Sijaistekemistä sittenkin

Aika gradun jättämisen jälkeen on ollut niin täynnä, että tuntuu täysin käsittämättömältä, että vasta kaksi viikkoa on kulunut. Olen tavannut ystäviä ja kavereita enemmän kuin varmaan koko vuonna tähän mennessä, ravannut paikasta toiseen ja hoitanut kaikenlaista byrokratiaa kuntoon. Mutta nyt on paperit käsissä, kalenterissa pelkkää tyhjää ja kutsu kahdeksi viikoksi rentoutumaan Saksaan kaveripariskunnan hoteisiin.

Vielä en siis oikein ole päässyt kahden ajatusteni kanssa. Tai, olisihan tässä tietysti ollut aikaakin kaiken välillä, tekemistä kun on kuitenkin ollut vain keskimäärin joka toinen päivä. Sen ajan olen aika hyvin täyttänyt lukemisella, joten se siitä itsensä kanssa seurustelusta. Mm. Guillou kun on paljon parempaa seuraa. Kaksi viikkoa olisi pitänyt myös siivota gradunvääntökaaos, mutta nyt se on kuitenkin suurempi paha, toisin kuin vaikkapa tenttiin lukiessa.

Väsymys jatkuu. Nukun 10-12 tuntia yötä kohti ja silti tekisi mieli ottaa päivänokosetkin. Jotenkin pelkään sössiväni päivärytmin jäänteetkin ja alkavani nukkua lähinnä päivisin tai lyhennetyn/pidennetyn vuorokausirytmin mukaan (mikä taisi olla kyllä mielenterveysongelmissa kuten skitsofreniassa ihan tunnistettu oire). Ehkä sitäkin pitäisi kokeilla, eihän tässä sinällään millään päivärytmillä väliä ole. Tosin siinä samalla menee kyllä viime rippeet myös ruokailurytmistä.

Terapia on pari kuukautta lomalla. Viimeisenä puhuttiin siitä, miten pitäisi järjestää kaikki nyt kun vietän puolet ajasta toisella paikkakunnalla. Pitäisikö esim. selvittää mahdollisuus vaihtaa terapeuttiin toisella paikkakunnalla, jos kerran terapia on keskeisin syy ravata ympäri maata. Toisaalta; jos terapiaa kuitenkin jatketaan pidempään kuin kaksi vuotta, ollaan opintojen jälkeen taas allikossa. Eihän tämä nyt hyvin taaskaan mennyt.

Yksi iso ongelma on, miten kertoa kaikesta vanhemmille. Valmistuminen ja uusi opiskelupaikka nyt eivät ole suuria katastrofeja, tosin jälkimmäinen pistää taloudelliset suunnitelmat kokonaan uusiksi. Se, että ajattelin sijaita kahdessa kaupungissa, sekä tämän syyt voivat ollakin sitten hankalampi paikka. En tosiaan tiedä, miten tästä kertoisin. Erityisesti, kun en vanhemmille ole kertonut yhtään mitään koko masennuksesta ja terapiasta tähänkään mennessä.

Terapeutti kysyi, miten oletan vanhempieni tähän kaikkeen suhtautuvan. Ulkoisesti todennäköisesti kohtuullisen tyynesti. Tai äitini ei varmaankaan löydä, tavanomaiseen tapaansa, muuta kuin vuolaita kehuja (ylikompensaatio isän asenteista?). Isä todennäköisesti alkaa puhua järkevyydestä kaikin puolin, enkä halua sitä saarnaa ennen kuin olen tehnyt oman ratkaisuni, jota ei voi enää muuttaa mihinkään suuntaan. Haluaisin kovasti pysyä mahdollisimman itsenäisenä, mutta se ei nyt taas oikein onnistu, kun tulen tarvitsemaan taloudellista tukea vanhemmilta toteuttaakseni koko systeemin. Tai sitten tarvitsisin jostain noin puolipäiväisen työpaikan, mikä ei taas oikein sovi matkustuskuvioon. Ei kellään olisi mitään kivaa etätyötä tarjolla..?