Juhannusmietteitä

Näyttää olevan paha tapani kirjoittaa tänne juhlapyhinä ja valittaa yksinäisyyttäni. Toisaalta se korostuu nimenomaan silloin, kun kaikkien olisi pyhä tarkoitus olla perheensä, ystäviensä tai rakkaansa kanssa. Ja minulla kun ei ole noista oikein mitään. *Kyynel*.

Se itsesarkasmista. Toivottavasti.

Yksinäisyys on kyllä viime hetkinä lyönyt hyökyjään ylitseni muutenkin ihan tarpeeksi; seurasta huolimatta, tai ehkä juuri siksi. En oikein tunne kuuluvani minnekään, en mihinkään seuraan. Olen jotenkin kasvanut ulos (tai kutistunut, hämmentynyt, miten vain) opiskelukavereiden porukoista ja kaikkien harrastustuttujen seurasta. Toisaalta se on ihan loogistakin: jos en kerran edes tiedä kuka olen, miten voisin kuulua minnekään? Miten voisin tutustua kehenkään, jos en tunne itseäni. Kenet minä esittelisin sitten itsenäni? Minkä roolin?

Joskus A:n kanssa kiistelin siitä, onko ihmisellä eri rooleja eri ympäristöissä. Minun mielestäni oli, A väitti, ettei hänellä ainakaan. En kyllä usko hänen käyttäytyvän täsmälleen samoin vaikkapa minun seurassani ja muiden tuttaviensa seurassa samoin kuin minä esittelen useimmille tuttavuuksilleni kokonaan toista puolta itsestäni kuin A:lle. Samalla asialla lienee monta nimeä; minä kutsun niitä rooleiksi, koska tietyllä tapaa ne ovat aina ympäristöönsä sovitettuja, joskin valikoituja piirteitä minusta.

Jokin näistä rooleista varmasti on lähellä todellista minua; tai ehkä jokainen omalla tavallaan. En edes halua näyttää kaikille kaikkia puoliani. Tuskin niin tekisin, vaikka tietäisin täsmällisesti, kuka olen ja mihin pyrin. Olenko minä lopulta minä koskaan? Olenko vain palasia itsestäni? Onko ihminen vain ympäristönsä tuotos? Ympäristöönsä sopeutuja? Riittääkö itsensä arvostaminen? Vai pitääkö tietää, mitkä, jos mitkään palaset ovat epätosia ja karsia ne pois? Miksei tähänkin voisi olla helppoa ratkaisua.

Tai onhan siihen. Ranteet auki, junan alle, ... miehelle olisi nyt helppoa vain hukuttautua veneestä sepalus auki, eikä kukaan kysyisi mitään. Ainakaan jos veneessä olisi melkein tyhjä kossupullo.

- - -

Anteeksi. Sarkasmi hiipi takavasemmalta takaisin. Ei tällaisilla asioilla pitäisi vitsailla lainkaan.

Yhtä asiaa ihmettelen kyllä. Aina (harvoin) kun heitän vastaavaa rankkaa läppää itsemurhasta A:lle, hän toteaa kauhistuneena, ettei tuollaista saa puhua. Miksi? Mitä ihmiselle merkitsee se, että joku toinen, josta ei niin edes välitä, puhuu itsemurhasta? Mitä siinä surraan, jos itsemurhakandidaatti on vakuuttunut siitä, että se on vain helpotus? Omaa syyllisyyttä?

Ja ei, en ole ainakaan vakavissani ajatellut tuota radikaalia ratkaisua. Kunhan ihmettelen.

Sijaistekemistä sittenkin

Aika gradun jättämisen jälkeen on ollut niin täynnä, että tuntuu täysin käsittämättömältä, että vasta kaksi viikkoa on kulunut. Olen tavannut ystäviä ja kavereita enemmän kuin varmaan koko vuonna tähän mennessä, ravannut paikasta toiseen ja hoitanut kaikenlaista byrokratiaa kuntoon. Mutta nyt on paperit käsissä, kalenterissa pelkkää tyhjää ja kutsu kahdeksi viikoksi rentoutumaan Saksaan kaveripariskunnan hoteisiin.

