Valtaisa, tyhjänpäiväinen vuodatus hoitoon hakeutumisestani

Missäköhän vaiheessa naapurini alkavat valittaa siitä, että säännöllisesti pesen pyykkiä hiljaisuuden aikana? Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ole, sillä yleensä seuraavaksi päiväksi on saatava puhtaita vaatteita. Tietysti pyykit voisi pestä aiemmin, mutta kun sen aina unohtaa...

Mutta asiaan. Voisin viimein kertoa vähän taustoistani ja laistaa lisää tenttiin lukemisesta.
Yritän siis pysytellä anonyyminä, mielenterveyden ongelmat kun tahtovat edelleen olla yhteiskunnassamme tabu huolimatta juorulehtien julkkismasennustilityksistä.

Olen pohtinut psykiatriseen hoitoon hakeutumista jo muutama vuosi sitten, mutta uskoin, että jonot ja vakavampien tapausten määrä ovat sen verran valtaisat, että minut todennäköisesti naurettaisiin ulos. Siispä suljin pahan olon jonnekin kuoreen, yritin olla muistelematta sitä, ja hankin itselleni niin paljon tekemistä, etten ehtinyt moista ajatella. Ja siis jatkoin eteenpäin. Elämäni on ollut suklaata ja ruusunlehdillä tanssimista verrattuna vaikkapa Brimiin, ja siksikin ihmettelen edelleen, onko minulla oikeutta käyttää muutenkin ylikuormitettuja psykiatriapalveluja.

Synnyin, kasvoin ja kävin koulua. Ajasta ennen koulua en kauheasti muista, enkä oikeastaan peruskoulustakaan. Sain mielestäni liian hyviä numeroita tekemääni työhön ja osaamistasooni nähden, ja jossain vaiheessa (kuudennella?) protestoinkin opettajalle tästä. Olen yleensä ollut monen ihmisen kaveri, mutta paremmiksikin kavereikseni luulemani ihmiset ovat jossain vaiheessa vain kääntäneet selkänsä. Ala-asteella selkeästi ilmoittaen, etten ollut toivottua seuraa, yläasteella viettäen aikaa minun seurassani vain jos kukaan muu ei ehtinyt. Jonkin sortin persona non grata siis ns. paremman piirin joukossa. No, löysin sentään seuraa muutamasta muusta ei-toivotusta, jotka tosin olivat tämän asemansa kanssa minua paremmin sinut. Ei minua missään vaiheessa suoranaisesti kiusattu ole, siinä mielessä olen onnellisessa asemassa. Ehkä minut luokiteltiin liian tyhmäksi.

Lukiota varten olisi ollut mahdollisuus ravistaa menneisyys harteiltaan ja mennä toiselle paikkakunnalle, mutta en uskonut mahdollisuuksiini ja jätin sen tekemättä. Porukka sentään vaihtui jonkin verran, ja sain ensimmäiset ystäväni, joihin edelleen pidän yhteyttä, joskin harvakseltaan. Lukion jälkeisen opiskelupaikan valinnassa painoi aika pitkälle se, miten kaukana opinahjo on entisestä kotipaikkakunnastani. Valitsin Helsingin. Riittävän kaukana, että voin aina vedota matkustusajan turhuuteen jottei tarvitse käydä kotona turhan usein.

Mitähän osaisin sanoa opiskeluistani kertomatta liikaa? Todetaanpa nyt ainakin se, että omalla alallani olen sukupuoleltani joltinenkin harvinaisuus, mutta ehkä juuri siksi olen sopeutunut sinne niin hyvin :-) Opiskeluaika on venähtänyt vähän turhan pitkäksi, mutta olen puuhaillut kaikenlaista muutakin, lähinnä opintoja etäisesti tai vähän lähemminkin liippaavia töitä. Osaltaan pitkitystä on tuonut aiemmassa postauksessa mainitsemani tenttirimakauhu. Ja ei kai tässä tosiaan voi kuin itseään syyttää, ja ah niin hurmaavaa akateemista vapautta ja vastuusa. (harmi muuten, että tuoreemmat sukupolvet eivät voi enää yleissivistyvyyttä juuri harrastaa typerien opintoaikarajoitusten vuoksi )-:

Opinnot olisivat voineet mennä paremminkin, mutta ei niissä sinällään valittamista. Aiempi pohdiskeluni psykiatrisen avun tarpeesta juontaa juurensa enemmänkin töihini, joita tein jossain vaiheessa omalla laitoksellani tutkimusavustajana. Viimeinenkin itseluottamuksen ripe meinasi pettää, ja välillä oli tosiaan itku kurkussa olo, että minusta ei kerta kaikkiaan ole tähän, minä en pysty, en täytä niitä vaatimuksia enkä pysty suorittamaan itsenäisesti niitä tehtäviä, joita minulle annetaan. Käsite "ohjaus" oli melko lailla tuntematon, joten työ oli enimmäkseen itsenäistä pään seinään hakkaamista. (Tämä kuulostaa taas siltä, että minulla ei ole mitään oikeutta tuntea voivani henkisesti pahoin...)

