Rakastamisen vaikeudesta

Aiemmasta postauksestani (Yksin ei ole hyvä olla) saattaa ehkä saada sen kuvan, että kuvittelisin parisuhteen olevan pelastus kaikelle. Väärin tulkittu.

Sosiaalisesti se helpottaisi elämää paljonkin. Mutta en tosiaan kuvittele sen tarjoavan kuin taikaiskusta selvennystä pääni sekaisin olevalle sisällölle. Tuskin minusta edes olisi siihen ainakaan tällä hetkellä.

Voisinko jakaa koko elämäni (sisällöllisesti, ei ajassa) toisen kanssa, jos en itsekään tiedä, kuka lopulta olen?

Voisinko luopua itsenäisyydestä ja alkaa ottaa huomioon jonkun toisen, kun ajatukset pyörivät itsekkäästi siinä, että jaksan raahautua seuraavaan päivään? Suostuisinko kunnossa ollessanikaan luopumaan vapaudestani ja priorisoimaan suhdetta muiden menojeni edelle?

Vai tulisiko minusta lopulta vain tossun alle tallautuva marttyyrinkruunuaan kiillottava puolisko asettaessani toisen tarpeet ja toiveet aina omieni edelle?


Pystyisinkö rakastamaan jotakuta toista, kun en oikein osaa sietää edes itseäni? Pystyisinkö uskomaan, että joku voisi rakastaa minua? Jos kaikki muu lopulta toimisikin, en todennäköisesti uskaltaisi enää heittäytyä onnellisuuden yrittämiseen. Sen jälkeen tulisi kuitenkin alamäki ja aallonpohja on aina alempana. On helpompaa vain leiriytyä laaksoon.