Vielä en siis oikein ole päässyt kahden ajatusteni kanssa. Tai, olisihan tässä tietysti ollut aikaakin kaiken välillä, tekemistä kun on kuitenkin ollut vain keskimäärin joka toinen päivä. Sen ajan olen aika hyvin täyttänyt lukemisella, joten se siitä itsensä kanssa seurustelusta. Mm. Guillou kun on paljon parempaa seuraa. Kaksi viikkoa olisi pitänyt myös siivota gradunvääntökaaos, mutta nyt se on kuitenkin suurempi paha, toisin kuin vaikkapa tenttiin lukiessa.

Väsymys jatkuu. Nukun 10-12 tuntia yötä kohti ja silti tekisi mieli ottaa päivänokosetkin. Jotenkin pelkään sössiväni päivärytmin jäänteetkin ja alkavani nukkua lähinnä päivisin tai lyhennetyn/pidennetyn vuorokausirytmin mukaan (mikä taisi olla kyllä mielenterveysongelmissa kuten skitsofreniassa ihan tunnistettu oire). Ehkä sitäkin pitäisi kokeilla, eihän tässä sinällään millään päivärytmillä väliä ole. Tosin siinä samalla menee kyllä viime rippeet myös ruokailurytmistä.

Terapia on pari kuukautta lomalla. Viimeisenä puhuttiin siitä, miten pitäisi järjestää kaikki nyt kun vietän puolet ajasta toisella paikkakunnalla. Pitäisikö esim. selvittää mahdollisuus vaihtaa terapeuttiin toisella paikkakunnalla, jos kerran terapia on keskeisin syy ravata ympäri maata. Toisaalta; jos terapiaa kuitenkin jatketaan pidempään kuin kaksi vuotta, ollaan opintojen jälkeen taas allikossa. Eihän tämä nyt hyvin taaskaan mennyt.

Yksi iso ongelma on, miten kertoa kaikesta vanhemmille. Valmistuminen ja uusi opiskelupaikka nyt eivät ole suuria katastrofeja, tosin jälkimmäinen pistää taloudelliset suunnitelmat kokonaan uusiksi. Se, että ajattelin sijaita kahdessa kaupungissa, sekä tämän syyt voivat ollakin sitten hankalampi paikka. En tosiaan tiedä, miten tästä kertoisin. Erityisesti, kun en vanhemmille ole kertonut yhtään mitään koko masennuksesta ja terapiasta tähänkään mennessä.

Terapeutti kysyi, miten oletan vanhempieni tähän kaikkeen suhtautuvan. Ulkoisesti todennäköisesti kohtuullisen tyynesti. Tai äitini ei varmaankaan löydä, tavanomaiseen tapaansa, muuta kuin vuolaita kehuja (ylikompensaatio isän asenteista?). Isä todennäköisesti alkaa puhua järkevyydestä kaikin puolin, enkä halua sitä saarnaa ennen kuin olen tehnyt oman ratkaisuni, jota ei voi enää muuttaa mihinkään suuntaan. Haluaisin kovasti pysyä mahdollisimman itsenäisenä, mutta se ei nyt taas oikein onnistu, kun tulen tarvitsemaan taloudellista tukea vanhemmilta toteuttaakseni koko systeemin. Tai sitten tarvitsisin jostain noin puolipäiväisen työpaikan, mikä ei taas oikein sovi matkustuskuvioon. Ei kellään olisi mitään kivaa etätyötä tarjolla..?

The End of an Era

Suunnilleen kaikki asiat hoidettu töiden suhteen loppuun. Vielä pitäisi palauttaa yksi kirja. Onnistuin livahtamaan poiskin melkein ilman seremonioita, vaikka jouduin kyllä kohtaamaan lähes kaikki ryhmäni ihmiset yksitellen sen jälkeen kun ilmoitin läksiäiskahvileivän olevan pöydässä. Ryhmän johtajat olivat poissa, joten mitään suureellisempaa ei tarvinnut kärsiä.

Pohdin terapiassa tänään sitä, miksi halusin lähteä kenenkään huomaamatta. Toisaalta inhoan seremoniallisia läksiäisiä, joissa kenestäkään ei voi sanoa muuta kuin hyviä asioita. Tuntuu aina niin nololta olla kehuttavana, kun tietää, ettei ole sitä ansainnut. Tai siis ainakaan omasta mielestään. Toisaalta tuntuu, että olen epäonnistunut, kun jatko-opintopaikkaa ei ollutkaan tarjolla.

