Terapian tarpeessa

Kaiken takana on tyhjyys

2007-07-21T19:04:00.001+03:00

Aika valuu ohi. Kuukausi on kulunut, ja olen saanut aikaiseksi lähinnä 8000 sivua läpikahlattua kaunokirjallisuutta. Lähinnä vieläpä hömpäksi luokiteltavaa, olkoon kuinka valtion tiedonjulkistamispalkinnon saanutta tahansa. Utrio päivässä pitää ajatukset loitolla.
Sadepäivinä kiroan sitä, ettei jaksa lähteä minnekään, kun ei kerran ole pakko, ja jään sohvalle lukemaan. Aurinkoisina päivinä kiroan sitä, että sisälläkin olisi niin paljon kaikkea, mikä pitäisi tehdä. Ja jään sohvalle lukemaan.

Aina löytyy jotain, mihin voi kiinnittää ajatuksensa, ettei tarvitse päästää pinnalle sitä, mitä itseltään sensuroi. Ja juuri sitä olen sairaslomalla oikeastaan etsimässä. Myönnettävä on, että olo on pitkän toimettomuuskauden jäljiltä paljon pahempi kuin vähään aikaan (mikä on tässä tapauksessa laskettava positiiviseksi), mutta en silti ole päässyt pään sisällön prosessoinnissa oikein yhtään mihinkään. Vähäinenkin häiriö lamailussa keskeyttää kaiken. Alkukesästä oli valmistumiseen liittyvää tohinaa, nyt alkaa olla kiirettä uuteen opiskelupaikkaan liittyen. Kotona on kaikenlaisia konditionaaleja. Puhtaimmillaan ahdistuksen tunne iskee kaupungilla tai kaupassa kuljeskellessa. Tekisi vain mieli istahtaa siihen paikkaan lattialle ja itkeä.

Vaan eihän julkisella paikalla voi.

Kaipaan suunnattomasti toista ihmistä, horjumatonta olkapäätä, johon voisi nojata. Itsenäisyydessä on kääntöpuolena yksinäisyys; se, ettei ole ketään, johon luottaa ja tukeutua käsillä silloin kun sitä eniten tarvitsisi. Se, että pää on koko ajan pidettävä pinnalla ihan itse, niin henki kuin ruumiskin. Jos ei jaksa, tietää uppoavansa, eikä kukaan kisko kuiville.

Kaipaan ihmissuhdetta. Janoan kosketusta. En vain jaksa itse tehdä asialle mitään. Tiedän, kenen olkapään haluan. Ja tiedän etten sitä saa.

- - -

Minä. Minäminäminä.
Itserakas paska.

Juhannusmietteitä

2007-06-22T21:49:00.000+03:00

Näyttää olevan paha tapani kirjoittaa tänne juhlapyhinä ja valittaa yksinäisyyttäni. Toisaalta se korostuu nimenomaan silloin, kun kaikkien olisi pyhä tarkoitus olla perheensä, ystäviensä tai rakkaansa kanssa. Ja minulla kun ei ole noista oikein mitään. *Kyynel*.

Se itsesarkasmista. Toivottavasti.

Yksinäisyys on kyllä viime hetkinä lyönyt hyökyjään ylitseni muutenkin ihan tarpeeksi; seurasta huolimatta, tai ehkä juuri siksi. En oikein tunne kuuluvani minnekään, en mihinkään seuraan. Olen jotenkin kasvanut ulos (tai kutistunut, hämmentynyt, miten vain) opiskelukavereiden porukoista ja kaikkien harrastustuttujen seurasta. Toisaalta se on ihan loogistakin: jos en kerran edes tiedä kuka olen, miten voisin kuulua minnekään? Miten voisin tutustua kehenkään, jos en tunne itseäni. Kenet minä esittelisin sitten itsenäni? Minkä roolin?

Joskus A:n kanssa kiistelin siitä, onko ihmisellä eri rooleja eri ympäristöissä. Minun mielestäni oli, A väitti, ettei hänellä ainakaan. En kyllä usko hänen käyttäytyvän täsmälleen samoin vaikkapa minun seurassani ja muiden tuttaviensa seurassa samoin kuin minä esittelen useimmille tuttavuuksilleni kokonaan toista puolta itsestäni kuin A:lle. Samalla asialla lienee monta nimeä; minä kutsun niitä rooleiksi, koska tietyllä tapaa ne ovat aina ympäristöönsä sovitettuja, joskin valikoituja piirteitä minusta.