Harkitsin useammankin kerran tosiaan psykiatriaa, josko siitä löytyisi jotenkin ihmeparannus itsetunnolle. Perustelin tätä itselleni kuitenkin lähinnä potentiaalisella työkyvyn menettämisellä, jos en tee asialle mitään, ja totesin kerta toisensa jälkeen, että se ei ole riittävä tai hyväksyttävä syy. Minun tulisi löytää perustelu hoidon tarpeelle itsestäni eikä työnantajastani. Vaikka tottakai työkyky on, erityisesti tässä vaiheessa elämää, keskeinen kysymys: onhan yhteiskunta käyttänyt valtavasti varoja minunkin kouluttamiseeni, ja jos olenkin työkyvytön ennen valmistumista, tiedän vain lisää rahanmenoa.

Mutta keksin siis itselleni liiaksi asti tekemistä, jotta moiset ajatukset eivät enää ehtisi vaivata. Ja porskutin muutaman vuoden ihan mallikkaasti, ja päältä päin katsoen varmasti nyky-yhteiskunnan odotusten mukaisesti, eteenpäin. Viime syksy kuitenkin muutti asioita. Loppuvuoteen sattui päällekkäin monta isoa asiaa, jotka jäivät roikkumaan ilmaan vailla ratkaisua.

Ensinnäkin loppusyksy oli töissä rankka, erään projektin loppurutistus, jossa saatoin itseni burn outin partaalle sitä tajuamatta. Siitä huolimatta piti kuukauden verran yrittää tehdä töitä, vaikka tajusin itsekin, ettei siitä mitään tule. Mutta kun velvollisuudentunto käskee, ettei saa jättää kesken, niin minkäs teet. Samalla mieltä kalvoi epävarmuus tulevasta vuodesta, sekä erään seurustelun ja ystävyyden rajamailla keikkuneen ihmissuhteen minulle yllätyksenä tullut loppu (tai en voi oikeastaan sitä lopuksi sanoa, toinen osapuoli vain päätti katkaista yhteydenpidon kertomatta minulle tästä aikeestaan). Lomaa en missään vaiheessa ns. ehtinyt pitää, vaan töiden loputtua oli alettava lukea kevään tentteihin ja palattava opiskelun ihmeelliseen maailmaan. Tiiviin tenttikirjojen kanssa seurustelun jälkeen jäi muutama päivä vapaata ennen luentokauden alkua, jolloin kaikki vain romahti. Oli liikaa aikaa, joten tuli sitten ajateltua vahingossa itseäkin.

Helmikuulle asti jaksoin vain itkeskellä yksikseni, kunnes totesin, että tästä ei nyt tule mitään. Oli pakko saada apua jostain, ja soitin YTHS:n mielenterveyspalveluihin. Hämmästelin sitä, että sain ajan mielenterveysneuvontaan seuravalle päivälle. Hämmästys loppui siinä vaiheessa, kun pääsin tapaamiseen ja sain kuulla, että ennen kesää ei ole toivoakaan saada sitä yhtä tapaamista enempää. Kesän jälkeen sitten pääsisi ehkä hoidon tarpeen arviointiin, jos halusin jäädä jonottamaan. Suurin kynnyshän hommassa oli ylpeytensä nieleminen ensimmäistä yhteydenottoa varten. Ei odottamaan jääminen hyvältä tuntunut, mutta vaihtoehtoja ei juuri ollut.

Vastaanottavalle psykologille mainitsin epäilyksistäni sen suhteen, onko minun paha oloni oikeutettua vai pitäisikö minun olla vain kiltisti hiljaa ja pysyä suoritusyhteiskunnan rattaissa pyörimässä valittamatta. Johon sain vastauksen retorisena kysymyksenä: olen siis sitä mieltä, että minun paha oloni on vähemmän arvoista kuin jonkun toisen paha olo? Niin, siltähän se tuntuu. En tiedä (tai en muista on ehkä oikeampi muoto) lapsuudessani tapahtuneen mitään kovin pahaa ja oikeastaan minulla menee sen verran hyvin, ettei minun pitäisi valittaa, vaan pikemminkin tuntea kiitollisuutta kaikesta siitä, mitä olen saanut ihan ansaitsematta.

