Kissa kiitoksella elää

Kiitosta on ainakin minun yleensä hyvin vaikea ottaa vastaan. Jos itse kokee epäonnistuneensa, tavalla tai toisella, tuntuvat toisten lausumat kiitokset tai positiiviset kommentit enemmänkin vittuilulta. Löydän yleensä vastakommentiksi jonkin, joskin yleensä useamman, pieleen menneen asian, joka saattaa ulkopuolisesta tuntua täysin mitättömältä kokonaisuuden kannalta, mutta joka mielestäni kaataa koko homman tuhoontuomituksi.

Olen yleensä pyrkinyt olemaan tekemättä asioita useammin kuin kerran (ja tarkoitan tässä siis vaikkapa jonkin tapahtuman järjestämisen uusintaa vuoden tai parin päästä). Ensimmäisellä kerralla kun pitäisi onnistua täydellisesti ja myöhemmillä kerroilla tietenkin parantaa suoritusta, mikä ei johda kuin siihen, että väistämättä epäonnistuu omasta mielestään. Ja sitten ei ole kivaa.

Vian ei aina tarvitse olla edes itsessäni, voipa olla, että en jollekin asialle käytettävissä olevilla aika- ja ihmisresursseilla mitään olisi voinutkaan, mutta aina sitä jää miettimään, mitä olisin vielä voinut tehdä? Tunnen suurta sympatiaa Schindlerin listan loppua kohtaan, erityisesti sitä kohtausta, jossa Oscar Schindler on pakenemassa sen jälkeen kun on pitänyt puheen tehtaassaan työskenteleville, pelastamilleen juutalaisille. Schindler on nousemassa autoon ja alkaa miettiä, montako juutalaista olisi vielä voinut lunastaa pois keskitysleireiltä kultasormuksellaan tai autollaan. En voi mitään sille, että kyyneleet valuvat poskille tuon kohtauksen nähdessäni. Aina voisi tehdä vähän enemmän, suoriutua vähän paremmin.