Jokin näistä rooleista varmasti on lähellä todellista minua; tai ehkä jokainen omalla tavallaan. En edes halua näyttää kaikille kaikkia puoliani. Tuskin niin tekisin, vaikka tietäisin täsmällisesti, kuka olen ja mihin pyrin. Olenko minä lopulta minä koskaan? Olenko vain palasia itsestäni? Onko ihminen vain ympäristönsä tuotos? Ympäristöönsä sopeutuja? Riittääkö itsensä arvostaminen? Vai pitääkö tietää, mitkä, jos mitkään palaset ovat epätosia ja karsia ne pois? Miksei tähänkin voisi olla helppoa ratkaisua.

Tai onhan siihen. Ranteet auki, junan alle, ... miehelle olisi nyt helppoa vain hukuttautua veneestä sepalus auki, eikä kukaan kysyisi mitään. Ainakaan jos veneessä olisi melkein tyhjä kossupullo.

- - -

Anteeksi. Sarkasmi hiipi takavasemmalta takaisin. Ei tällaisilla asioilla pitäisi vitsailla lainkaan.

Yhtä asiaa ihmettelen kyllä. Aina (harvoin) kun heitän vastaavaa rankkaa läppää itsemurhasta A:lle, hän toteaa kauhistuneena, ettei tuollaista saa puhua. Miksi? Mitä ihmiselle merkitsee se, että joku toinen, josta ei niin edes välitä, puhuu itsemurhasta? Mitä siinä surraan, jos itsemurhakandidaatti on vakuuttunut siitä, että se on vain helpotus? Omaa syyllisyyttä?

Ja ei, en ole ainakaan vakavissani ajatellut tuota radikaalia ratkaisua. Kunhan ihmettelen.

Sijaistekemistä sittenkin

2007-06-21T17:42:00.000+03:00

Aika gradun jättämisen jälkeen on ollut niin täynnä, että tuntuu täysin käsittämättömältä, että vasta kaksi viikkoa on kulunut. Olen tavannut ystäviä ja kavereita enemmän kuin varmaan koko vuonna tähän mennessä, ravannut paikasta toiseen ja hoitanut kaikenlaista byrokratiaa kuntoon. Mutta nyt on paperit käsissä, kalenterissa pelkkää tyhjää ja kutsu kahdeksi viikoksi rentoutumaan Saksaan kaveripariskunnan hoteisiin.

Vielä en siis oikein ole päässyt kahden ajatusteni kanssa. Tai, olisihan tässä tietysti ollut aikaakin kaiken välillä, tekemistä kun on kuitenkin ollut vain keskimäärin joka toinen päivä. Sen ajan olen aika hyvin täyttänyt lukemisella, joten se siitä itsensä kanssa seurustelusta. Mm. Guillou kun on paljon parempaa seuraa. Kaksi viikkoa olisi pitänyt myös siivota gradunvääntökaaos, mutta nyt se on kuitenkin suurempi paha, toisin kuin vaikkapa tenttiin lukiessa.

Väsymys jatkuu. Nukun 10-12 tuntia yötä kohti ja silti tekisi mieli ottaa päivänokosetkin. Jotenkin pelkään sössiväni päivärytmin jäänteetkin ja alkavani nukkua lähinnä päivisin tai lyhennetyn/pidennetyn vuorokausirytmin mukaan (mikä taisi olla kyllä mielenterveysongelmissa kuten skitsofreniassa ihan tunnistettu oire). Ehkä sitäkin pitäisi kokeilla, eihän tässä sinällään millään päivärytmillä väliä ole. Tosin siinä samalla menee kyllä viime rippeet myös ruokailurytmistä.

Terapia on pari kuukautta lomalla. Viimeisenä puhuttiin siitä, miten pitäisi järjestää kaikki nyt kun vietän puolet ajasta toisella paikkakunnalla. Pitäisikö esim. selvittää mahdollisuus vaihtaa terapeuttiin toisella paikkakunnalla, jos kerran terapia on keskeisin syy ravata ympäri maata. Toisaalta; jos terapiaa kuitenkin jatketaan pidempään kuin kaksi vuotta, ollaan opintojen jälkeen taas allikossa. Eihän tämä nyt hyvin taaskaan mennyt.

