Kaiken takana on tyhjyys

Aika valuu ohi. Kuukausi on kulunut, ja olen saanut aikaiseksi lähinnä 8000 sivua läpikahlattua kaunokirjallisuutta. Lähinnä vieläpä hömpäksi luokiteltavaa, olkoon kuinka valtion tiedonjulkistamispalkinnon saanutta tahansa. Utrio päivässä pitää ajatukset loitolla.
Sadepäivinä kiroan sitä, ettei jaksa lähteä minnekään, kun ei kerran ole pakko, ja jään sohvalle lukemaan. Aurinkoisina päivinä kiroan sitä, että sisälläkin olisi niin paljon kaikkea, mikä pitäisi tehdä. Ja jään sohvalle lukemaan.

Aina löytyy jotain, mihin voi kiinnittää ajatuksensa, ettei tarvitse päästää pinnalle sitä, mitä itseltään sensuroi. Ja juuri sitä olen sairaslomalla oikeastaan etsimässä. Myönnettävä on, että olo on pitkän toimettomuuskauden jäljiltä paljon pahempi kuin vähään aikaan (mikä on tässä tapauksessa laskettava positiiviseksi), mutta en silti ole päässyt pään sisällön prosessoinnissa oikein yhtään mihinkään. Vähäinenkin häiriö lamailussa keskeyttää kaiken. Alkukesästä oli valmistumiseen liittyvää tohinaa, nyt alkaa olla kiirettä uuteen opiskelupaikkaan liittyen. Kotona on kaikenlaisia konditionaaleja. Puhtaimmillaan ahdistuksen tunne iskee kaupungilla tai kaupassa kuljeskellessa. Tekisi vain mieli istahtaa siihen paikkaan lattialle ja itkeä.

Vaan eihän julkisella paikalla voi.

Kaipaan suunnattomasti toista ihmistä, horjumatonta olkapäätä, johon voisi nojata. Itsenäisyydessä on kääntöpuolena yksinäisyys; se, ettei ole ketään, johon luottaa ja tukeutua käsillä silloin kun sitä eniten tarvitsisi. Se, että pää on koko ajan pidettävä pinnalla ihan itse, niin henki kuin ruumiskin. Jos ei jaksa, tietää uppoavansa, eikä kukaan kisko kuiville.

Kaipaan ihmissuhdetta. Janoan kosketusta. En vain jaksa itse tehdä asialle mitään. Tiedän, kenen olkapään haluan. Ja tiedän etten sitä saa.

- - -

Minä. Minäminäminä.
Itserakas paska.