Pyhät pahat synnit ja hyveet

Täytyihän tällainen nyt testata, bongattu taas Mariialta.
Syntitestini tulokset, olkaatten hyvät. Kylläpäs minä murehdinkin suuresti.

Hyveitä: Suhteellisuuden taju: 16 Kohtuullisuus: 12 Rakkaus: 10 Oikeudenmukaisuus: 8 Viisaus: 8 Hiljainen tieto: 7 Lojaalisuus: 6 Urhoollisuus: 6 Anteeksiantavaisuus: 5 Pyhä huolettomuus: 5 Jalo joutilaisuus: 4 Syntejä: Murehtiminen: 22 Välinpitämättömyys: 10 Hengen velttous: 8 Tietämättömyys: 7 Ylpeys: 7 Ahneus: 4 Huumorintajuttomuus: 4 Hekumallisuus: 3 Vihamielisyys: 3 Kateus: 2 Vatsan palvonta: 0

Wait State

Elämä on jotenkin odotustilassa. Olen alkanut "sitkuttelemaan", ja odotuksen kohteena on sairasloma, joka toivottavasti koittaa muutaman viikon päästä. Kunhan saisi sen gradun ensin kasaan. *sigh* Ja sitten tietysti pitäisi saada ensin psykiatri ja sen jälkeen KELA uskomaan, että sairasloma on hyvä idea.

Mitään kesäsuunnitelmia ei ole. Haaveilen matkustamisesta, mutta rahaa ei taida olla. Haaveilen siitä, että ehdin öljytä parvekekalusteet, lajitella valokuvat, vaihtaa viherkasveille uudet mullat,... Ja ennen kaikkea haaveilen siitä, että ei ole ulkopuolisia paineita sille, mitä pitää saada aikaan. Jos sairaslomaa (ja sairaspäivärahaa) ei saa, niin pakko varmaan keksiä jostain joku kesätyöntapainen. Siivousta järjellisempään hommaan minusta ei nyt taida olla, saati hakemaan koulutusta vastaavaa työtä.

- - -

Mariia esitti kommenteissa kysymyksen siitä, miksi en voi itkeä terapeutin nähden. Voi, kunpa tietäisinkin. Lähtisin hakemaan vastausta siitä, että tunteiden valloilleen päästäminen estää analyyttisen ajattelun. Ensimmäistähän terapiassa pitäisi harjoitella, mutta kun on kolmekymmentä vuotta opetettu, että se on pahasta ja järkevä ihminen ei antaudu tunteilleen vaan pysyy aina itsensä ulkopuolella ja ajattelee. Luulen tämän olevan ainakin osasyy, mutta kaiken rehellisyyden nimissä: en todellakaan tiedä.

Tunteisiin kiinni pääseminen varmaan lähentäisi myös minua kaikkeen siihen, mitä pelkään itsessäni kohdata. Kaikkeen siihen, mitä olen sulkenut sisälle. Kaikkeen siihen, mitä en uskalla tarkastella edes ulkoapäin.

Pelkään myös sitä, että jos päästän tunteet valtaan, en niistä pääse ihan heti pois. Siksi niiden kohtaaminen saattaisi olla helpompaa, jos ei tarvitsisi joka päivä esittää normaalia, hyvinvoivaa ihmistä mm. töissä. Sairaslomaa odotellessa siis...

Halutaan ostaa: tunteiden ilmaisukyky

Kunpa saisin jostain oikeutuksen tuntea jotain. Kunpa saisin käpertyä johonkin ja itkeä. Kunpa saisin olla heikko ja voimaton, kunpa joku tulisi ja halaisi.

Eilisaamun terapia meni taas lähinnä hiljaisuutta kuunnellessa. En löytänyt oikein mitään sanottavaa. Tunnun muutenkin tarttuvan usein johonkin tyhjänpäiväiseen asiaan; ääneen kadulta, jonkin artikkelin herättämään ajatukseen, johonkin korvamatoon, ja pyörittelen sitä sitten pidemmän aikaa mielessäni pääsemättä yli. Myös terapiassa. Terapeutti arveli kyseessä olevan jonkinlaisen itsepuolustuskeinon sille, ettei tarvitse mennä syvemmälle ajatuksiin ja tunteisiin. Lopussa, jo noustuani tuolista tuli sitten valtava pahan olon hyöky, ja olisin vain halunnut romahtaa takaisin istumaan ja itkeä. Enkä oikein edes tiedä, mistä se tuli.