Yksi iso ongelma on, miten kertoa kaikesta vanhemmille. Valmistuminen ja uusi opiskelupaikka nyt eivät ole suuria katastrofeja, tosin jälkimmäinen pistää taloudelliset suunnitelmat kokonaan uusiksi. Se, että ajattelin sijaita kahdessa kaupungissa, sekä tämän syyt voivat ollakin sitten hankalampi paikka. En tosiaan tiedä, miten tästä kertoisin. Erityisesti, kun en vanhemmille ole kertonut yhtään mitään koko masennuksesta ja terapiasta tähänkään mennessä.

Terapeutti kysyi, miten oletan vanhempieni tähän kaikkeen suhtautuvan. Ulkoisesti todennäköisesti kohtuullisen tyynesti. Tai äitini ei varmaankaan löydä, tavanomaiseen tapaansa, muuta kuin vuolaita kehuja (ylikompensaatio isän asenteista?). Isä todennäköisesti alkaa puhua järkevyydestä kaikin puolin, enkä halua sitä saarnaa ennen kuin olen tehnyt oman ratkaisuni, jota ei voi enää muuttaa mihinkään suuntaan. Haluaisin kovasti pysyä mahdollisimman itsenäisenä, mutta se ei nyt taas oikein onnistu, kun tulen tarvitsemaan taloudellista tukea vanhemmilta toteuttaakseni koko systeemin. Tai sitten tarvitsisin jostain noin puolipäiväisen työpaikan, mikä ei taas oikein sovi matkustuskuvioon. Ei kellään olisi mitään kivaa etätyötä tarjolla..?

The End of an Era

2007-06-13T20:33:00.000+03:00

Suunnilleen kaikki asiat hoidettu töiden suhteen loppuun. Vielä pitäisi palauttaa yksi kirja. Onnistuin livahtamaan poiskin melkein ilman seremonioita, vaikka jouduin kyllä kohtaamaan lähes kaikki ryhmäni ihmiset yksitellen sen jälkeen kun ilmoitin läksiäiskahvileivän olevan pöydässä. Ryhmän johtajat olivat poissa, joten mitään suureellisempaa ei tarvinnut kärsiä.

Pohdin terapiassa tänään sitä, miksi halusin lähteä kenenkään huomaamatta. Toisaalta inhoan seremoniallisia läksiäisiä, joissa kenestäkään ei voi sanoa muuta kuin hyviä asioita. Tuntuu aina niin nololta olla kehuttavana, kun tietää, ettei ole sitä ansainnut. Tai siis ainakaan omasta mielestään. Toisaalta tuntuu, että olen epäonnistunut, kun jatko-opintopaikkaa ei ollutkaan tarjolla.

Terapeutin kanssa keskustelimme siitä, miten jokainen jatko-opiskelija on periaatteessa riskisijoitus tutkimusryhmälle: jos opiskelija ei valmistu, ryhmältä jää rahat saamatta (jokaisesta tohtorista saa paljon rahaa). Tällä hetkellä olisin kai tasooni nähden aivan liian riskialtis. Mutta sehän vain tarkoittaa sitä, että minä en ole tarpeeksi hyvä. Ja terapeutti-parka yrittää vääntää minulle rautalangasta, että se ei tarkoita sitä, että minä olisin epäonnistunut ihmisenä...

Toisaalta halusin kai välttää sen, että joudun selostamaan kaikille, mitä nyt aion tehdä. Tosin jouduin sitä kuitenkin tekemään; kukaan ei sentään kuitenkaan kysynyt, minkä vuoksi olen sairaslomalla.

Mutta se on nyt toistaiseksi ohi. Mieltä kutkuttelee vielä gradun jäljiltä tulleita ajatuksia jatkokehittelystä, mutta pitää katsoa, saako niistä mitään aikaan. Minähän kun en mitään töitä edes saa tehdä pariin kuukauteen...

Nyt pitäisi opetella syljeskelemään kattoon. Väsyttää kyllä aivan käsittämättömästi jo nyt, saa nähdä, meneekö pahasti liiallisen nukkumisen puolelle.

