuka lie keksinyt tuollaisen nimen suomennokselle) ja muutaman Austenin (englanniksi, tietysti; vain kielen vuoksi... ;-) uudelleen. Jospa jatkossa taas jaksaisi tarttua muihinkin teoksiin.

Yhtä tiiliskiveä olen vakaasti päättänyt olla koskaan lukematta, se on Sota ja rauha. Siitä yksinkertaisesta syystä, että taistelu Anna Kareninan lukemiseksi loppuun oli jo tarpeeksi uuvuttava. Ei vain kiinnosta lukea tuhatsivuista kirjaa, jossa maalataan venäläistä maalaismaisemaa kymmenien sivujen pätkiä. Vaikka se olisi kuinka kiitetty ja ylistetty.

Uudistus

Sain viimein aikaiseksi alkaa hyödyntämään bloggerin labeleita ja leimailin sitten saman tien kaikki postaukset. Matkan varrella tuli tietysti käyttöä aina uusille luokitteluille, joten kaikki eivät varmaankaan täsmää. Mutta onpahan nyt sekin olemassa. Vaihdoin sitten ulkoasunkin saman tien.

Mitään en ole tänään(kään) saanut aikaiseksi, istunut sisällä vain. Gradu on enemmän ja vähemmän jäissä, koska en vain pysty kirjoittamaan. Hirvittää ihan liiaksi. Menen sentään päivittäin töihin, vaikka en saakaan mitään aikaan, koska tiedän, että jos jätän sen väliin, en enää pysty palaamaan. On siis vain jatkettava.

Kiroilin tänään pilleripurkkia läpipainopakkausten sijaan; en ollut aivan varma, otinko lääkkeen jo heti herättyäni, joten otin sitten puolen päivän tienoilla varmuudeksi yhden. Läpipainopakkauksista saattaa sentään pystyä laskemaan, ottiko jo vai ei. No, jos tänään valvottaa, niin sittenpähän tiedän ottaneeni ylimääräisen...

Tuomio

Tuomio saapui. Pitkäaikainen masennus (F34.1). KELAn naurettavien säädösten takia lausunnossa luki, että olen hyötynyt saamastani hoidosta. Tosin KELAn naurettavien säädösten vuoksi KELAlle ei riittänyt lausunnossa mainittu hoitoon hakeutumisen päivämäärä (yli vuosi sitten) ja maininta että hoito on ollut "säännöllistä", vaan minun piti toimittaa YTHS:ltä kaikki tähän tapaukseen liittyvät kontaktitiedot KELAlle. Niissä vain ei puhuta mitään diagnooseista saati hoidoista ennen helmikuista psykiatrikäyntiä, joten nyt jännätään, tuleeko KELAlta kielteinen päätös vai ei. Kun kolme kuukautta olisi pitänyt käydä hoidossa ennen kuntoutuksen alkamista.

Muistelen aika monen sanoneen, että lausunnon antama kuva tilanteesta on ollut huonompi kuin miltä itsestä tuntuu. Minusta taas jotenkin tuntui vähän päinvastaiselta: pitkäaikainen masennus lienee ollut vieraanani vuosikausia, ja nyt reilu vuosi sitten tilanne huonontui. Tästä ei kuitenkaan ollut lausunnossa mainitaakaan.

Ensi viikolla alkaa terapia. En oikein tiedä, mitä siltä osaisin odottaa. Vähän jännittää, mitä joudun matkalla kohtaamaan, mutta tietyllä tapaa positiivisesti kuitenkin. Lääkitys ei ole vielä potkinut kunnolla tehoon; muutama viikko kai tässä vielä menee. Kaipa jotain kaiveltavaa kuitenkin löytyy.

- - -

Olen yrittänyt kohdata taas ihmisiä. Kävin viime viikolla A:n luona istumassa, puhumassa ja itkemässä viiden tunnin pätkän, ja eilen paras opiskelukaverini, nimetään hänet D:ksi, istui luonani suunnilleen saman verran. Olen eristäytynyt sen verran ihmisistä erityisesti syksyn aikana, että tuntui oikeasti mukavalta.

A on edelleen ainoa ihminen, jolle osaan puhua edes suunnilleen itsestäni, huolimatta kaikesta ihmissuhdesekasotkusta, joka meidän välillämme on puolentoista vuoden aikana keriytynyt. Tai ehkä juuri siksi. Vuosi sitten päätin, että kiusaan häntä niin pitkään kuin hän ei osaa käskeä minua suoraan painumaan vittuun. Jossain vaiheessa hermostuin kuitenkin siihen, että rivien välissä en koe ole olevani kovin tervetullut hänen elämäänsä. Saa nähdä, miten pitkään jaksan tällä kertaa kiusata.

