Kaksi sanaa

Miten kaikesta tuli niin paljon vaikeampaa sanojen "vaikea masennus" jälkeen? Elämäni on ollut pitkälti konditionaaleja ennenkin, mutta nyt se tuntuu kuluvan vain ja ainoastaan konditionaalissa. Silti; mikään ei ole muuttunut. Vain kaksi sanaa...

Tyhjää täynnä

Jotenkin tyhjä olo. Kävin eilen toisen kerran terapiahaastattelussa sillä aiemmalla terapeutilla. En osannut edelleenkään olla kovin spontaani.

Ensimmäinen minulle kerrottu ammattilaisarvio tilanteestani on vaikea masennus, enkä oikein tiedä, miten siihen pitäisi suhtautua. Toisaalta tietysti helpottavaa kuulla, että minussa on jotain oikeasti vialla, enkä ole viettänyt vuotta jonossa vain sen takia että "tuntui pikkasen ikävältä"; toisaalta on vaikea uskoa että minulla menisi niin huonosti.

Terapeutti sanoi minun olevan aika lukossa ja blokkaavan kaiken epämiellyttävän jonnekin pystyäkseni jatkamaan eteenpäin. En esimerkiksi pystynyt muistamaan lapsuudestani juuri mitään. Terapeutti kehotti harkitsemaan mielialalääkitystä ihan sen takia, että terapiasta olisi jotain hyötyä, että muistaisin jotain sellaista, mistä kannattaa puhua. Asiasta pitäisi keskustella sitten joskus, kun pääsen asioimaan YTHS:n psykiatrien kanssa KELAn lausuntoa varten.

Tapaan terapeutin vielä kolmannen kerran "haastattelun" merkeissä, mutta en tiedä, jatkanko hänen kanssaan. Muista tarjokkaista en ole kuullut vieläkään, mutta hän korostaa sitä, että olisi hyvä jos potilas voisi valita terapeuttinsa useampien joukosta.

...ja kaikki byrokratiarumba, päätökset ja tiedot juuri nyt, kun minulla olisi enää muutama viikko aikaa saada gradusta aikaiseksi ensimmäinen versio... Kunpa voisin työntää tämän nyt sivuun hetkeksi ja vain keskittyä graduun, että saisin sen edes joskus valmiiksi.

Unettomia öitä

En jostain syystä saa oikein nukuttua nykyään. Yleensä, niin kauan kuin muistan, minulla ei juurikaan ole ollut ongelmia nukkumisen kanssa. Useimmiten nukahdan vartissa ja pidempään joudun pyöriskelemään sängyssäni ehkä kerran-pari vuodessa.

Toisin näkyy olevan nykyään. Alkuvuosi on mennyt huonolla nukkumisella; väsyttää kyllä, mutta nukkuminen ei vain jostain syystä suju. Nytkin olen pyörinyt sängyssä viitisen tuntia, kunnes totesin, ettei siitä ole oikein mitään iloa ja nousin kirjoittamaan. En oikein tiedä, stressaanko gradua vai mitä, mutta ei stressikään ole minua aiemmin pitänyt näin paljon hereillä. Toinen mieleeni tullut mahdollinen vaihtoehto voisi ehkä olla joulun jälkeen muuttamani ruokavalio. Poistin turhat (nopeat) hiilihydraatit, mutta en kuitenkaan yritäkään mitään alakarppauksen tapaista. Jätin jopa nukahtamislääkkeet pois, kun ei niistäkään tuntunut olevan mitään iloa nukkumisen kannalta muutamaan yöhön. Kohta pitää varmaan mennä arvuuttelemaan YTHS:ltä, keksisivätkö mitään syytä ja apua ongelmaan :-(

- - -

Soitin vuodenvaihteen jälkeen terapeuttitarjokkaalle, jolta jo aiemmin kyselin tilaisuutta terapiahaastatteluun. Hänellä ilmeisesti olisi tulossa vapaa potilaspaikka, alkuun kerran viikossa ja myöhemmin mahdollisesti kaksi kertaa. Vapaa aika on mahdollisimman epäsopiva, mutta eipä noita terapeutteja tunnu joka oksalla kasvavan tällä hetkellä, niin pakko kai sitä on ainakin kokeilla sitä, mitä on tarjolla.