Vaihteeksi vähän positiivisiakin asioita

2007-06-11T19:00:00.000+03:00

Huh. Gradu kasassa ja kaikki paperit hoidettuna (pitkälti sen takia täällä on taas ollut aika hiljaista viime aikoina). Minustakin sitten tuli kuitenkin maisteristason ihminen, niin monia kuin se varmaan ihmetyttääkin. Yksi suuri asia on nyt sitten pois mielestä, vaikka en ole sitä oikein ehtinyt vielä huomaamaan.

Perjantaista lähtien olen myös ollut virallisesti sairaslomalla; käytännössä vasta alkaen huomenna. Vein Kelalle hakemuksen sairaspäivärahasta, mutta jotenkin tuntuu, että sieltä tulee bumerangi. B-lausunto on ollut Kelassa helmikuusta, ja virkailija arveli, että uutta ei välttämättä tarvita, mutta hän ei voi mennä varmaksi sanomaan. Ongelmaahan ei muuten olisi, mutta psykiatrini jää ensi viikolla lomalle, joten lausunto pitäisi saada pikimmiten, sikäli kuin sitä tarvitaan.

Terapiaa on vielä kolme kertaa ennen terapeutin lomaa. Sitten jään yksin ongelmieni kanssa. Pohdin tänään äänen terapiassa sitä, miten oikeastaan pelottaa, ettei ole mitään, mikä pitäisi minut kasassa juuri nyt (työ, opinnot, muuta hommaa) ja sitten on vielä kaikki kesälomat, joten terapiaankaan ei pääse purkamaan tuntemuksiaan.
Ulkopuolinen tekijä pitämään elämääni pystyssä on toki vain tosiasioiden pakenemista, ja tiedostan sen, mutta en ole ihan varma, uskallanko kohdata yksin sen, mitä olen sulkenut mielestä pois jo pitkään.

Syksyksi pitäisi selvitä taas käyttökuntoon. Joskus aiemmin haaveilinkin (?) siitä, että jos hyvin käy, elämäni jakaantuu syksystä kahden kaupungin välillä. No, kävi hyvin, ja syksyllä pitää alkaa elämään kahdessa yliopistokaupungissa. Toisessa jatkan opintoja ja täällä Helsingissä pitäisi käydä ainakin terapiassa. Vähän arveluttaa, miten saan kaiken toimimaan käytännössä, mutta "where there is a will, there is a way". Saas nähdä, missä vaiheessa uuvahdan taas.

Kai tuosta opiskelupaikasta ja vamistumisesta pitäisi olla iloinen, mutta en taida olla toistaiseksi sisäistänyt sitä, tai en vaan jaksa. Ja toisaalta tunnelma on kuitenkin vähän sellainen "no olihan se nyt jo aikakin, kyllähän tää nyt olisi aiemmin pitänyt" ja "voi miten paljon paremmin tän kaiken olisi saanut tehtyä". En siis taaskaan ole ahkeroinut tarpeeksi saavutusten eten, että niitä voisin kunnioittaa.

Jaha, sairasloman ensimmäinen tehtävä olisi siivota viimeisen gradupuserruksen jäljiltä katastrofaaliseen kuntoon päässyt kämppä...

Pyhät pahat synnit ja hyveet

2007-05-20T20:16:00.000+03:00

Täytyihän tällainen nyt testata, bongattu taas Mariialta.
Syntitestini tulokset, olkaatten hyvät. Kylläpäs minä murehdinkin suuresti.

Hyveitä:
Suhteellisuuden taju: 16
Kohtuullisuus: 12
Rakkaus: 10
Oikeudenmukaisuus: 8
Viisaus: 8
Hiljainen tieto: 7
Lojaalisuus: 6
Urhoollisuus: 6
Anteeksiantavaisuus: 5
Pyhä huolettomuus: 5
Jalo joutilaisuus: 4

Syntejä:
Murehtiminen: 22
Välinpitämättömyys: 10
Hengen velttous: 8
Tietämättömyys: 7
Ylpeys: 7
Ahneus: 4
Huumorintajuttomuus: 4
Hekumallisuus: 3
Vihamielisyys: 3
Kateus: 2
Vatsan palvonta: 0

Wait State

2007-05-19T17:54:00.000+03:00

Elämä on jotenkin odotustilassa. Olen alkanut "sitkuttelemaan", ja odotuksen kohteena on sairasloma, joka toivottavasti koittaa muutaman viikon päästä. Kunhan saisi sen gradun ensin kasaan. *sigh* Ja sitten tietysti pitäisi saada ensin psykiatri ja sen jälkeen KELA uskomaan, että sairasloma on hyvä idea.