Yritän koko ajan hillitä tunteitani terapiassakin, vaikka ei pitäisi. Kyyneleille en mitään voi, mutta yritän pitää äänen tasaisena ja nyyhkäykset olemattomina. Tunteellisuus on jotenkin Kamalan Paha Juttu, ja tunteiden näyttäminenhän voi, hyvänen aika, häiritä muita ihmisiä. Samaa huomaan tehneeni myös kavereiden seurassa. Pyrin välttämään tunteiden näyttämistä melkein hinnalla millä hyvänsä, ja huomaan häpeäväni, jos joskus käy toisin. A:n seurassa kyllä nyttemmin itken joka kerta jossain vaiheessa, mutta huomaan, että hän on vähän vaivautunut siitä. Ja sitten yritän taas ponnistella saadakseni naaman peruslukemille tai itseni nauramaan.

Yleisesti ottaenhan tunteet ovat jotakin, joka liittyy minuun, eikä siihen asiaan, jota ollaan edistämässä; terapiassahan on toki toisin. Minulla ei ole mitään merkitystä, minulla ei saakaan olla mitään merkitystä. Minä olen olemassa vain sillä oikeutuksella että teen jotain, en siksi että olen minä. Miksi siis tuoda esille jotain merkityksetöntä kuin omat tunteeni? Eiväthän ne edes auta mitään ja pahimmassa tapauksessa häiritsevät omaakin rationaalisuutta hakevaa ajatteluani.

Pitäisi vain opetella kääntämään "tunteet sallittu" namiska ON-tilaan aina välillä. Muuten voin istua terapiassa vuosikaudet ilman että hyödyn siitä yhtään mitään. (Tämähän ei tietysti olisi mikään ongelma, jos maksaisin terapian kokonaan itse, mutta kun yhteiskunta kustantaa siitä suurimman osan! Kamalaa. Taas minusta on vain haittaa.)

Toivottomuutta ilmassa

Nyt olen sitten tosiaan siirtynyt tulevaisuudettomuuden kierteeseen. Jatko-opiskelupaikka jäi haaveeksi, ainakin siinä ryhmässä, missä olen viimemmäksi ollut. Ja todennäköisesti missä tahansa muussakin ryhmässä. Tutkimusaiheen aloittaminen nollasta on vaan asia, jolla ei saa itseään myytyä akatemisiin piireihin. Perusteluna rahan puute, osaamiselleni sopivan projektin puute ja se, että tutkimustyö on liian rankkaa tehtäväksi terapian ohella. Paskat, sanoi terapeuttinikin viimeiseen.

Tosin olen kyllä huomannut, että työ häiritsee terapiaa ja päinvastoin. Pahasti. Työn tekeminen, tai minkään aikaan saaminen, vaatii käytännössä kaikkien terapiaan liittyvien ajatusten siivoamista mielestä, mutta silti terapiapäivät menevät töiden kannalta lähinnä tärviölle. Terapeutti ehdottikin, että ainakin harkitsisin sairaslomalle jääntiä heti valmistumisen jälkeen. Saisin siten toisaalta aikaa miettiä, mitä seuraavaksi, mitä haluan tehdä elämälläni, ja toisaalta se jättäisi terapialle tilaa ajatuksista. Kaikki ovat tähän mennessä kiitelleet sitä, että kuitenkin jaksan raahautua kotoa töihin joka päivä ("eihän sulla nyt kovin huonosti mene, kun..."), mutta nyt terapeutti arveli, että ehkä olisikin hyväksi laahustaa kotona verkkareissa jonkin aikaa, kun lääkityskään ei ole avannut tietä ajatuksiin.

Tavallaan on jotenkin helpottavaa, että ammattilaisetkin ovat nyt ottaneet ongelmani vakavammin. Viime vuonna sai YTHS:llä epäillä itseään, kun ennen psykiatrian puolelle pääsyä lääkäri oli sinnikkäästi sitä mieltä, että kyllä se menee ohi kun nukun vähän enemmän.


