Tauon jäljiltä

Ei tuo kirjoittaminen oikein alkusyksystä ottanut tuulta alleen. Nyt päätin sitten itseni terapoimismielessä ainakin yrittää kirjoittaa vähän useammin (selitystä alempana) sekä julkaista blogin. Saa nähdä miten tällä erää käy.

Paljon on vettä Vantaanjoessa virrannut. Minun elämässäni sen sijaan ei ole niin paljon tapahtunut, same shit, different day.

Psykologitädin juttusilla olen käynyt noin joka kolmas viikko. Pitäisi kuulemma harjoitella terapiaa varten, sitten jos joskus tässä elämässä sattuu käymään niin hyvä tuuri, että saa terapiapaikan Jostain. Lyhytterapioita kuulemma olisi tarjolla, ja ilmeisesti muutama pidempikin. Psyko-täti vain ei kuulemma halua lähettää minua kenellekään pitkää terapiakoulutusta käymättömälle.

Niin, pitäisi siis harjoitella sitä varten, että osaa läpättää terapeutilleen ihan kaikesta. Kuulemma päivän kauppalistakin kelpaa, mutta jotain pitäisi osata puhua. Se ei vain oikein onnistu. Tiedän, etten tule tuon psykon kanssa kovin pitkään (toivottavasti) asioimaan, ja vetäydyn sitten kuoreeni, mökötän, tiuskin, olen puhumatta ja itken koko kolme varttia varsin vuolaasti. En ole hänelle kertonut vuosi sitten velloneesta työ-ystävyys-seurustelusuhteesta lainkaan; ehkä olisi pitänyt. Se on vain jotenkin liian kipeä paikka, liian pinnalla enkä vielä tiedä itsekään, mitä se on vaikuttanut ja mihin kaikkeen.

Sovimme psyko-tädin kanssa eilen, että emme tapaa enää ennen kuin hänellä on minulle tiedossa terapeutti ja pitää käydä KELAn kanssa käytävää byrokratiaa läpi. Miksikö? Se, että kolmen viikon välein pitäisi repiä sielunmaisemiaan auki jonkun silmien eteen ja väliaika selvitä itsekseen mitenkuten ns. normaalissa elämässään ilman että ratkeaa itkuun aina kun ei ole mitään pitämässä mieltä muualla on tuskaa. Psykologin juttusille varattuun kolmeen varttiin kuluu käytänössä koko päivä. Aamun jännään kotona, yritän miettiä, mitä puhuisi, ja todennäköisesti lukitan sisäiset solmuni itkemällä entistä tiukemmalle kerälle ettei niiden alkusyytä koskaan löytyisi. Iltapäivän olen niin väsynyt, että koko päivä on käytännössä tärviöllä. En voi kuvitellakaan meneväni töihin, koska itkuhanat tiputtavat kuitenkin koko päivän vaikka mitä yrittäisi.

Loppuvuosi on taas aikatalullisesti aika tiukkaa. Pitäisi mennä työmatkalle loppukuusta, vain kotimaahan, mutta viikoksi-pariksi ainakin, ja sitä ennen pitää vielä tehdä täällä kaikenlaista valmistelua, että on mitään hyötyä lähteä. Pitäisi kirjoittaa yksi essee ja yksi pidempi harjoitustyö koulua varten, ja joulukuussa on vielä kolme tenttiä. Iso G pitäisi saada johonkin kuosiin, jotta voisin valmistua joskus alkuvuodesta. Siihen päälle kaikki harrastus- ja järjestömenot, jotka eivät nekään ihan vähälukuiset ole (ikäviä päällekkäisyyksiä näitten eri projekteissa )-:

Ohjelmaan eivät siis oikein sovi päivittäiset romahtelut. Päätin yrittää unohtaa ongelmani vähäksi aikaa kokonaan, kun en psyko-tätiäkään enää kohtaa, ja siis katkaista hyvänpäiväntuttavuuksia läheisemmät ihmissuhteet. Harrastusporukoissa niitä ei juuri ole; harrastuskaverien seurassa ollaan vain harrastaessa ja muun harrastusporukan läsnäollessa, ei sen läheisemmin, vaikka ihan mukavia kavereita sielläkin on. Opiskelukavereista moni kuvittelee minun jatkavan parin vuoden matkailuputkea ja olevan muutenkin kiireinen, eikä siten ihmettele, kun en pidä yhteyttä.