Mitään kesäsuunnitelmia ei ole. Haaveilen matkustamisesta, mutta rahaa ei taida olla. Haaveilen siitä, että ehdin öljytä parvekekalusteet, lajitella valokuvat, vaihtaa viherkasveille uudet mullat,... Ja ennen kaikkea haaveilen siitä, että ei ole ulkopuolisia paineita sille, mitä pitää saada aikaan. Jos sairaslomaa (ja sairaspäivärahaa) ei saa, niin pakko varmaan keksiä jostain joku kesätyöntapainen. Siivousta järjellisempään hommaan minusta ei nyt taida olla, saati hakemaan koulutusta vastaavaa työtä.

- - -

Mariia esitti kommenteissa kysymyksen siitä, miksi en voi itkeä terapeutin nähden. Voi, kunpa tietäisinkin. Lähtisin hakemaan vastausta siitä, että tunteiden valloilleen päästäminen estää analyyttisen ajattelun. Ensimmäistähän terapiassa pitäisi harjoitella, mutta kun on kolmekymmentä vuotta opetettu, että se on pahasta ja järkevä ihminen ei antaudu tunteilleen vaan pysyy aina itsensä ulkopuolella ja ajattelee. Luulen tämän olevan ainakin osasyy, mutta kaiken rehellisyyden nimissä: en todellakaan tiedä.

Tunteisiin kiinni pääseminen varmaan lähentäisi myös minua kaikkeen siihen, mitä pelkään itsessäni kohdata. Kaikkeen siihen, mitä olen sulkenut sisälle. Kaikkeen siihen, mitä en uskalla tarkastella edes ulkoapäin.

Pelkään myös sitä, että jos päästän tunteet valtaan, en niistä pääse ihan heti pois. Siksi niiden kohtaaminen saattaisi olla helpompaa, jos ei tarvitsisi joka päivä esittää normaalia, hyvinvoivaa ihmistä mm. töissä. Sairaslomaa odotellessa siis...

Halutaan ostaa: tunteiden ilmaisukyky

2007-05-16T22:32:00.000+03:00

Kunpa saisin jostain oikeutuksen tuntea jotain. Kunpa saisin käpertyä johonkin ja itkeä. Kunpa saisin olla heikko ja voimaton, kunpa joku tulisi ja halaisi.

Eilisaamun terapia meni taas lähinnä hiljaisuutta kuunnellessa. En löytänyt oikein mitään sanottavaa. Tunnun muutenkin tarttuvan usein johonkin tyhjänpäiväiseen asiaan; ääneen kadulta, jonkin artikkelin herättämään ajatukseen, johonkin korvamatoon, ja pyörittelen sitä sitten pidemmän aikaa mielessäni pääsemättä yli. Myös terapiassa. Terapeutti arveli kyseessä olevan jonkinlaisen itsepuolustuskeinon sille, ettei tarvitse mennä syvemmälle ajatuksiin ja tunteisiin. Lopussa, jo noustuani tuolista tuli sitten valtava pahan olon hyöky, ja olisin vain halunnut romahtaa takaisin istumaan ja itkeä. Enkä oikein edes tiedä, mistä se tuli.

Yritän koko ajan hillitä tunteitani terapiassakin, vaikka ei pitäisi. Kyyneleille en mitään voi, mutta yritän pitää äänen tasaisena ja nyyhkäykset olemattomina. Tunteellisuus on jotenkin Kamalan Paha Juttu, ja tunteiden näyttäminenhän voi, hyvänen aika, häiritä muita ihmisiä. Samaa huomaan tehneeni myös kavereiden seurassa. Pyrin välttämään tunteiden näyttämistä melkein hinnalla millä hyvänsä, ja huomaan häpeäväni, jos joskus käy toisin. A:n seurassa kyllä nyttemmin itken joka kerta jossain vaiheessa, mutta huomaan, että hän on vähän vaivautunut siitä. Ja sitten yritän taas ponnistella saadakseni naaman peruslukemille tai itseni nauramaan.