Terapeutin kanssa keskustelimme siitä, miten jokainen jatko-opiskelija on periaatteessa riskisijoitus tutkimusryhmälle: jos opiskelija ei valmistu, ryhmältä jää rahat saamatta (jokaisesta tohtorista saa paljon rahaa). Tällä hetkellä olisin kai tasooni nähden aivan liian riskialtis. Mutta sehän vain tarkoittaa sitä, että minä en ole tarpeeksi hyvä. Ja terapeutti-parka yrittää vääntää minulle rautalangasta, että se ei tarkoita sitä, että minä olisin epäonnistunut ihmisenä...

Toisaalta halusin kai välttää sen, että joudun selostamaan kaikille, mitä nyt aion tehdä. Tosin jouduin sitä kuitenkin tekemään; kukaan ei sentään kuitenkaan kysynyt, minkä vuoksi olen sairaslomalla.


Mutta se on nyt toistaiseksi ohi. Mieltä kutkuttelee vielä gradun jäljiltä tulleita ajatuksia jatkokehittelystä, mutta pitää katsoa, saako niistä mitään aikaan. Minähän kun en mitään töitä edes saa tehdä pariin kuukauteen...

Nyt pitäisi opetella syljeskelemään kattoon. Väsyttää kyllä aivan käsittämättömästi jo nyt, saa nähdä, meneekö pahasti liiallisen nukkumisen puolelle.

Vaihteeksi vähän positiivisiakin asioita

Huh. Gradu kasassa ja kaikki paperit hoidettuna (pitkälti sen takia täällä on taas ollut aika hiljaista viime aikoina). Minustakin sitten tuli kuitenkin maisteristason ihminen, niin monia kuin se varmaan ihmetyttääkin. Yksi suuri asia on nyt sitten pois mielestä, vaikka en ole sitä oikein ehtinyt vielä huomaamaan.

Perjantaista lähtien olen myös ollut virallisesti sairaslomalla; käytännössä vasta alkaen huomenna. Vein Kelalle hakemuksen sairaspäivärahasta, mutta jotenkin tuntuu, että sieltä tulee bumerangi. B-lausunto on ollut Kelassa helmikuusta, ja virkailija arveli, että uutta ei välttämättä tarvita, mutta hän ei voi mennä varmaksi sanomaan. Ongelmaahan ei muuten olisi, mutta psykiatrini jää ensi viikolla lomalle, joten lausunto pitäisi saada pikimmiten, sikäli kuin sitä tarvitaan.

Terapiaa on vielä kolme kertaa ennen terapeutin lomaa. Sitten jään yksin ongelmieni kanssa. Pohdin tänään äänen terapiassa sitä, miten oikeastaan pelottaa, ettei ole mitään, mikä pitäisi minut kasassa juuri nyt (työ, opinnot, muuta hommaa) ja sitten on vielä kaikki kesälomat, joten terapiaankaan ei pääse purkamaan tuntemuksiaan.
Ulkopuolinen tekijä pitämään elämääni pystyssä on toki vain tosiasioiden pakenemista, ja tiedostan sen, mutta en ole ihan varma, uskallanko kohdata yksin sen, mitä olen sulkenut mielestä pois jo pitkään.

Syksyksi pitäisi selvitä taas käyttökuntoon. Joskus aiemmin haaveilinkin (?) siitä, että jos hyvin käy, elämäni jakaantuu syksystä kahden kaupungin välillä. No, kävi hyvin, ja syksyllä pitää alkaa elämään kahdessa yliopistokaupungissa. Toisessa jatkan opintoja ja täällä Helsingissä pitäisi käydä ainakin terapiassa. Vähän arveluttaa, miten saan kaiken toimimaan käytännössä, mutta "where there is a will, there is a way". Saas nähdä, missä vaiheessa uuvahdan taas.

Kai tuosta opiskelupaikasta ja vamistumisesta pitäisi olla iloinen, mutta en taida olla toistaiseksi sisäistänyt sitä, tai en vaan jaksa. Ja toisaalta tunnelma on kuitenkin vähän sellainen "no olihan se nyt jo aikakin, kyllähän tää nyt olisi aiemmin pitänyt" ja "voi miten paljon paremmin tän kaiken olisi saanut tehtyä". En siis taaskaan ole ahkeroinut tarpeeksi saavutusten eten, että niitä voisin kunnioittaa.

Jaha, sairasloman ensimmäinen tehtävä olisi siivota viimeisen gradupuserruksen jäljiltä katastrofaaliseen kuntoon päässyt kämppä...