Juhannusmietteitä
Näyttää olevan paha tapani kirjoittaa tänne juhlapyhinä ja valittaa yksinäisyyttäni. Toisaalta se korostuu nimenomaan silloin, kun kaikkien olisi pyhä tarkoitus olla perheensä, ystäviensä tai rakkaansa kanssa. Ja minulla kun ei ole noista oikein mitään. *Kyynel*.
Se itsesarkasmista. Toivottavasti.
Yksinäisyys on kyllä viime hetkinä lyönyt hyökyjään ylitseni muutenkin ihan tarpeeksi; seurasta huolimatta, tai ehkä juuri siksi. En oikein tunne kuuluvani minnekään, en mihinkään seuraan. Olen jotenkin kasvanut ulos (tai kutistunut, hämmentynyt, miten vain) opiskelukavereiden porukoista ja kaikkien harrastustuttujen seurasta. Toisaalta se on ihan loogistakin: jos en kerran edes tiedä kuka olen, miten voisin kuulua minnekään? Miten voisin tutustua kehenkään, jos en tunne itseäni. Kenet minä esittelisin sitten itsenäni? Minkä roolin?
Joskus A:n kanssa kiistelin siitä, onko ihmisellä eri rooleja eri ympäristöissä. Minun mielestäni oli, A väitti, ettei hänellä ainakaan. En kyllä usko hänen käyttäytyvän täsmälleen samoin vaikkapa minun seurassani ja muiden tuttaviensa seurassa samoin kuin minä esittelen useimmille tuttavuuksilleni kokonaan toista puolta itsestäni kuin A:lle. Samalla asialla lienee monta nimeä; minä kutsun niitä rooleiksi, koska tietyllä tapaa ne ovat aina ympäristöönsä sovitettuja, joskin valikoituja piirteitä minusta.
Jokin näistä rooleista varmasti on lähellä todellista minua; tai ehkä jokainen omalla tavallaan. En edes halua näyttää kaikille kaikkia puoliani. Tuskin niin tekisin, vaikka tietäisin täsmällisesti, kuka olen ja mihin pyrin. Olenko minä lopulta minä koskaan? Olenko vain palasia itsestäni? Onko ihminen vain ympäristönsä tuotos? Ympäristöönsä sopeutuja? Riittääkö itsensä arvostaminen? Vai pitääkö tietää, mitkä, jos mitkään palaset ovat epätosia ja karsia ne pois? Miksei tähänkin voisi olla helppoa ratkaisua.
Tai onhan siihen. Ranteet auki, junan alle, ... miehelle olisi nyt helppoa vain hukuttautua veneestä sepalus auki, eikä kukaan kysyisi mitään. Ainakaan jos veneessä olisi melkein tyhjä kossupullo.
Anteeksi. Sarkasmi hiipi takavasemmalta takaisin. Ei tällaisilla asioilla pitäisi vitsailla lainkaan.
Yhtä asiaa ihmettelen kyllä. Aina (harvoin) kun heitän vastaavaa rankkaa läppää itsemurhasta A:lle, hän toteaa kauhistuneena, ettei tuollaista saa puhua. Miksi? Mitä ihmiselle merkitsee se, että joku toinen, josta ei niin edes välitä, puhuu itsemurhasta? Mitä siinä surraan, jos itsemurhakandidaatti on vakuuttunut siitä, että se on vain helpotus? Omaa syyllisyyttä?
Ja ei, en ole ainakaan vakavissani ajatellut tuota radikaalia ratkaisua. Kunhan ihmettelen.
3 kommenttia:
Itsemurhasta... Se on asia, jota itsekin mietin, vaikka se ei lähiajan suunnitelmiin kuulukaan, mutta en usko, että ei-masentunut voi ymmärtää, miltä tuntuu, kun kuolema alkaa houkuttaa. Ehkä ystäväsi pelästyi, kun kukapa noin ison asian lähettyvillä haluaisi olla. Ehkä hän pelkää, että toteutat sen vielä, ja hän kokisi syyllisyyttä, kun ei tehnyt asian eteen mitään. Onhan itsemurha varmaan jonkinlainen tabu...
Ihminen kasvaa ja kehittyy, joten kai ihminen voi myös kasvaa pois aiemmista porukoista, joissa on liikkunut. Ei ehkä tunne enää kuuluvansa aiempiin kuvioihin, kaipaa ehkä muunlaista elämää... Ehkä. En tiedä, mutta näin voisin kuvitella.
Yksinäistä juhannusta olen myös vietellyt, kun myös minulta puuttuu nuo kaikki mainitsemasi. Vaikeaa on ollut. Kai silti meidän yksinäistenkin on vain pärjättävä.
Voimia!
Hei,
kuulostat todella paljon minulta. Olen suurinpiirtein samanikäinen nainen, ja myös minua vaivaa se, etten oikein tiedä mihin kuulun. Paljon muukin sinun persoonassasi (viihtyminen miehisellä alalla yms.) kuulosti todella tutulta.
Jos haluat kirjoitella, laita postia tulemaan sofia.starlight@hotmail.com
Miksi tuntematon reagoi voimakkaasti?
Koska se on vaan niin pirun itsekästä. Itsemurhaa hautova ei kenties ole koskaan itse ollut siinä roolissa, että olisi joutunut vierestä katsomaan voimattomana jonkun itsetuhoisuutta ehkä jopa vuosia voimatta itse tehdä asialle mitään. Se tuhoaa ympärilläolijoiden elämän, käsitteli se ympärilläolija sitä sitten miten vain. Ja sitä näillä asioilla leikkivä tai vitsaileva harvoin oikeasti ymmärtää.
Minun puolestani, sen kun tappakoon itsensä jos siltä tuntuu, mutta sen sijaan asian sysäämistä muiden ihmisten harteille en hyväksy. Oma ratkaisuhan se on, ei muiden.
Lähetä kommentti