No, vastaanottavan psykologin neuvosta otin myös yhteyttä vielä yleislääkäripuolelle neuvotellakseni mielialalääkkeiden käyttöönotosta. Siellä törmäsin ylipirteään, eläkeikää lähentelevään lääkäriin, joka päätti, että kysehän on vain ja ainoastaan työuupumuksesta, johon auttaa aikataulujärjestelyt, nukkuminen ja tarvittaessa nukahtamislääkkeet (minulla ei ole koskaan ollut vaikeuksia nukahtaa, mutta unen pituus on ehkä ollut normaalia lyhempi). Kävin muutaman kerran hänen luonaan alkukeväästä, kunnes hän huhtikuussa totesi, että koska tilani ei ole muuttunut mihinkään, enkä ole yhteistyökykyinen (eli en nuku vähintään yhdeksää tuntia yössä aiemmin normaalin kuuden-seitsemän sijaan), ei ole takaisin tulemista. Kirjoitti sitten kuitenkin vielä kädenojennuksena vähän lisää pillereitä.

Heinäkuun lopulla pääsin mielenterveysneuvontaan ja hoitoonohjaukseen sille psykoanalyytikko-psykologille, josta olenkin maininnut jo aiemmin. Kaksi kertaa olen hänen vastaanotollaan käynyt, viikon päästä olisi seuraava aika. Saas nähdä kuinka käy. Mutta siitä lisää myöhemmin.

Kissa kiitoksella elää

Kiitosta on ainakin minun yleensä hyvin vaikea ottaa vastaan. Jos itse kokee epäonnistuneensa, tavalla tai toisella, tuntuvat toisten lausumat kiitokset tai positiiviset kommentit enemmänkin vittuilulta. Löydän yleensä vastakommentiksi jonkin, joskin yleensä useamman, pieleen menneen asian, joka saattaa ulkopuolisesta tuntua täysin mitättömältä kokonaisuuden kannalta, mutta joka mielestäni kaataa koko homman tuhoontuomituksi.

Olen yleensä pyrkinyt olemaan tekemättä asioita useammin kuin kerran (ja tarkoitan tässä siis vaikkapa jonkin tapahtuman järjestämisen uusintaa vuoden tai parin päästä). Ensimmäisellä kerralla kun pitäisi onnistua täydellisesti ja myöhemmillä kerroilla tietenkin parantaa suoritusta, mikä ei johda kuin siihen, että väistämättä epäonnistuu omasta mielestään. Ja sitten ei ole kivaa.

Vian ei aina tarvitse olla edes itsessäni, voipa olla, että en jollekin asialle käytettävissä olevilla aika- ja ihmisresursseilla mitään olisi voinutkaan, mutta aina sitä jää miettimään, mitä olisin vielä voinut tehdä? Tunnen suurta sympatiaa Schindlerin listan loppua kohtaan, erityisesti sitä kohtausta, jossa Oscar Schindler on pakenemassa sen jälkeen kun on pitänyt puheen tehtaassaan työskenteleville, pelastamilleen juutalaisille. Schindler on nousemassa autoon ja alkaa miettiä, montako juutalaista olisi vielä voinut lunastaa pois keskitysleireiltä kultasormuksellaan tai autollaan. En voi mitään sille, että kyyneleet valuvat poskille tuon kohtauksen nähdessäni. Aina voisi tehdä vähän enemmän, suoriutua vähän paremmin.

Rimakauhua ja kulisseja

Istuin eilen koko paivan sisällä, lukuunottamatta pakollista kaupassa käyntiä. Onneksi lähikauppa on suurehko ostoskeskus, jossa voi kulkea anonyymisti ja kasvot maahan luotuina kun ei uskalla kehenkään katsoa, eikä kukaan siihen kiinnitä huomiota. Ulkona oli lämmintä elokuuksi, mutta en sen jälkeen jaksanut mennä ulos, vaikka jokin sisälläni sanoi (niin, tuota, en siis kuule ääniä), että pitäisi. Istuin sen sijaan sisällä lähinnä DVDitä katsoen ylensyöden ja itkien. Parvekkeen ovi oli kyllä auki, mutta en jaksanut mennä parvekkeellekaan asti ihmettelemään, mitä naapuritkin olisivat siihen sanoneet. Ja parvekkeelta kaikki puhe (ja itsekseni ollessani toki nyyhkäykset ja kyyneleidenpidätysyritykset) kuuluu paremmin kuin sisältä.

