Rats-krunts-räks

Byrokratian rattaat pyörivät sittenkin. Hitaasti, mutta eteenpäin. Kävin eilen psykiatrilla KELAn lausuntoa varten. Terapian aloitus on sovittu maaliskuun alkuun. Vielä pitäisi jaksaa selvittää, mitä KELA minulta haluaa; pelkät lomakkeet vai myös haastattelun.

En olisi koskaan uskonut, että voisin olla suorastaan iloinen saadessani mielialalääkityksen. Aloitin tänään; katsotaan mitä seuraa. Psykiatri oli jotenkin hupaisa veikko, joka sai minut taas jollain tasolla kuvittelemaan, että olen hakeutunut terapiaan ihan liian kevyin perustein, ja että minun olisi syytä pysäyttää koko prosessi. Keskiviikkona taas sain terapeutin pyyhkimään silmäkulmiaan pariinkin otteeseen. Tiedä sitten.

Kerroin myös töissä lähimmälle esimiehelleni siitä, että olen aloittamassa terapiaa. Oli pakko, kun töistä ei oikein tuntunut tulevan mitään. Helpotti hieman, että sain kerrottua, ja hän suhtautui varsin ymmärtäväisesti. Tosin työsuhde menee katkolle huhtikuussa, voi olla etten ole enää sen jälkeen jatkamassa samassa paikkaa. Tai siis esimies antoi rivien välissä hieman ymmärtää, että rahoitus on toistaiseksi auki. Enkä nyt sinällään syytä; tuskinpa edellisen projektinsa ei niin hyvin hoitaneet mielenterveysongelmaiset ovat missään ensimmäisenä palkattavina. Ainakaan en itse uskalla kysyä, jatkanko vai en. Sen verran syylliseltä tuntuu, vaikka tiedänkin, ettei vika nyt suoranaisesti minunkaan ole.

Yritin vaihteeksi selvitellä välejäni A:n kanssa. Järjen tasolla ymmärrän, ettei meistä koskaan tule enempää kuin ystäviä, jos sitäkään. Tunteen tasolla en ole vielä samassa ymmärryksessä, ja kurkkua kuristaa nähdä hänen juttelevan ja nauravan kenen tahansa kanssa.

Välillä nousee mieleen, että jos kukaan ei kerran välitä minusta (tai ainakaan sitä millään tapaa osoita), pitääkö minun jaksaa välittää itsestäni.