Kävin haastattelussa viime viikolla. Menen toiseen tapaamiseen loppuviikosta. Pitäisi kuulemma osata olla spontaanimpi ja kertoilla itsestään ja ongelmistaan vapaammin. Mutta ei. Jos minä tietäisin, mikä ongelmani on, osaisin varmaan helpommin käsitellä sitä itsekin, enkä tarvitsisi terapiaa. Nähdäkseni terapeutti voisi kuitenkin johdatella minut pohtimaan asioita näkökulmista, joita en itse huomaa, ja sitä kautta tehdä itsensä hyödylliseksi. En minä tiedä.

Toisaalta koko terapia arveluttaa. Tai siis ei terapia sinällään, vaan kaikki muu ns. elämässäni meneillään oleva ja miten terapia sopii siihen mukaan. Jos hyvin käy, puolet elämästäni on syksystä alkaen pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Tilaisuus on minun kohdallani todennäköisesti once in a lifetime, joten sitä on vain pakko yrittää. Miten terapian aikataulut sopivat tähän muutokseen? YTHS:n psykologilta sain sen käsityksen, että yksityisille terapeuteille saa aikoja vähän muulloinkin kuin kahdeksan ja neljän välillä. No, ei tälle tarjokkaalle ilmeisestikään. Hän tarjosi yhtä slottia, joka on tiettynä viikonpäivänä vähän puolen päivän jälkeen, siis mahdollisimman hankalasti.

Mitäs, jos joinain viikkoina joudunkin olemaan toisella paikkakunnalla koko viikon, miten paikataan 1-2 aikaa viikkoa kohti, jos aikatauluissa ei ole joustoa tuon enempää? Pitääkö KELA siitä ajatuksesta, että yritän jatkaa elämääni ja tehdä jotain, mitä vihdoinkin haluaisin tehdä jos se haittaisi mahdollisesti korvattavaa terapiaa? Toisaalta, jos nyt menee jotain pieleen KELAn mielestä, saanko sieltä toista mahdollisuutta korvattuun terapiaan? Miten selitän työnantajalle sen, että minun pitäisi viikottain lähteä kesken päivän jonnekin ja tulla ehkä kolmen tunnin päästä takaisin? Uskallanko olla rehellinen? Löytyykö työnantajalta tarpeeksi ymmärrystä? Kai se on pakko kertoa jotain, mutta ihan uteliaisuudesta, miten paljon terapiasta on tapana informoida työnantajaa?

- - -

Yleisesti ottaen elämäni on tämän vuoden puolella ollut jokseenkin kummallista. En oikein osaa selittää, miten. Se kulkee taas jotenkin ohi enkä saa otetta oikein mistään. Olen miettinyt viime vuoden viimeisen postauksen häpeä-aihetta enemmänkin; mitä kaikkea oikein häpeän ja kenen vuoksi? Joku postaili aiheesta ihan äskettäin varsin mainiosti, mutta en nyt onnistu löytämään sitä. Jotenkin häpeämisen tajuaminenkin oli kovin vapauttavaa.

Hämmästytin itsenikin menemällä siihen tenttiin, josta joulukuussa jänistin; kai se meni jopa ihan hyvin. Olin ilmoittautunut toiseenkin, mutta en saanut aikaiseksi. Hämmästytin itseni myös menemällä erään ystäväni väitöskaronkan jatkoille ja viihtymällä muiden seurassa nelisen tuntia. Jollain tapaa se oli helpompaa, kun osaan nyt suunnilleen sanoa ajankohdan edes valmistumiselleni. Perheytyminen vielä puuttuisi normistosta, mutta jotenkin sekään ei haitannut, kun en tiedä, kenen puolesta häpeän sitä, etten ole perheytynyt.

Tentin jälkeen oli Tieteen päivät, joilla tuli vietettyä suunnilleen kaikki liikenevä aika. Ja Tieteen päivien jälkeinen viikko (onko siitä vain viikko?) onkin kulunut rattoisasti gradun parissa. Ja unettomuuden.

Kello lyö jo viittä. Joulukirkkoon ei tarvitse lähteä, mutta en tiedä, kannattaako mennä enää sänkyynkään pyörimään lisää. En tiedä olisinko pirteämpi vai unisempi päivän jos vielä yrittäisin nukkua tovin. Toisaalta nyt ei enää niin väsytäkään. Kirottua. On minun kyllä pakko nukkuakin joskus.