Yleisesti ottaenhan tunteet ovat jotakin, joka liittyy minuun, eikä siihen asiaan, jota ollaan edistämässä; terapiassahan on toki toisin. Minulla ei ole mitään merkitystä, minulla ei saakaan olla mitään merkitystä. Minä olen olemassa vain sillä oikeutuksella että teen jotain, en siksi että olen minä. Miksi siis tuoda esille jotain merkityksetöntä kuin omat tunteeni? Eiväthän ne edes auta mitään ja pahimmassa tapauksessa häiritsevät omaakin rationaalisuutta hakevaa ajatteluani.

Pitäisi vain opetella kääntämään "tunteet sallittu" namiska ON-tilaan aina välillä. Muuten voin istua terapiassa vuosikaudet ilman että hyödyn siitä yhtään mitään. (Tämähän ei tietysti olisi mikään ongelma, jos maksaisin terapian kokonaan itse, mutta kun yhteiskunta kustantaa siitä suurimman osan! Kamalaa. Taas minusta on vain haittaa.)

Toivottomuutta ilmassa

2007-05-12T20:51:00.000+03:00

Nyt olen sitten tosiaan siirtynyt tulevaisuudettomuuden kierteeseen. Jatko-opiskelupaikka jäi haaveeksi, ainakin siinä ryhmässä, missä olen viimemmäksi ollut. Ja todennäköisesti missä tahansa muussakin ryhmässä. Tutkimusaiheen aloittaminen nollasta on vaan asia, jolla ei saa itseään myytyä akatemisiin piireihin. Perusteluna rahan puute, osaamiselleni sopivan projektin puute ja se, että tutkimustyö on liian rankkaa tehtäväksi terapian ohella. Paskat, sanoi terapeuttinikin viimeiseen.

Tosin olen kyllä huomannut, että työ häiritsee terapiaa ja päinvastoin. Pahasti. Työn tekeminen, tai minkään aikaan saaminen, vaatii käytännössä kaikkien terapiaan liittyvien ajatusten siivoamista mielestä, mutta silti terapiapäivät menevät töiden kannalta lähinnä tärviölle. Terapeutti ehdottikin, että ainakin harkitsisin sairaslomalle jääntiä heti valmistumisen jälkeen. Saisin siten toisaalta aikaa miettiä, mitä seuraavaksi, mitä haluan tehdä elämälläni, ja toisaalta se jättäisi terapialle tilaa ajatuksista. Kaikki ovat tähän mennessä kiitelleet sitä, että kuitenkin jaksan raahautua kotoa töihin joka päivä ("eihän sulla nyt kovin huonosti mene, kun..."), mutta nyt terapeutti arveli, että ehkä olisikin hyväksi laahustaa kotona verkkareissa jonkin aikaa, kun lääkityskään ei ole avannut tietä ajatuksiin.

Tavallaan on jotenkin helpottavaa, että ammattilaisetkin ovat nyt ottaneet ongelmani vakavammin. Viime vuonna sai YTHS:llä epäillä itseään, kun ennen psykiatrian puolelle pääsyä lääkäri oli sinnikkäästi sitä mieltä, että kyllä se menee ohi kun nukun vähän enemmän.

Tähän mennessä olen avautunut lähinnä isästä, mutta viime viikolla sain huomata, että toinen ongelmieni lähde taitaa olla äiti. Yritin kovasti miettiä terapiassa äidin merkitystä elämässäni onnistumatta oikein keksimään mitään. Hän on aina ollut sivuhenkilö, jonka elämäntehtävänä on tuntunut olevan perheensä palveleminen. Ensimmäisellä kerralla terapeutti tokaisi, että kyllähän nyt lapsen tärkein läheinen on aina äiti. Vaan kun ei ole. Ei minulla oikeastaan ole minkäänlaista suhdetta äitiini. En minä oikeastaan tiedä, kuka hän on. Äiti ei koskaan ole puhunut itsestään, ja jos häneltä kysyisin, luulisin saavani ensimmäiseksi vastaukseksi hermostuneen naurahduksen ja sen jälkeen muutaman kyyneleen. Mummokaan ei ole sanonut hänestä muuta, kuin että hän teki aina kaiken pyytämättä, ja yleensä vähän enemmänkin. Kävin juttelemassa taas pitkän tovin A:n kanssa, ja sivuttiin siinä tätäkin aihetta; mihin A sitten totesi, että tuohan kertookin jo aika paljon. Niinhän se kertoo.

