Yksin ei ole hyvä olla

...tai ainakaan se ei ole sosiaalisesti hyväksytty tilanne. Tiedäthän, siinä vaiheessa kun kaikki kaveripiiristäsi ovat pariutuneet ja olet ainoa sinkku, kukaan ei kutsu sinua minnekään, koska olet aina se hankala (2n+1):s pyörä. Ja kohta alat tuntea itsesi täysin tarpeettomaksi. Eikä niiden seurustelevien kavereiden seuraa ja aikaa kehtaa käyttää ilman niiden toista puoliskoakaan; sehän nyt on vähän kuin veisi lapselta namun (hyvää seuraa) ja antaisi pullon tervaa (minun seuraani) tilalle syötäväksi.

Miten tilanne muuttuisi jos seurustelisin? En tiedä. Ehkä hyväksyisin itseni paremmin, koska joku olisi siinä vaiheessa hyväksynyt minutkin, jollain tasolla. Ehkä jos itseluottamukseni olisi vähän paremmissa kantimissa, kestäisin myös liikkua julkisilla paikoilla yksin, ylpeänä ihan vain olemassaolostani. Kolmeakymppiä lähetessä sitä vain alkaa väkisinkin tuntea itsensä tälläkin mittakaavalla sosiaaliseksi hylkiöksi, kun ei ole jo perustanut tai viimeistään perustamassa onnellista 1,4-lapsista, rivitalossa asuvaa, kultaisen noutajan ja farmariauton omistavaa suloisen keskiluokkaista perhettä.

Eikä, perkele, edes osaa esittää olevansa villi ja vapaa sinkku. Tai no, luultavasti kukaan ei uskoisi, jos yrittäisin moista väittää.