Tarinameemi — viimein

Ah ja voi. Pitäisi varmaan jaksaa viimein vastata Mariialta saamaani haasteeseen ja menettää blogimeemineitsyyteni. En ole oikein meemeistä jaksanut ainakaan toistaiseksi kauheasti innostua, joitakin on mielenkiintoista seurata kyllä, mutta enhän minä nyt osaa tällaisiin vastailla oikein.

Onkohan blogikäyttäytymisen kultaisen kirjan mukaan soveliasta laittaa ensimmäiseksi kommentikseen jonkun blogiin meemihaaste..? Voiko saman blogin haastaa useamman kerran (siis useammasta blogista, eri aikoihin)? Tämä meemi kun on tainnut ainakin pitkin syksyä kiertää blogosfääriä, ja suurin osa seuraamistani bloggaajista taitaa olla tähän ainakin kertaalleen jo vastannut (joku muukin valitteli tätä), mutta kasaillaan nyt ainakin oma tarina — kotvasen kuluttua. Ne, joita ei kiinnosta lisäavautuminen suorittamisentarpeestani, voivat hypätä postauksen loppuun itse tarinameemiin.

Kun (eli yleensä) päähäni ujuttautuu pienikin pelko siitä, etten ehkä teekään asioita tarpeeksi hyvin (eli häikäisevästi), jätän yleensä tekemättä koko homman. (Miksiköhän muuten kuvittelen, että minua itseäni on vaikeampi miellyttää kuin muita, ja lasken kriteerit sen mukaan mihin itse olisin tyytyväinen..?) Suurin osa opiskeluistani on sujunut mukavasti vasemmalla kädellä, mutta aina voi lohduttautua sillä, että enhän oikeastaan edes yrittänyt. Myös kaikessa toivottoman vähäpätöisessä pitää suorittaa. Kuten vaikka meemeissä tai pullonpyörityksen kysymysten ja tehtävien annoissa. Pitäisi osoittaa erinomaisuutensa, oppineisuutensa ja sivistyneisyytensä kahdessa lauseessa ja tällaisissa haastemeemeissä vielä valita haastetut siten, että se ilmentää sopivalla tavalla valikoimaa niistä erinomaisista ja merkityksellisistä blogeista joita seuraan...

Ja kaiken tämän merkitys maailmanrauhalle? Ei niin pennin vertaa. Koskakohan osaisin sisäistää, etten koskaan tule tekemään mitään suuressa mittakaavassa merkittävää? Samantien voisin sitten taas päättää päiväni, koska vähempi ei (tällä tietoa) tulle minulle koskaan riittämään. Vaikutukseni yksittäisiin ihmisiinkin tosin lienee lähinnä katastrofaalinen, joten tuskin mitään hyvää seuraisi suuremmallekaan joukolle. Saisinko annoksen syanidia, kiitos?

- - -

Sitten itse meemi: "Kokoa pieni tarina vähintään kolmesta seuraamastasi blogista ja tarinan haasteblogista, ottamalla yksi virke kustakin. Haasta ne blogikirjoittajat tekemään oma tarinansa, joilta lainasit virkkeet, paitsi sitä joka sinut haastoi."

Here goes, tulikohan tästäkään nyt taas mitään järkevää. Eipä taida ainakaan perinteisen tarinankerronnan tunnusmerkkejä täyttää (minun on pakko opetella olemaan miettimättä koko ajan mitä muut ajattelevat minusta...):

Miksi aina pitää ensin todistaa että pärjää kun on nainen miesten maailmassa? Miksi ihmistä arvioidaan ulkonäön perusteella? En tiedä mikä peilikuvassani oli niin väärin, mutta minuksi en kyennyt sitä mieltämään. Tulevaisuus on taas hävinnyt taas ulottuviltani. Minä kaikkine kummallisuuksineni en jotenkin mahdu ja sovi siihen. Minussa on kaikkea joko ei ollenkaan, tai sitten aivan liikaa.

Haatettuina siis Merita, Thuja ja Nti Sekamelska. Kiitos ja anteeksi.