Valta omaan elämäänsä

Eilen siis päätin pitää toistaiseksi taukoa yhdestä ystävästäni. Kyllä, kaikesta huolimatta kutsun häntä sellaiseksi. Historiaa kaivellakseni, hän on siis työkaverini vuoden takaa, teimme hyvin tiivista yhteistyötä puolisen vuotta ja kun tulimme varsin hyvin toimeen keskenämme, tuttavuuden aste heilahteli työkaverista enemmän ystävyyssuhteen ja ajoin seurustelunkin suuntaan. (todettakoon, että hän on siis minua vastakkaisen sukupuolen edustaja)

Työsuhteen, joka oli minun osaltani projekti, loppuessa hän yksipuolisella päätöksellä lopetti yhteydenpidon; myöhemmin kertomansa mukaan ajatellen, että se oli siinä, eipä siitä sitten enempää. Rivien välistä toki osasin tämän verran lukea, mutta mielestäni tuollainen ei kuitenkaan ole hyväksyttävää käytöstä kahden aikuisen ihmisen suhteessa. Kyllä sitä nyt pitäisi puhua osata, vaikka aihe olisikin vähän vaikea. Ei sinällään, emme missään vaiheessa käsitelleet suhteemme laatua. Minun mielestäni oli itsestään selvää, että niin kauan kuin tehdään töitä yhdessä, ei ainakaan seurustella vaikka vietettäisiin aikaa yhdessä töiden ulkopuolellakin, mutta olisin toivonut suhteen jatkuvan edes ystävyytenä työsuhteen päätyttyäkin. Pidin hänestä varmasti paljon enemmän kuin hän minusta, mutta uskaltaisin keskustelujen(kin) pohjalta väittää ajatusten olleen edes jossain määrin saman suuntaiset.

Koska hän nyt sattui olemaan tuntemistani ihmisistä lähinnä sellaista, jolle olisin voinut kuvitella puhuvani, ja toisaalta myös siksi, etten halunnut häntä kokonaan elämästäni poistaa, otin yhteyttä uudelleen reilun kuukauden tauon jälkeen; siinä vaiheessa kun romahdin työuupumuksen, tulevaisuuden pelon, tuskastuttavan huonon itsetunnon, riittämättömyyden tunteen ja muiden kiemuroiden alle. Harvakseltaan olemme pitäneet yhteyttä kymmenisen kuukautta, mutta jokin on tökkinyt koko ajan. En ole lopulta pystynyt oikein puhumaan hänellekään mitään, osaltaan varmaankin siksi, että hän on mukana mielentilani karrelle palaneessa sekametelisopassa.

Palataanpa päivän pointtiin. Oloni on ollut tänään parempi kuin pitkään aikaan, vaikka eilen illalla itkin pitkälle yli puolenyön. Hesari ei tullut aamulla, joten bussimatkalla jäi aikaa miettiä kaikenlaista (pelottavaa viimeaikaisten kokemusten valossa), ja totesin saaneeni takaisin määräysvallan omaan elämääni. En ollut enää sen varassa, että tämä ex-työkaveri päättää ettei halua pitää yhteyttä; päätös ei ollut helppo, mutta tällä kertaa minun oli mahdollista osallistua itseäni koskevan päätöksen tekemiseen siitä, mikä on suhteeni tähän toiseen ihmiseen, toisin kuin vuosi sitten joulun tienoilla.

Nyt mietin sitä, olenko ollut koko ajan näin huonossa kunnossa vain tämän vuoksi. Jos näin on, hirtän sen ihmisen, joka tämän aiheutti. Tuskinpa olisin missään tapauksessa ollut sama vanha täydellisen haavoittumaton itseni; sen verran pahasti olin kolhuilla jo muutenkin töitten ja työuupumuksen takia. Mutta kuinka paljon vähemmän kamala tämä vuosi olisi ollut, jos minulla olisi ollut koko ajan tunne siitä, että kuitenkin päätän itse elämäni suunnasta?

Ja tietysti sitten herää taas kysymys mielessäni, jonka mukaan minun kärsimykseni ei voi olla yhtä pahaa kuin muiden kärsimys (eikä se kyllä varmasti sitä olekaan), olenko ihan turhaan jonossa psykiatrialle? Tuskin. Itsetuntoni on joka tapauksessa sen verran maan rakoon poljettu (varmaan jo lapsuudessani) että olen krooninen alisuoriutuja.

Hämmentävää. Jollain tasolla tiedän, että pystyn vaikka mihin tosi paikan tullen, ja kun pitäisi toteuttaa, kynnys nousee kuitenkin liian korkeaksi. Entä jos en kuitenkaan onnistu? Olisiko joku toinen kuitenkin parempi? Teen kuitenkin jotain väärin? Entä jos en onnistukaan täydellisesti? Tuskin minä maailmaa koskaan pelastan, mutta minusta lienee kuitenkin enemmän hyötyä tekemässä pieniä suuria tekoja kuin sairaseläkkeellä, itsemurhan tehtyäni tai kroonisen depression kourissa kärvistelevänä kaupan kassana, joka ei löydä elämästään tarpeeksi haasteita.