The End of an Era

Suunnilleen kaikki asiat hoidettu töiden suhteen loppuun. Vielä pitäisi palauttaa yksi kirja. Onnistuin livahtamaan poiskin melkein ilman seremonioita, vaikka jouduin kyllä kohtaamaan lähes kaikki ryhmäni ihmiset yksitellen sen jälkeen kun ilmoitin läksiäiskahvileivän olevan pöydässä. Ryhmän johtajat olivat poissa, joten mitään suureellisempaa ei tarvinnut kärsiä.

Pohdin terapiassa tänään sitä, miksi halusin lähteä kenenkään huomaamatta. Toisaalta inhoan seremoniallisia läksiäisiä, joissa kenestäkään ei voi sanoa muuta kuin hyviä asioita. Tuntuu aina niin nololta olla kehuttavana, kun tietää, ettei ole sitä ansainnut. Tai siis ainakaan omasta mielestään. Toisaalta tuntuu, että olen epäonnistunut, kun jatko-opintopaikkaa ei ollutkaan tarjolla.

Terapeutin kanssa keskustelimme siitä, miten jokainen jatko-opiskelija on periaatteessa riskisijoitus tutkimusryhmälle: jos opiskelija ei valmistu, ryhmältä jää rahat saamatta (jokaisesta tohtorista saa paljon rahaa). Tällä hetkellä olisin kai tasooni nähden aivan liian riskialtis. Mutta sehän vain tarkoittaa sitä, että minä en ole tarpeeksi hyvä. Ja terapeutti-parka yrittää vääntää minulle rautalangasta, että se ei tarkoita sitä, että minä olisin epäonnistunut ihmisenä...

Toisaalta halusin kai välttää sen, että joudun selostamaan kaikille, mitä nyt aion tehdä. Tosin jouduin sitä kuitenkin tekemään; kukaan ei sentään kuitenkaan kysynyt, minkä vuoksi olen sairaslomalla.


Mutta se on nyt toistaiseksi ohi. Mieltä kutkuttelee vielä gradun jäljiltä tulleita ajatuksia jatkokehittelystä, mutta pitää katsoa, saako niistä mitään aikaan. Minähän kun en mitään töitä edes saa tehdä pariin kuukauteen...

Nyt pitäisi opetella syljeskelemään kattoon. Väsyttää kyllä aivan käsittämättömästi jo nyt, saa nähdä, meneekö pahasti liiallisen nukkumisen puolelle.