D on nyt toinen kaverini, jolle tilanteesta kerroin. Tuntui jotenkin siltä, että olen ollut huono ystävä, kun en ole jaksanut pitää yhteyttä koko vuoteen. Hän sanoi myös olleensa melko voimaton, kun en osannut puhua itsestäni ollenkaan. Yksinäiseksihän tuo välillä kävi, mutta ehkä se oli helpompaa niin. No, en saa koskaan tietää.

Ylämäki, alamäki

Viikko lääkitystä, viikko melkoista vuoristorataa. Onneksi työhuoneen toinen asukas on ollut viikon poissa; mitään en ole saanut aikaiseksi, mutta tunteet ovat ihan pinnassa. Tyrskähtelen itkuun pienimmästäkin syystä ja ilman syytä ja seuraavassa hetkessä hihitän kuollakseni. Töiden tekemisen kannalta olo on jotenkin lamaantunut, mietin jopa sairasloman tarvetta, mutta en sitten kuitenkaan osannut siitä psykiatrille sanoa hänet toistamiseen tavatessani.

Lääkkeiden vaikutuksesta olen päätynyt nyt viikossa ehkä vuoden takaiseen tilaan. Jaksoin eilen siivota keittiön (en ole varmaan tämän vuoden puolella tiskannut kattiloita kuin sen yhden tarvittavan kerrallaan) ja jopa imuroin pikaisesti, kun sohvan edustan roskakasa alkoi nyppiä liikaa (viime vuonna sain siis siivottua kaikkiaan kolme (3) kertaa edes jollain tasolla). Ja sitten taas itketti.

Jos "nousu" jatkuu samaan malliin kuin kuluneella viikolla, tulee oikeastaan mielenkiintoista seurata, millainen on "normaalimpana". Serotoniinitasoni lienevät olleet vuosikaudet herraties missä; sitä on vain vaikea huomata itse ilman äkkinäisempiä muutoksia. Nyt sen huomaa kyllä, kun katselee taaksepäin. Enää pitäisi vakuuttaa KELA siitä, että tarvitsen (lyhyehkön) lääkitysjakson lisäksi terapiaa, tai syön lopun elämääni mielialalääkkeitä. KELA saattaa kyllä pitää jälkimmäistäkin vaihtoehtona.

Tunnen yksinäisyyteni ja ulkopuolisuuteni paljon voimakkaampana kuin ennen. Huomaan sulkeneeni itseni ulos niistäkin vähistä yhteisöistä, joihin olen joskus tuntenut kuuluvani. Siksi, että en ole ollut siinä kunnossa, että olisin pystynyt olemaan yhteisölle hyödyllinen, eikä minua varmaan siksi ole kaivattu. En ole koskaan tainnut kokea olevani arvokas vain siksi, että olen olemassa, vaan määrittänyt itseni suorituksen kautta: jos ei ole suoritusta tai suoritus on vähänkään epätäydellinen, ei minua voi siis kukaan haluta.

Haluaisin olla heikko. Toisaalta osata olla heikko, ja toisaalta pystyä olemaan heikko niin että joku tukisi minua. Molempien saavuttaminen ainakin yhtäaikaa lienee turhaa haaveilua.

Rats-krunts-räks

Byrokratian rattaat pyörivät sittenkin. Hitaasti, mutta eteenpäin. Kävin eilen psykiatrilla KELAn lausuntoa varten. Terapian aloitus on sovittu maaliskuun alkuun. Vielä pitäisi jaksaa selvittää, mitä KELA minulta haluaa; pelkät lomakkeet vai myös haastattelun.

En olisi koskaan uskonut, että voisin olla suorastaan iloinen saadessani mielialalääkityksen. Aloitin tänään; katsotaan mitä seuraa. Psykiatri oli jotenkin hupaisa veikko, joka sai minut taas jollain tasolla kuvittelemaan, että olen hakeutunut terapiaan ihan liian kevyin perustein, ja että minun olisi syytä pysäyttää koko prosessi. Keskiviikkona taas sain terapeutin pyyhkimään silmäkulmiaan pariinkin otteeseen. Tiedä sitten.

