Väärät ihmiset

Miksi, oi miksi enimmäkseen täysin väärät ihmiset osoittavat kaverutta pidemmälle menevää kiinnostusta minua kohtaan? Miksi näille ihmisille ei vain saa sitten lekallakaan menemään perille sitä ajatusta, että en ole kiinnostunut? Aihe taitaa olla muillekin mukavasti ajankohtainen näin perhejuhlinnan aikoihin, sillä muistelen lukeneeni tänään pariakin blogia, jossa aihetta pohdittiin.

Tämän(kin) kertainen pahanilmanlintuni, kutsuttakoon häntä vaikka C:ksi, on opiskelukaverini. Opiskelijaelämän vietossaan hieman alkoholisoitumaan päin, muutenkin masennukseen taipuvainen ynnä muuta mukavaa. Vähän erikoinen ihminen, ihan mukava kaverina, mutta ei sitten sen kummempaa. Sen verran eri maailmasta kotoisin, että mitään syvällisempää siitä ei syntyisi.

Jostain syystä C sai viitisen vuotta sitten päähänsä, että on ihastunut minuun ja meistä pitäisi tulla pari. Hän hakee mille tahansa sanoilleni ja käytökselleni selityksiä ja merkityksiä jostain ihan muualta kuin niitä minun mielestäni pitäisi löytää, vaikka olen hänelle monesti ilmaissut oman tunteettomuuteni häntä kohtaan. Silloin joskus alkuun olisin vielä mielelläni pitänyt hänet kaverina, mutta kyllästyttyäni ehtimiseen käymään samaa asiaa uudelleen läpi, olen yrittänyt vain olla pitämättä mitään yhteyttä. En ole oikein hyvä puhumaan tunteistani ja yleensäkin niihin liittyvistä jutuista, joten siinä vaiheessa kun huomaan että hänellä on taas vähän liikaa pilkettä silmäkulmassa, kauhistun ja yritän poistua. Ja poistaa hänet elämästäni. No, hän kyllä pitää huolen yhteyden ottamisesta aina säännöllisesti, vaikka emme enää juuri kohtaakaan muuten. Viimeistään pari lasillista otettuaan.

Koska tässä ei selvästikään ole tarpeeksi ongelmaa, sain tovin hiljaisuuden jälkeen C:ltä mailin taas muutama kuukausi sitten. Jostain syystä hän päätti mm. kertoa enemmän ja vähemmän yrittäneensä poistaa itseltään hengen pari vuotta aiemmin. Sentään onnistumatta. Olin itse sen verran huonossa kunnossa, etten jaksanut reagoida yhtään mitenkään. Enkä toisaalta tiedä, mitä olisi pitänyt tehdä: tarjota olkapäätä ja halauksia? Kaiken aiemman jälkeen? Onko tuollaisen tunnustuksen jälkeen sopivaa olla tekemättä mitään? Vai oliko tuo vain marttyyrinen viimeinen keino saada edes jotain huomiota minulta?

Joulun aikana hän lähetti tekstiviestin ja yrittää parhaillaan saada minua keskustelemaan kanssaan messengerissä. Ja minä haluaisin hautautua kotiini ja unohtaa koko ihmisen: mitä hän voi minusta oikeastaan haluta? Olenko minä joku epätoivoisen parisuhteenetsimisen huipentuma, hukkuvien viimeinen toivonripe ja oljenkorsi, joka saattaisi kuvitella kantavan edes jollekin rannalle?

Ehkä tämä on kovin itsekästä, mutta miksi minun pitäisi jaksaa estää muita hukkumasta paskaan, kun en tahdo jaksa nousta omastakaan tunkiostani? Hankkisivat terveempiä kavereita...