Muistutan pelottavassa määrin kumpaakin vanhempaani, henkisellä puolella siis. Aina olen pyrkinyt olemaan erilainen kuin äiti, pienempänä toki ihailin isää kovasti, mutta myöhemmin olen ymmärtänyt, että ei hänkään niin ihannehahmo ole. Ja silti olen juuri samanlainen, kaikkine pahimpine puolineen. Toisaalta; olisiko minulla ollut vaihtoehtoja?

- - -

A:n seura tuntuu pelottavan hyvältä. Vietin taas pitkähkön illan hänen luonaan jutellen. Pidän hänestä hirvittävän paljon; en oikein tiedä, onko siinä enää mitään seksuaaliseen kiinnostukseen vivahtavaakaan. Jos on koskaan ollutkaan. Hän kuitenkin muistuttaa rivien välissä siitä, että hänellä on haku päällä, ja että minun on toisaalta turha kuvitellakaan tulevani kelpuutetuksi.

Minua surettaa jo etukäteen se, että hän epäilemättä ennemmin tai myöhemmin löytää itselleen toisen puoliskon. En niinkään sure sitä, että se en ole minä, vaan että menettänen myös hänen ystävyytensä samalla. Hän ei juuri ota minuun yhteyttä. Sanoo, ettei oikein kaipaa kaverisuhdetta, mutta toimii kyllä mielellään olkapäänä. Minä taas en varmaankaan pysty ottamaan häneen yhteyttä sen jälkeen kun saan tietään hänen seurustelevan: miksi tarjoaisin hänelle huonompaa seuraa? Toisaalta en varmaan kestäisi katsoa hänen onnellisuuttaan, kun itselleni ei ole sellaista luvassa.

Mikä krapula?

2007-05-01T22:49:00.000+03:00

Päivän alkajaisiksi annos sosiaalipornoa: onnistuin taas kerran ryssimään tilini miinukselle ja kunnolla sittenkin. Onneksi on toinenkin tili, jota en juuri käytä, mutta jolla oli tarpeeksi rahaa tilanteen paikkaamiseen. Huolestuttavinta tässä oli taas se, että kuvittelin, että minulla olisi vielä ihan hyvin rahaa tuollakin tilillä, enkä tiedä, miten onnistuin sen käyttämään. Tapaus aiheutti lisäksi huomattavan määrän sydämentykytystä, joka sekin huolestutti...

Vietin hurjan, luultavasti viimeisen, opiskelijavapun. Eilinen kotona, tänään avasin pyöräilykauden polkemalla kuntosalille kaiken lasimurskan uhallakin.

Huomenna taas terapiaa. Viimeksi päädyin puhumaan ihmissuhteista. En olekaan niistä oikeastaan kenellekään minua hoitaneista kallonkutistuksen ammattilaisista vielä mitään sanonut, paitsi vastatessani kieltävästi kysymykseen nykyisen parisuhteen olemassaolosta. Saapa nähdä, päädynkö tälläkään kertaa mihinkään järkevään saati hyödylliseen.

Terapeuttini muuten totesi joku kerta, ilmeisen lohduttavasti, että useimmilla ihmisillä menee terpian ensimmäinen vuosi ihan opetellessa kuuntelemaan itseään ja puhumaan siitä mitä kuulee. Ehkä minullakin on siis vielä toivoa, vaikken (tätäkään) asiaa osaa heti lähdöstä. Vaikka on se vaan helvetin vaikeaa luottaa siihen, että saattaisi olla ihan kelvollinen siitä huolimattakin.

Glada vappen.

2007-04-30T22:34:00.000+03:00

Kirottu blogger on sitten päättänyt minulta kysymättä ryhtyä suomenkieliseksi, ja nyt en taas ymmärrä käyttöliittymästä mitään. No, ei se mitään. Hauskaa vappua nyt kuitenkin.