Kerroin myös töissä lähimmälle esimiehelleni siitä, että olen aloittamassa terapiaa. Oli pakko, kun töistä ei oikein tuntunut tulevan mitään. Helpotti hieman, että sain kerrottua, ja hän suhtautui varsin ymmärtäväisesti. Tosin työsuhde menee katkolle huhtikuussa, voi olla etten ole enää sen jälkeen jatkamassa samassa paikkaa. Tai siis esimies antoi rivien välissä hieman ymmärtää, että rahoitus on toistaiseksi auki. Enkä nyt sinällään syytä; tuskinpa edellisen projektinsa ei niin hyvin hoitaneet mielenterveysongelmaiset ovat missään ensimmäisenä palkattavina. Ainakaan en itse uskalla kysyä, jatkanko vai en. Sen verran syylliseltä tuntuu, vaikka tiedänkin, ettei vika nyt suoranaisesti minunkaan ole.

Yritin vaihteeksi selvitellä välejäni A:n kanssa. Järjen tasolla ymmärrän, ettei meistä koskaan tule enempää kuin ystäviä, jos sitäkään. Tunteen tasolla en ole vielä samassa ymmärryksessä, ja kurkkua kuristaa nähdä hänen juttelevan ja nauravan kenen tahansa kanssa.

Välillä nousee mieleen, että jos kukaan ei kerran välitä minusta (tai ainakaan sitä millään tapaa osoita), pitääkö minun jaksaa välittää itsestäni.

Kaksi sanaa

Miten kaikesta tuli niin paljon vaikeampaa sanojen "vaikea masennus" jälkeen? Elämäni on ollut pitkälti konditionaaleja ennenkin, mutta nyt se tuntuu kuluvan vain ja ainoastaan konditionaalissa. Silti; mikään ei ole muuttunut. Vain kaksi sanaa...

Tyhjää täynnä

Jotenkin tyhjä olo. Kävin eilen toisen kerran terapiahaastattelussa sillä aiemmalla terapeutilla. En osannut edelleenkään olla kovin spontaani.

Ensimmäinen minulle kerrottu ammattilaisarvio tilanteestani on vaikea masennus, enkä oikein tiedä, miten siihen pitäisi suhtautua. Toisaalta tietysti helpottavaa kuulla, että minussa on jotain oikeasti vialla, enkä ole viettänyt vuotta jonossa vain sen takia että "tuntui pikkasen ikävältä"; toisaalta on vaikea uskoa että minulla menisi niin huonosti.

Terapeutti sanoi minun olevan aika lukossa ja blokkaavan kaiken epämiellyttävän jonnekin pystyäkseni jatkamaan eteenpäin. En esimerkiksi pystynyt muistamaan lapsuudestani juuri mitään. Terapeutti kehotti harkitsemaan mielialalääkitystä ihan sen takia, että terapiasta olisi jotain hyötyä, että muistaisin jotain sellaista, mistä kannattaa puhua. Asiasta pitäisi keskustella sitten joskus, kun pääsen asioimaan YTHS:n psykiatrien kanssa KELAn lausuntoa varten.

Tapaan terapeutin vielä kolmannen kerran "haastattelun" merkeissä, mutta en tiedä, jatkanko hänen kanssaan. Muista tarjokkaista en ole kuullut vieläkään, mutta hän korostaa sitä, että olisi hyvä jos potilas voisi valita terapeuttinsa useampien joukosta.

...ja kaikki byrokratiarumba, päätökset ja tiedot juuri nyt, kun minulla olisi enää muutama viikko aikaa saada gradusta aikaiseksi ensimmäinen versio... Kunpa voisin työntää tämän nyt sivuun hetkeksi ja vain keskittyä graduun, että saisin sen edes joskus valmiiksi.

Unettomia öitä

En jostain syystä saa oikein nukuttua nykyään. Yleensä, niin kauan kuin muistan, minulla ei juurikaan ole ollut ongelmia nukkumisen kanssa. Useimmiten nukahdan vartissa ja pidempään joudun pyöriskelemään sängyssäni ehkä kerran-pari vuodessa.

Toisin näkyy olevan nykyään. Alkuvuosi on mennyt huonolla nukkumisella; väsyttää kyllä, mutta nukkuminen ei vain jostain syystä suju. Nytkin olen pyörinyt sängyssä viitisen tuntia, kunnes totesin, ettei siitä ole oikein mitään iloa ja nousin kirjoittamaan. En oikein tiedä, stressaanko gradua vai mitä, mutta ei stressikään ole minua aiemmin pitänyt näin paljon hereillä. Toinen mieleeni tullut mahdollinen vaihtoehto voisi ehkä olla joulun jälkeen muuttamani ruokavalio. Poistin turhat (nopeat) hiilihydraatit, mutta en kuitenkaan yritäkään mitään alakarppauksen tapaista. Jätin jopa nukahtamislääkkeet pois, kun ei niistäkään tuntunut olevan mitään iloa nukkumisen kannalta muutamaan yöhön. Kohta pitää varmaan mennä arvuuttelemaan YTHS:ltä, keksisivätkö mitään syytä ja apua ongelmaan :-(

