Rimakauhua ja kulisseja

Istuin eilen koko paivan sisällä, lukuunottamatta pakollista kaupassa käyntiä. Onneksi lähikauppa on suurehko ostoskeskus, jossa voi kulkea anonyymisti ja kasvot maahan luotuina kun ei uskalla kehenkään katsoa, eikä kukaan siihen kiinnitä huomiota. Ulkona oli lämmintä elokuuksi, mutta en sen jälkeen jaksanut mennä ulos, vaikka jokin sisälläni sanoi (niin, tuota, en siis kuule ääniä), että pitäisi. Istuin sen sijaan sisällä lähinnä DVDitä katsoen ylensyöden ja itkien. Parvekkeen ovi oli kyllä auki, mutta en jaksanut mennä parvekkeellekaan asti ihmettelemään, mitä naapuritkin olisivat siihen sanoneet. Ja parvekkeelta kaikki puhe (ja itsekseni ollessani toki nyyhkäykset ja kyyneleidenpidätysyritykset) kuuluu paremmin kuin sisältä.

Pitäisi tehdä vaikka mitä, ei minulla olisi oikeastaan ollut varaa laiskotella eilistäkään, mutta sille ei nyt enää voi mitään. Parin viikon päästä olisi syksyn ensimmäinen tentti, tentti, johon lukemisesta laistin maaliskuulla. Kurssi ei ole mitenkään vaikea, mutta siinä piilekin sen ongelma. Opinnot ovat viivästyneet viime vuosina pitkälti sen takia, etten ole uskaltanut mennä tentteihin, koska olen onnistunut kehittämään niitä kohtaan tietynlaisen rimakauhun. Pitäisi saada hyviä arvosanoja, ja periaatteessa tiedän, ettei se ole mitenkään mahdotonta, mutta sitä varten pitäisi vain tehdä töitä.

Mutta entäs jos en oikeastaan osaakaan asiaa? On niin paljon helpompaa sanoa itselleen, että enhän minä oikeastaan edes yrittänyt, kuin lukea tosissaan ja saada rimaa hipoen ykkönen. Asiaa vaikeuttaa vielä opiskelutovereiden kommentit tyyliin "sehän on ihan helppo kurssi", "eihän siita *voi* olla saamatta vähintään kolmosta". Mitäs jos reputan ja joudun laskemaan itseni mihinkään kykenemättömäksi paskaksi?