Enhän minä, mutta ne muut

Pohdin joskus sitä, miten erilaisia asioita sallin muille kuin itselleni. Muiden "oikeudet" ovat siis oletusarvo, mutta itselleni en voi sellaisia myöntää; sehän vain häiritsisi minua parempien ja arvokkaampien ihmisten elämistä.

• Muut kertovat asioistaan jos haluavat kertoa, minä en utele. Minä kerron asioistani vain jos joku haluaa kuunnella ja siis kysyy.
• Muut saavat kysyä asioita (töissä, luennoilla,...) selvittääkseen asioita. Minun tulee pysyä hiljaa ja selvittää asiat itse, koska minun kuitenkin pitäisi jo tietää (kuitenkin asia on esitetty jo jossain), ja osoitan vain yleisesti tyhmyyteni jos kysyn. Ja vien muiden kallista aikaa.
  
• Minun luokseni saa kuka tahansa kaverikseni uskomani tulla käymään koska tahansa (kunhan vain olen kotona). Minä menen häiritsemään muiden kotirauhaa vain kutsusta ja silloinkin varmistun siitä, että minut oikeasti halutaan paikalle.
• Kaverini voivat hakeutua seuraani halutessaan. Minä en harrasta kutsuja enkä tee aloitteita tapaamisista, koska kuitenkin paikalle tultaisiin vain kohteliaisuudesta ja velvollisuudentunnosta, enkä minä tietenkään halua riistää ihmisiltä heidän vapaa-aikaansa ja parempaa seuraansa ja tekemistään.
• Minä voin kastella toisten kukkia heidän lomansa aikana, mitäpä se minulta olisi poissa. Minä en voi/osaa pyytää ketään tekemään asioita puolestani, heillä on varmasti mielekkäämpääkin tekemistä kuin huolehtia kasvieni hyvinvoinnista.
  

Löytyisi näitä varmaan lisääkin. Mutta missä vaiheessa minusta tuli näin alisteinen sille, mitä oletan muiden haluavan? Olenko minä nyt laskenut itseni kaikkia muita paremmaksi, koska tiedän, mitä he tarkoittavat huolimatta siitä, mitä sanoja suusta tulvii?

Missä vaiheessa minä menetin ihmisarvoni omissa silmissäni?