- - -

Soitin vuodenvaihteen jälkeen terapeuttitarjokkaalle, jolta jo aiemmin kyselin tilaisuutta terapiahaastatteluun. Hänellä ilmeisesti olisi tulossa vapaa potilaspaikka, alkuun kerran viikossa ja myöhemmin mahdollisesti kaksi kertaa. Vapaa aika on mahdollisimman epäsopiva, mutta eipä noita terapeutteja tunnu joka oksalla kasvavan tällä hetkellä, niin pakko kai sitä on ainakin kokeilla sitä, mitä on tarjolla.

Kävin haastattelussa viime viikolla. Menen toiseen tapaamiseen loppuviikosta. Pitäisi kuulemma osata olla spontaanimpi ja kertoilla itsestään ja ongelmistaan vapaammin. Mutta ei. Jos minä tietäisin, mikä ongelmani on, osaisin varmaan helpommin käsitellä sitä itsekin, enkä tarvitsisi terapiaa. Nähdäkseni terapeutti voisi kuitenkin johdatella minut pohtimaan asioita näkökulmista, joita en itse huomaa, ja sitä kautta tehdä itsensä hyödylliseksi. En minä tiedä.

Toisaalta koko terapia arveluttaa. Tai siis ei terapia sinällään, vaan kaikki muu ns. elämässäni meneillään oleva ja miten terapia sopii siihen mukaan. Jos hyvin käy, puolet elämästäni on syksystä alkaen pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Tilaisuus on minun kohdallani todennäköisesti once in a lifetime, joten sitä on vain pakko yrittää. Miten terapian aikataulut sopivat tähän muutokseen? YTHS:n psykologilta sain sen käsityksen, että yksityisille terapeuteille saa aikoja vähän muulloinkin kuin kahdeksan ja neljän välillä. No, ei tälle tarjokkaalle ilmeisestikään. Hän tarjosi yhtä slottia, joka on tiettynä viikonpäivänä vähän puolen päivän jälkeen, siis mahdollisimman hankalasti.

Mitäs, jos joinain viikkoina joudunkin olemaan toisella paikkakunnalla koko viikon, miten paikataan 1-2 aikaa viikkoa kohti, jos aikatauluissa ei ole joustoa tuon enempää? Pitääkö KELA siitä ajatuksesta, että yritän jatkaa elämääni ja tehdä jotain, mitä vihdoinkin haluaisin tehdä jos se haittaisi mahdollisesti korvattavaa terapiaa? Toisaalta, jos nyt menee jotain pieleen KELAn mielestä, saanko sieltä toista mahdollisuutta korvattuun terapiaan? Miten selitän työnantajalle sen, että minun pitäisi viikottain lähteä kesken päivän jonnekin ja tulla ehkä kolmen tunnin päästä takaisin? Uskallanko olla rehellinen? Löytyykö työnantajalta tarpeeksi ymmärrystä? Kai se on pakko kertoa jotain, mutta ihan uteliaisuudesta, miten paljon terapiasta on tapana informoida työnantajaa?

- - -

Yleisesti ottaen elämäni on tämän vuoden puolella ollut jokseenkin kummallista. En oikein osaa selittää, miten. Se kulkee taas jotenkin ohi enkä saa otetta oikein mistään. Olen miettinyt viime vuoden viimeisen postauksen häpeä-aihetta enemmänkin; mitä kaikkea oikein häpeän ja kenen vuoksi? Joku postaili aiheesta ihan äskettäin varsin mainiosti, mutta en nyt onnistu löytämään sitä. Jotenkin häpeämisen tajuaminenkin oli kovin vapauttavaa.

Hämmästytin itsenikin menemällä siihen tenttiin, josta joulukuussa jänistin; kai se meni jopa ihan hyvin. Olin ilmoittautunut toiseenkin, mutta en saanut aikaiseksi. Hämmästytin itseni myös menemällä erään ystäväni väitöskaronkan jatkoille ja viihtymällä muiden seurassa nelisen tuntia. Jollain tapaa se oli helpompaa, kun osaan nyt suunnilleen sanoa ajankohdan edes valmistumiselleni. Perheytyminen vielä puuttuisi normistosta, mutta jotenkin sekään ei haitannut, kun en tiedä, kenen puolesta häpeän sitä, etten ole perheytynyt.