Opiskelukavereista läheisin tietää, ettei minulla mene oikein vahvasti. Kielsin häntä kuitenkin paapomasta ja totesin ottavani yhteyttä sitten kun jaksan. Isommassa porukassa kyllä tapaamme satunnaisesti, mutta en jaksa yrittää mitään henkilökohtaisempaa kun en kuitenkaan hänelle puhua osaa. Ja toisaalta tuntuu inhottavalta tulla kutsutuksi isommankin joukon mukana vain siksi, että on niin paska fiilis; miksei se voinut kutsua silloin kun minulla nähdäkseni meni ihan hyvin?

Aiemmin mainittu entinen työkaveri on ollut yhteyksissä harvakseltaan, lähinnä sähköpostilla viime aikoina, mikä ei ole oikein minulle riittänyt. Olisin kaivannut tiiviimpää kontaktia, kohtaamista, ja mielellään kosketustakin. Hän olisi periaatteessa henkilö, jolle voisin kuvitella puhuvani, mutta kun suhteeni häneen on kuitenkin kietoutunut koko solmuun menneeseen vyyhteen jollain tavalla, se on vähän hankalaa. Hän on kuitenkin tuttavistani ainoa, joka tietää, miten pitkällä lopulta olen psykiatrisen avun hakemisprosessissa; tuo läheisin opiskelukaverini aavistellee, ja luullakseni toivoo jotain, mutta ei tiedä.

Sähköpostittelukin on mennyt lähinnä siinä, kun olen äyskinyt hänelle hänen motiiveistaan pitää yhteyttä (haluaako hän olla ystäväni vai vain olkapää ja miksi ihmeessä), kipuillut omaa suhdettani häneen ja muuta. Ihan terveellistä sinällään mutta helvetillisen rankkaa, lopulta. Ainakin kun se venytetään noin puolen vuoden sähköpostikeskusteluun, jonka frekvenssi on kaksi sähköpostia kuukaudessa.

Siispä sanottuani heihei psykolle, totesin, etta laastaroin samantien koko paketin: katsotaan vuoden loppuun ja toivotaan että haava ei märkäne kovin pahasti. Sanoin siis hei-hei myös tuolle ex-työkaverille toistaiseksi.

Jotenkin tuntuu helpommalta palata siihen vanhaan kivikuoreen, johon ei (näennäisesti) satu mikään; siihen, joka nauraa ja irvailee itselleen pahemmin kuin kukaan muu, siihen jolla ei ole tunteita tai joka ei ainakaan näytä niitä. Jotenkin tuntuu ihanan keveältä, ettei tarvitse selitellä itseään ja tekemisiään kenellekään. Toistaiseksi. Tosin sain illalla pahimman itkuahdistuskohtauksen koskaan saatuani ex-työkaverilta vastauksen, että ei sitten pidetä yhteyttä. Onhan se tietysti mukavaa, että ystäväni kunnioittavat näkemyksiäni ja toiveitani, mutta jokin, vähintään pikkiriikkinen osa minusta kuitenkin toivoi jonkun sanovan, että eihän tuollainen eristäytyminen nyt käy.

Puhumisen, jossa en mikään huippu ole koskaan ollut, sijaan pyrin nyt sitten kirjoittamaan tuntemuksiani. Ehkä sisäinen sensuuriviranomaiseni iskee välillä enkä lopulta saa biteiksi sitä miltä tuntuu, vaan hienomman kuuloisen ajatuksen.

Ehkä se ei ollut paras ratkaisu, mutta en jaksa muutakaan. Sitten kun terapeutin joskus saa, pitäisi taas raapia sielu ja sydän vereslihalle ennen kuin menee KELAn juttusille; siellä ei kuulemma kannata yrittää esittää selviytymistarinoita. Ehkä pitää sitten taas lainata jonkun olkapäätä ja yrittää itkeä sitä vasten, vaikka se hirvittävän vaikealta tuntuukin.