Ihmissuhteellista

Ihmissuhteet olisivat, erityisesti elämän pahemmissa karikoissa, aika tärkeitä. Jostain syystä vain onnistun itse katkaisemaan suhteet tuntemiini ihmisiin aika usein siinä vaiheessa kun ei ole enää yhteistä tekemistä ja siten puheenaihetta.

Ala- ja yläasteelta ei ole enää ketään tuttuja, joihin vielä pitäisin yhteyttä. Toki jos satunnaisesti (aika harvoin) törmää, niin moikkaa ja saattaa vaihtaa muutaman kuulumisenkin, mutta elämä on vienyt heistä suurimman osan aika lailla eri teille kuin minut. Ei sinällään, että se olisi mikään este pitää yhteyttä, mutta eipä minulla taitaisi olla kovin paljon puhuttavaa kotikylään jääneen, ammattikoulun käyneen kolmen lapsen vanhemman kanssa. Tämä tietysti osoittelee sormella enemminkin minun sisäistä köyhyyttäni ja sitä, kuinka maailmani pyörii oman napani ympäristössä nöyhtineen kuin sitä, että kolmen lapsen putkimiespappa olisi jotenkin huono ihminen.

Lukiokavereita jäi muutama, mutta yhteydenpito heihinkin on harventunut sitä mukaa kun he yksi toisensa jälkeen ovat löytäneet pidempiaikaisen elämänkumppanin. Heidän jokapäiväinen elämänsäja heidän ajatuksensa ja maailmankuvansa ovat toki melko jo huomattavasti lähempänä omaani. Suurin osa heistä on vieläpä muuttanut pääkaupunkiseudulle viimeistään valmistuttuaan, mutta eipä tuo läheinen sijainti yhteydenpitoa ainakaan edistävän ole tuntunut.

Opiskelukaverit ovatkin sitten ensimmäinen suurempi porukka, johon tunsin jollain tapaa kuuluvani ryhmän suunnilleen tasaveroisena jäsenenä. Tosin ei oma vuosikurssini; kavereita on ennemminkin ylemmiltä ja alemmilta kursseilta, enemmänkin niitä, joiden kanssa on tullut puuhattua kaikkea opiskelun ulkopuolista juttua. Tosin näistäkin kontakteista suurin osa tuntuu vain kuolleen jonnekin sitä mukaa kun ihmiset valmistuvat, työllistyvät, kiireellistyvät ja perheytyvät. Sääli, koska opiskelukavereissa on monta mainiota tyyppiä, joiden kanssa olisi kiva ihan vain viettää aikaa porukalla ilman sen syvällisempiä taka-ajatuksia.

Opiskelukavereistakaan ei juuri läheisiä ystäviä ole löytynyt. Jollain tapaa (tämä kuulostaa ihan kauhealta, mutta kuvaa asennettani) olen kokenut olevani heitä ylempänä. Siis sen jälkeen kun pääsin tajuttomasta kaikenlaisen järkevänoloisen kommunikoinnin estäneestä alemmuuskompleksista vuosikurssikaverieni suhteen. Jollain tapaa he ovat kaikki putkinäköisiä, tai sosiaalisesti minuakin epävarmempia (vaikka yleensä yrittävät tätä epätoivoisesti peittää), tai heiltä puuttuu kokonaan protestanttisen pohjoismaisen kulttuurin vaatima yhdistelmä nöyryyttä ja ahkeruutta, tai...

Se että arvostelen heitä, ei tarkoita sitä, että minä olisin näissä ja kaikissa muissa suhteissa mielestäni täydellinen, jos erehdyit luulemaan. Monia heistä arvostan siitä syystä, että he tuntuvat olevan alamme ymmärryksessä minua valovuosia edellä. Maailmaakin moni tuntuu hahmottavan minua niin paljon laajemmin että oma ymmärtämättömyyteni hävettää. Hassua, miten samaa ihmistä voikin katsoa yhtä aikaa ylös- ja alaspäin :-) Minä taas kaipaisin tasa-arvoisutta, sitä että voi kohdata toisen silmästä silmään ja kunnioittaa kokonaisuutena, vaikka eri puolet olisivatkin kummallakin vahvempia kuin toisella. Tuollaista minun kohdallani tasa-arvoisuuteen pystyvää suhtautumista en ole kovin monessa ihmisessä kohdannut. Ja tietysti myös toisinpäin :-)

Jostain syystä minun on helpompaa luoda suunnilleen luottamuksellisia ja läheisiä (ystävyys)suhteita vastakkaiseen kuin omaan sukupuoleeni. Läheisin samaa sukupuolta olevakin on biseksuaali ja asustelee nykyään avoliitossa kolmannen samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa. Ystävyytenäkin alkaneilla suhteilla vastakkaisen sukupuolen edustajiin on vain (ainakin minun kokemusteni perusteella) paha taipumus onnistua värittymään jollain tasolla seksuaalisesti, vaikka kuinka yrittäisi. Ja viimeistään siinä vaiheessa kun toinen osapuoli alkaa seurustella vähänkään vakavammin, läheisyys ja luottamus katoavat kuvioista. Ja sitten voikin taas todeta yhden ihmissuhteen enemmän ja vähemmän päättyneeksi. No, onpa tuosta pari poikkeuksen vahvistavaa sääntökin: kaksi näistä kavereistani on nykyään onnellisesti naimisissa, mikä on hieman palauttanut tilanteita aiempiin uomiin.

En sitten tiedä, vaadinko lähimmiltä ystäviltäni liikaa. En kovin kauan jaksa pitää yhteyttä, jos toinen ei vastavuoroisesti ilmoittele itsestään. Toimin ainakin menneisyydessä, silloin joskus muinoin paremmassa kunnossa ollessani mielelläni olkapäänä, ja aika moni vähemmänkin läheinen kaveri onkin sitä vasten itkenyt. Kuka naishuoliaan, kuka menneisyyden haamujaan. Itsestäni en ole osannut niin paljon antaa. Hyvin vaikeaa on kuvitella, että jotakuta jaksaisi kiinnostaa minun elämäni saati hyvinvointini niin paljon että lainaisi olkapäätään tai jaksaisi kuunnella tylsää jokapäiväistä elämääni. Ja kuitenkin haluaisin, että lähelleni päästämäni ihmiset olisivat toisaalta kiinnostuneita minusta ihmisenä ja toisaalta haluaisivat olla ystäviäni vain ja ainoastaan omasta vapaasta tahdostaan. Ja toisaalta en koe itseäni lainkaan kiinnostavaksi. Joten niiden, jotka väittävät ystäviäni olevansa, täytyy valehdella.