Tentin jälkeen oli Tieteen päivät, joilla tuli vietettyä suunnilleen kaikki liikenevä aika. Ja Tieteen päivien jälkeinen viikko (onko siitä vain viikko?) onkin kulunut rattoisasti gradun parissa. Ja unettomuuden.

Kello lyö jo viittä. Joulukirkkoon ei tarvitse lähteä, mutta en tiedä, kannattaako mennä enää sänkyynkään pyörimään lisää. En tiedä olisinko pirteämpi vai unisempi päivän jos vielä yrittäisin nukkua tovin. Toisaalta nyt ei enää niin väsytäkään. Kirottua. On minun kyllä pakko nukkuakin joskus.

Tarinameemi — viimein

Ah ja voi. Pitäisi varmaan jaksaa viimein vastata Mariialta saamaani haasteeseen ja menettää blogimeemineitsyyteni. En ole oikein meemeistä jaksanut ainakaan toistaiseksi kauheasti innostua, joitakin on mielenkiintoista seurata kyllä, mutta enhän minä nyt osaa tällaisiin vastailla oikein.

Onkohan blogikäyttäytymisen kultaisen kirjan mukaan soveliasta laittaa ensimmäiseksi kommentikseen jonkun blogiin meemihaaste..? Voiko saman blogin haastaa useamman kerran (siis useammasta blogista, eri aikoihin)? Tämä meemi kun on tainnut ainakin pitkin syksyä kiertää blogosfääriä, ja suurin osa seuraamistani bloggaajista taitaa olla tähän ainakin kertaalleen jo vastannut (joku muukin valitteli tätä), mutta kasaillaan nyt ainakin oma tarina — kotvasen kuluttua. Ne, joita ei kiinnosta lisäavautuminen suorittamisentarpeestani, voivat hypätä postauksen loppuun itse tarinameemiin.

Kun (eli yleensä) päähäni ujuttautuu pienikin pelko siitä, etten ehkä teekään asioita tarpeeksi hyvin (eli häikäisevästi), jätän yleensä tekemättä koko homman. (Miksiköhän muuten kuvittelen, että minua itseäni on vaikeampi miellyttää kuin muita, ja lasken kriteerit sen mukaan mihin itse olisin tyytyväinen..?) Suurin osa opiskeluistani on sujunut mukavasti vasemmalla kädellä, mutta aina voi lohduttautua sillä, että enhän oikeastaan edes yrittänyt. Myös kaikessa toivottoman vähäpätöisessä pitää suorittaa. Kuten vaikka meemeissä tai pullonpyörityksen kysymysten ja tehtävien annoissa. Pitäisi osoittaa erinomaisuutensa, oppineisuutensa ja sivistyneisyytensä kahdessa lauseessa ja tällaisissa haastemeemeissä vielä valita haastetut siten, että se ilmentää sopivalla tavalla valikoimaa niistä erinomaisista ja merkityksellisistä blogeista joita seuraan...

Ja kaiken tämän merkitys maailmanrauhalle? Ei niin pennin vertaa. Koskakohan osaisin sisäistää, etten koskaan tule tekemään mitään suuressa mittakaavassa merkittävää? Samantien voisin sitten taas päättää päiväni, koska vähempi ei (tällä tietoa) tulle minulle koskaan riittämään. Vaikutukseni yksittäisiin ihmisiinkin tosin lienee lähinnä katastrofaalinen, joten tuskin mitään hyvää seuraisi suuremmallekaan joukolle. Saisinko annoksen syanidia, kiitos?

- - -

Sitten itse meemi: "Kokoa pieni tarina vähintään kolmesta seuraamastasi blogista ja tarinan haasteblogista, ottamalla yksi virke kustakin. Haasta ne blogikirjoittajat tekemään oma tarinansa, joilta lainasit virkkeet, paitsi sitä joka sinut haastoi."

Here goes, tulikohan tästäkään nyt taas mitään järkevää. Eipä taida ainakaan perinteisen tarinankerronnan tunnusmerkkejä täyttää (minun on pakko opetella olemaan miettimättä koko ajan mitä muut ajattelevat minusta...):

Miksi aina pitää ensin todistaa että pärjää kun on nainen miesten maailmassa? Miksi ihmistä arvioidaan ulkonäön perusteella? En tiedä mikä peilikuvassani oli niin väärin, mutta minuksi en kyennyt sitä mieltämään. Tulevaisuus on taas hävinnyt taas ulottuviltani. Minä kaikkine kummallisuuksineni en jotenkin mahdu ja sovi siihen. Minussa on kaikkea joko ei ollenkaan, tai sitten aivan liikaa.

Haatettuina siis Merita, Thuja ja Nti Sekamelska. Kiitos ja anteeksi.