Pitäisi tehdä vaikka mitä, ei minulla olisi oikeastaan ollut varaa laiskotella eilistäkään, mutta sille ei nyt enää voi mitään. Parin viikon päästä olisi syksyn ensimmäinen tentti, tentti, johon lukemisesta laistin maaliskuulla. Kurssi ei ole mitenkään vaikea, mutta siinä piilekin sen ongelma. Opinnot ovat viivästyneet viime vuosina pitkälti sen takia, etten ole uskaltanut mennä tentteihin, koska olen onnistunut kehittämään niitä kohtaan tietynlaisen rimakauhun. Pitäisi saada hyviä arvosanoja, ja periaatteessa tiedän, ettei se ole mitenkään mahdotonta, mutta sitä varten pitäisi vain tehdä töitä.

Mutta entäs jos en oikeastaan osaakaan asiaa? On niin paljon helpompaa sanoa itselleen, että enhän minä oikeastaan edes yrittänyt, kuin lukea tosissaan ja saada rimaa hipoen ykkönen. Asiaa vaikeuttaa vielä opiskelutovereiden kommentit tyyliin "sehän on ihan helppo kurssi", "eihän siita *voi* olla saamatta vähintään kolmosta". Mitäs jos reputan ja joudun laskemaan itseni mihinkään kykenemättömäksi paskaksi?

Psyko analyysi?

Viimeksi YTHS:n mielenterveysneuvonnassa käydessäni psykologini yritti rivien välissä tyrkyttää minulle kovasti psykoanalyysiä. Rohkaistuin lopulta kysymään, luuleeko hän sen auttavan minua parhaiten, mutta perusteluja en uskaltanut kysyä (onhan hän sentään auktoriteetti minuun nähden vastaanotolla ollessani) vaan lähinnä nyökyttelin vastaukselle kyynelten lomassa. Ei hän myöskään mitään perusteluja vapaaehtoisesti tarjonnut, viittasipahan vain siihen, mitä olin edellisellä ja ensimmäisellä tapaamiskerralla kertonut itsestäni ja taustoistani, minkä pohjalta hän uskoi juuri psykoanalyysin olevan minulle parhaiten soveltuva terapiamuoto.

En osaa suhtautua psykoanalyysiin oikein puolueettomasti, ja vaikea siitä tuntuu olevan puolueetonta tietoa löytääkään, ainakaan netistä. Ne vähälukuiset kirjalliset lähteet, joita olen lukenut, ovat lähinnä psykoanalyysin vastaisia (mm. psykoanalyytikkokoulutuksen saanut mutta analyysista sittemmin irtisanoutuneen Alice Millerin kirjat Lahjakkaan lapsen draama, Alussa oli kasvatus). Hesarin tiedesivuillakin taisi olla jokin aika sitten juttua Freudista herran 150-vuotisjuhlien yhteydessä. Joka tapauksessa yleinen argumentti psykoanalyysiä vastaan on mm. teorian itsensätodistavuus ja siten tieteellinen pätemättömyys.

Kaikkea nettiin kirjoitettua ei toki pidä uskoa, mutta http://www.freudfile.org/ tarjoilee psykoanalyysistä ja sen työkaluista mm. verkkokurssia, ja kertoo keskeisimmiksi työkaluiksi seuraavia:

• Anamnesis
• Free associations method
• The interpretation of slips and mistakes (parapraxes)
• The interpretation of dreams
• The interpretation of symbols

Uhh... Ei oikein jaksa vakuuttaa akateemista mieltä.

Toinen puoli, joka psykoanalyysistä yleisessä keskustelussa (ja Millerin kirjoissa) tuodaan esille, on kaikkien ongelmien lähtökohdan kiinnittäminen seksuaalisuuteen ja sen tukahduttamiseen. Tästä omaa näkemystäni melko hyvin kuvaava esimerkki löytyi Ylioppilaslehdestä vuodelta 2000. Otsikkokin sen jo kertoo: Psykoanalyysi on uskon asia. Liitän oheen toisen käden sitaatin, jossa viitataan Imagessa ilmestyneeseen juttuun omakohtaisesti psykoanalyysikokemuksesta:

Hiilamo ihmetteli artikkelissa, miksi mielenterveydenhoito on sadassa vuodessa edistynyt niin vähän muuhun lääketieteeseen verrattuna. Hän kertoi, kuinka YTHS:n suosittama pitkä terapia oli hänelle taloudellisesti raskas. Hiilamolle ehdotettiin ennen Kelalta tullutta myönteistä maksupäätöstä jopa ennakkoperinnön ottamista terapiamaksujen hoitamiseen.