Tähän mennessä olen avautunut lähinnä isästä, mutta viime viikolla sain huomata, että toinen ongelmieni lähde taitaa olla äiti. Yritin kovasti miettiä terapiassa äidin merkitystä elämässäni onnistumatta oikein keksimään mitään. Hän on aina ollut sivuhenkilö, jonka elämäntehtävänä on tuntunut olevan perheensä palveleminen. Ensimmäisellä kerralla terapeutti tokaisi, että kyllähän nyt lapsen tärkein läheinen on aina äiti. Vaan kun ei ole. Ei minulla oikeastaan ole minkäänlaista suhdetta äitiini. En minä oikeastaan tiedä, kuka hän on. Äiti ei koskaan ole puhunut itsestään, ja jos häneltä kysyisin, luulisin saavani ensimmäiseksi vastaukseksi hermostuneen naurahduksen ja sen jälkeen muutaman kyyneleen. Mummokaan ei ole sanonut hänestä muuta, kuin että hän teki aina kaiken pyytämättä, ja yleensä vähän enemmänkin. Kävin juttelemassa taas pitkän tovin A:n kanssa, ja sivuttiin siinä tätäkin aihetta; mihin A sitten totesi, että tuohan kertookin jo aika paljon. Niinhän se kertoo.

Muistutan pelottavassa määrin kumpaakin vanhempaani, henkisellä puolella siis. Aina olen pyrkinyt olemaan erilainen kuin äiti, pienempänä toki ihailin isää kovasti, mutta myöhemmin olen ymmärtänyt, että ei hänkään niin ihannehahmo ole. Ja silti olen juuri samanlainen, kaikkine pahimpine puolineen. Toisaalta; olisiko minulla ollut vaihtoehtoja?

- - -

A:n seura tuntuu pelottavan hyvältä. Vietin taas pitkähkön illan hänen luonaan jutellen. Pidän hänestä hirvittävän paljon; en oikein tiedä, onko siinä enää mitään seksuaaliseen kiinnostukseen vivahtavaakaan. Jos on koskaan ollutkaan. Hän kuitenkin muistuttaa rivien välissä siitä, että hänellä on haku päällä, ja että minun on toisaalta turha kuvitellakaan tulevani kelpuutetuksi.

Minua surettaa jo etukäteen se, että hän epäilemättä ennemmin tai myöhemmin löytää itselleen toisen puoliskon. En niinkään sure sitä, että se en ole minä, vaan että menettänen myös hänen ystävyytensä samalla. Hän ei juuri ota minuun yhteyttä. Sanoo, ettei oikein kaipaa kaverisuhdetta, mutta toimii kyllä mielellään olkapäänä. Minä taas en varmaankaan pysty ottamaan häneen yhteyttä sen jälkeen kun saan tietään hänen seurustelevan: miksi tarjoaisin hänelle huonompaa seuraa? Toisaalta en varmaan kestäisi katsoa hänen onnellisuuttaan, kun itselleni ei ole sellaista luvassa.

Mikä krapula?

Päivän alkajaisiksi annos sosiaalipornoa: onnistuin taas kerran ryssimään tilini miinukselle ja kunnolla sittenkin. Onneksi on toinenkin tili, jota en juuri käytä, mutta jolla oli tarpeeksi rahaa tilanteen paikkaamiseen. Huolestuttavinta tässä oli taas se, että kuvittelin, että minulla olisi vielä ihan hyvin rahaa tuollakin tilillä, enkä tiedä, miten onnistuin sen käyttämään. Tapaus aiheutti lisäksi huomattavan määrän sydämentykytystä, joka sekin huolestutti...

Vietin hurjan, luultavasti viimeisen, opiskelijavapun. Eilinen kotona, tänään avasin pyöräilykauden polkemalla kuntosalille kaiken lasimurskan uhallakin.

Huomenna taas terapiaa. Viimeksi päädyin puhumaan ihmissuhteista. En olekaan niistä oikeastaan kenellekään minua hoitaneista kallonkutistuksen ammattilaisista vielä mitään sanonut, paitsi vastatessani kieltävästi kysymykseen nykyisen parisuhteen olemassaolosta. Saapa nähdä, päädynkö tälläkään kertaa mihinkään järkevään saati hyödylliseen.

Terapeuttini muuten totesi joku kerta, ilmeisen lohduttavasti, että useimmilla ihmisillä menee terpian ensimmäinen vuosi ihan opetellessa kuuntelemaan itseään ja puhumaan siitä mitä kuulee. Ehkä minullakin on siis vielä toivoa, vaikken (tätäkään) asiaa osaa heti lähdöstä. Vaikka on se vaan helvetin vaikeaa luottaa siihen, että saattaisi olla ihan kelvollinen siitä huolimattakin.