Kuka minä luulen olevani?

Olenko minä oikeasti se ihminen, joka kuvittelen olevani; se ihminen, joka minä esitän olevani? Ovatko elämäni (...) ja tekemäni valinnat sellaisia, kuin minä halusin, vai sellaisia, mitä odotan minulta odotettavan?

Ilmentävätkö mm. levyhyllyni, kirjavalikoimani tai kulttuurikiinnostukseni sitä, mistä minä olen oikeasti viehättynyt, vai ovatko ne vain akateemisen intelligentin imagoon sopivampia kuin vaihtoehtonsa? Jos päästäni pyyhittäisiin kaikki ennakkoasenteet pois, preferoisinko siltikään aivotonta mutta viihdyttävää hollywood-leffaa eurooppalaisen elokuvan sijaan, tai poimisinko käteeni dekkarin nobelistien ja tietokirjojen sijaan?

Heitänkö hauskaa juttua siksi, että olen oikeasti huumorintajuinen, vai onko se vain selviytymiskeino, jolla vältän oikeiden tunteitteni näyttämisen? Vai onko teräväksi hiottu ironia sekin haluamaani imagoon käypää?

Opiskelualani valitsin (ainakin isälleni) yllättäen samaksi, jolla isä sanoi aloittaneensa. Isä oli sitten tutkinnon puolivälissä lähtenyt kurssinsa "kahden muun priimuksen" kanssa opiskelemaan ihan toista alaa toiseen yliopistoon. Isä ihmetteli valintaani, kun kerroin hänelle ykkösvaihtoehdostani. Ei suoraan sanonut, mutta rivien välissä epäili varsin läpinäkyvästi mahdollista menestystäni pääsykokeissa saati itse opinnoissa. Oli kuulemma vaativa ala, jolla vain lahjakkaat menestyivät ainakin silloin, kun hän opiskeli. (Tosin myöhemmin selvittelin asiaa ja totesin, että siinä yliopistossa, jossa isä aloitti, ei ole missään vaiheessa voinut opiskella kyseistä alaa...)

Miksi valitsin alani, en oikein itsekään tiedä. Se on vähän sivussa siitä, mikä minua on lopulta aina kiinnostanut, mutta tarjoaa toisenlaisen, avaramman näkökulman varsinaiseen kiinnostuksen kohteeseenikin. En ainakaan muista että isä olisi kertonut tätä alaa opiskelleensa ennen kuin minä ilmaisin kiinnostukseni sitä kohtaan. Mutta toisaalta valinnasta on kulunut jo yli kymmenen vuotta, voin siis muistaa väärinkin.

En tosin vielä kymmenen vuoden jälkeenkään oikein tiedä, mihin kuvittelin valmistuvani. En osaa kuvitella itseäni sellaisissa töissä, joihin koulutuksellani todennäköisimmin päätyy. Nyt olen keksinyt, mitä voisin kuvitella tekeväni melko pitkään, mutta siihen taas ei Suomessa (ainakaan vielä :-) oikein ole mahdollisuuksia. Paitsi suhdeverkoston kautta (mitä inhoan) tai mielettömällä tuurilla, mielellään kouluttautumalla vähän lisää. Tai lähtemällä itse pioneeriksi.

Toisaalta olen miettinyt, onko minulla muita parempia edellytyksiä siihen. Mieleen tulee jotenkin keväinen nuorison paskaduuniuho, ja tietyllä tapaa koen olevani samassa kastissa häikäilemättömällä itsekkyydellä ja itsestäni liikaa kuvittellen tavoitellessani luovaa työtä ja kuuta taivaalta sen sijaan että tyytyisin tavallisempaan hommaan. Toki myös motivaatio on keskeinen tekijä, mutta voiko (saati kannattaako) tällainen puolikuntoinen edes haaveilla koskaan tekevänsä mitään niin suurta kuin...

Onko minut jossain vaiheessa opetettu kuvittelemaan, että olen jotenkin muita ihmisiä parempi ja suurempi? Missä vaiheessa tästä yrityksestä jouduttiin pois ja päädyttiin tilanteeseen, jossa minulla on toisaalta myös hirvittävän huono itsetunto? Silloinko, kun alkoi näyttää siltä, ettei minusta välttämättä tulisikaan isää huonompaa ihmistä?

Onko isäni, tai se, mitä hän minun päässäni edustaa, suurin este minun pärjäämiselleni? (Ja miksi minä edes kyselen mitään tuollaista?) Suoritanko minä itselleni vai sitä varten, että saisin edes vähän arvostusta ihmiseltä, joka jossain vaiheessa nosti itsensä jalustalle, ja jota minä en osaa (tai uskalla) ottaa jalustalta pois?

Kuka minä olen? Kuka minä luulen olevani? Ja kuinka paljon nämä kaksi eroavat toisistaan?