On ilmoja pidelly...

Ensimmäinen kuukausi terapiaa ja olo on vähintäänkin tyypertynyt. En ole oikein keksinyt vielä homman jujua, yleensä juteltavaa löytyy lähinnä viime päivien sattumuksista, ja kun ne on käsitelty, en pääse mistään kiinni. Itken yleensä kerran viikossa sitä, etten osaa ottaa terapiaistunnoista hyötyä irti ja ettei minulla ole mitään oikeutta käydä terapiassa erityisesti kun en osaa mistään puhuakaan ja vien siten jonkun tarvitsevamman paikan. Terapeuttikin tuosta jo huomautti. Mutta minkäs teet; on tässä, s**tana, ennenkin pärjätty, olen vain nössö mamero, joka ei osannut purra hammasta tarpeeksi esi-isiensä lailla vaan alkoi valittaa kun asiat menivät pikkuriikkisen pois raiteiltaan. Helvetin luuseri.

Yleensä kaikki päätyy jotenkin isään. Joko hänen asenteisiinsa, minun asenteisiini häntä kohtaan tai siihen, kuinka olen - pelottavaa kyllä - omaksunut itse niitä isän vittumaisempia piirteitä ja käytän niitä suhteessani muihin ihmisiin. Kohta en uskalla sanoa enää kenellekään yhtään mitään. Ei sillä, että kovin usein olisin aiemminkaan omaa mielipidettäni ilmaissut, mutta jotenkin pelottavaa, miten sitä voi vain tietää olevansa Oikeassa ja ilmaista suomalaisen suorapuheisesti, että toinen on Väärässä.

Lääkitys kai toimii; mistä minä tietäisin, mikä olo pitäisi olla? On kai se nyt parempi kuin tammikuussa, ja enemmän saan aikaan mutta itken siitä huolimatta jatkuvasti aina kun ei ole jotain toimintaa ja ajatukset kääntyvät itseen. En ole jaksanut juuri blogata, osin tuosta syystä, osin siksi, että gradua kirjoittaessa päivät ovat venyneet aika pitkiksi. Edellisessä kirjoituksessa mainittu Linnan Pohjantähti-trilogia on kyllä matkan varrella edistynyt n. sivulle 750 (eipähän ole itseään tarvinnut ajatella).

Kelasta ei ole kuulunut sitten inahdustakaan kuukaudessa. Mikä tosin oli aikalailla odotettavaakin.

- - -

Vanhemmat kyselevät syytä pitkään hiljaisuuteeni, ovat tulossa pääkaupunkiseudulle ja vaativat sillä varjolla tapaamista. En vain jaksaisi kuunnella enää yhtään olevani kaikessa väärässä. Pohdin jopa sitä, että ilmoittaisin heille diagnoosin ja siihen vedoten kieltäytyisin tapaamisesta. Olin ajatellut odottaa Kelan päätökseen saakka, mutta se ei nyt taida olla mahdollista, kun en kuitenkaan pysty sitä kokonaan peittämäänkään että minulla on jotain ongelmia. Minulla ei kuitenkaan ole pienintäkään aikomusta keskustella asiasta isän kanssa (toistaiseksi), koska hän todennäköisesti huolestuisi vain siitä, että mikään perheen sisäinen asia ei leviäisi edes terapeutille saakka.

Väsyttää, niinkuin viime aikoina muutenkin ihan liikaa. Nukkumaan siis.