Olkapäistä

On yllättävän vaikeaa yrittää asettautua nojaamaan jonkun olkapäätä vasten, jos on itse aina tottunut olemaan olkapäänä muille. Joku kirottu ylpeydenripe sinnittelee ja nostaa uhmakkaasti leukaa pystyyn; kyllä tästä, saatana, selvitään, en ole ennenkään tarvinnut muita.

Toisaalta tuntuu kuin rasittaisin sitä olkapäätä tarpeettomasti; miksi minun pitäisi viedä muiden ihmisten aikaa parkumalla omaa pahaa oloani? Heillä on varmasti paljon muutakin tekemistä ja parempaa seuraa, jonka kanssa ajanvietto on antoisampaa kuin minunlaiseni kyynisen synkistelijän, joka koko ajan epäilee seuransa vilpitöntä halua olla juuri minun seurassani.

Tuntuu, että minulle olkapään asemaan voisi joku asettua vain ja ainoastaan säälistä. Käänteinen ei tietenkään päde, vaan itse toivon aina vilpittömästi jollain tavalla pystyväni auttamaan olkapäähäni nojailijoita. Jostain syystä tämä ei kuitenkaan voi pitää paikkaansa silloin kun minulle tarjotaan olkapäätä...