Hiilamo kertoo terapeutin jankuttaneen hänelle isän puolimetrisestä peniksestä. Terapeutti oli väittänyt Hiilamon yrittäneen saada peniksen joko olemalla isälle mieliksi tai varastamalla peniksen häneltä.

No, löytyihän siitä toki jotain positiivistakin:

Kritiikistään huolimatta Hiilamo näki psykoanalyysissä hyviä puolia: analyysin teho perustuu kahden ihmisen kohtaamiseen ja syvälliseen vuoropuheluun. “Syntyy tilanne, jossa luodaan uutta”, Hiilamo kuvaa.

En voi kieltää sitä, etteikö joku voisi ja olisi voinut saada apua ongelmiinsa psykoanalyysistä. Minä vain en pysty siihen uskomaan ja luottamaan. Ehkä YTHS:n psykologi näki lävitseni ensimmäisten kolmen vartin perusteella ja ongelmieni taustalla on jotain seksuaalisuuteen, sen kieltämiseen tai puutteeseen liittyvää, johon psykoanalyysi auttaisi. Luulen kuitenkin, että erityisesti mielenterveyttä hoidettaessa olisi tärkeää että potilas itse suhtautuu myönteisesti hoitoon, mihin minä en psykoanalyysin suhteen toistaiseksi pysty.

Toisekseen, psykoanalyysissä käydään neljä-viisi kertaa viikossa usean vuoden ajan, joista Kela korvaa (jos korvaa) kaksi kertaa viikossa kahden vuoden ajan, joten analyysi tietäisi myös hillitöntä rahanmenoa useiksi vuosiksi. Maksettavaa jäisi siis Kelan korvausten kanssa 500-800 EUR kuukaudessa (YTHS:n psykologi arvioi tuntitaksaksi n. 65 EUR). Hui, enpä ollutkaan tuota aiemmin laskenut. Opiskelijabudjetilla siis täysi mahdottomuus, jatko-opiskelijankin kuukausituloista tuo söisi 25-50%. Toki mielenterveyteensä satsaaminen on tulevaisuuden kannalta tärkeää, missä mielessä hintaa ei pitäisi tuijottaa. Mutta jos en edelleenkään usko analyysistä koituvan minulle muuta kuin tolkutonta rahanmenoa...?

Löysin netistä myös Suomen Psykoanalyyttisen seuran www-sivut, jotka antoivat paremman, järkevämmän, siloitellumman ja yleisesti hyväksyttävämmän kuvan psykoanalyysistä kuin englanninkieliset lähteet. Sivuilta löytyi myös seuran jäsenluettelo, jossa komeili mm. tuon YTHS:n psykologini nimi. Ihmekö tuo siis, ja toisaalta ihan kaunista, jos mainostaa sitä, mihin itse luottaa ja uskoo. Yleensä hyväksyn uskovaiset vain jos he antavat minun olla vapaasti uskomatta jos niin valitsen: annanhan minäkin heidän uskoa niin kuin haluavat enkä tyrkytä omia näkemyksiäni. Kuitenkin, edellä olleessa sitaatissa oli myös mainittu siitä, että Hiilamoa oli YTHS:llä kehotettu ottamaan lainaa tai ennakkoperintöä maksaakseen analyysin. Tähän suuntaan vihjaili myös minun psykologini. Onkohan psykoanalyytikoilla velvollisuus suositella hoitoon ohjauksessa psykoanalyysiä? Onhan tuo aika hyvää tuloa analyytikoille. Ja osoittaahan se solidaarisuutta ammattikunnan kesken.

Tästä se lähtee..?

Päätinpä siis minäkin saastuttaa bittiavaruutta omalla päiväkirjanomaisella tuotoksellani. Kirjoittaminen on minulle puhumista helpompi tapa ilmaista itseäni, vaikka puhumaankin täytynee piakkoin opetella, mutta saatte siis kärsiä (Blogin hyviä puoliahan on se, että kenenkään ei tarvitse kuunnella, ja kiinnostuksen määrän näkee tilastoista...).

Mutta kuten blogin otsikosta näkyy, terapialle olisi tarvetta. Luullakseni siis pääsen syksyn mittaan sellaisen aloittamaan, taustoista kerron jossain tässä alkuvaiheessa. Ajatuksena olisi ihmetellä terapiaa ja sen aikana tulleita ajatuksia sekä mahdollisesti yleistä maailman menoa. Anonyymisti ja sukupuolettomana. Kuinkahan pitkään pystyn tuon linjan pitämään ilman lipsahduksia?

Saa nähdä miten käy - kuinka pitkään ja kuinka usein jaksan, ehdin ja pystyn itsesensuuriltani mitään julkaisemaan.