Vähän vähäiseksi jää tämä kirjoittaminen näköjään (ja keksin taas tuntea syyllisyyttä tästäkin). Terapiaa on takana kaksi kuukautta, lääkitystä kolme. Arkielämä on helpottunut, etenkin kun lääkitys nostettiin ns. normaalille tasolle miniannoksesta. Gradu etenee siinä määrin, että valmistuminen jonain päivänä alkaa jopa näyttää realistiselta, vaikka en osaakaan olla tyytyväinen aikaansaannokseeni, saati siihen, miten nopeasti saan ylipäätään mitään aikaiseksi. Mutta se etenee. Mikään muu ei sitten oikein toimikaan. Pystyn puhumaan varsin normaalisti kaikesta ulkokohtaisesta. Kohtasin jopa vanhempani heidän käydessään etelässä ja vietin heidän seurassaan muutaman tunnin. Kovin paljon pidempään en olisi kyllä jaksanut. Itsestä puhuminen aiheuttaa edelleen itkukohtauksen ja tunteen siitä, että kuulijaa ei kuitenkaan kiinnosta ja hänet pitää päästää mahdollisimman vähällä noloudella ja haitalla.

Viikonloppuna tuli biletettyä tupareissa vähän liiankin kanssa, jopa siinä määrin, että illan emäntä katsoi aiheelliseksi huolehtia että olen seuraavana päivänä kunnossa. Nyt en sitten jaksanutkaan enää viettää vappua. Tai ei sen takia oikeastaan, olen jo pidemmän aikaa toivonut, että voisin vain nukkua koko opiskelijajuhlan yli ilman että kukaan muistaa olemassaoloani, ja herätä keskiviikkoaamuna virkeänä terapiaan.

Terapia on yllättävän hankalaa. Suorittaminen pitäisi unohtaa ainakin siellä, mutta tunnen tuhlaavani yhteiskunnan varoja ja omaa ja terapeutin aikaa kun en vain osaa kaivella mieltäni ja puhua siitä. Ja se lisää suorituspaineita entisestään; tietenkin. Huomaan kyllä, etten osaa sanoa muuta kuin valmiiksi pureskelemiani ja itselleni perustelemiani ajatuksia. Se tarkoittaa vain sitä, että sensuroin kaiken muun itseltänikin. En uskalla päästää ajatuksiani sen syvemmälle. Muuta tietä ei vain taida olla.

Jollain tapaa pelottaa, mitä minusta jää jäljelle, jos päästänkin menemään sen kuvitelman itsestäni, jonka olen rakentanut vuosien mittaan. Muuta minulla ei ole tällä hetkellä. Mitä sen takaa löytyy? Pystynkö olemaan tyytyväinen siihen, jos se ei täytäkään tämän hetkisen roolini normeja kaikin puolin?

Tulevaisuus on jossain kaukana, ja minun pitäisi ratkaista paljon sen suhteen juuri näinä aikoina. Se ei vain ole kovin helppoa, koska ei ole oikeastaan mitään, minkä päälle rakentaa. Enhän minä edes tiedä kuka minä olen, saati mitä minä haluan. Olen tehnyt yleensä kaiken roolilleni soveliaimman mallin mukaan tai sitten sen mukaan, mitä joku muu on tiedostamattaan minulta halunnut tai sen mukaan, mihin minun ei ole uskottu pystyvän. Mutta en siis sitä, mitä minä haluan. Oma tahto, onko se jotain syötävää? Ajatus siitä, että teen valinnan nykyisellä päätöksentekomenetelmälläni ja kärsin seurauksista lopun ikääni, jos jossain vaiheessa käykin niin, että ns. löydän itseni ja totean, että eihän tästä mitään tullutkaan, on rasittava ja jotensakin absurdi. No, ehkä siinä vaiheessa olen myös tarpeeksi kypsä tunnustamaan tehneeni virheen ja korjaamaan asiain tilan...

- - -

Totesin myös tuttavapiiristäni löytyvän kohtalotoverin. Tosin jo työelämässä olevan, lievää masennusta sairastavan ja alkuvuoden virkavapaalla/sairaslomalla olleen ihmisen. Kauhistelimme yhdessä YTHS:n ja työterveyshuollon eroja hoitoon pääsyn suhteen. Onhan se nyt toki ollut tiedossa, että masentuneita on aika paljon, ja minunkin pitäisi tuntea useampi sellainen, tilastollisesti ajatellen, mutta jotenkin on niin paljon helpottavampaa todella tietää, että joku toinenkin, joku ihminen, joku jonka tunnen, tietää, miltä minusta tuntuu. Ainakin suunnilleen.

On ilmoja pidelly...

2007-04-01T21:20:00.000+03:00

Ensimmäinen kuukausi terapiaa ja olo on vähintäänkin tyypertynyt. En ole oikein keksinyt vielä homman jujua, yleensä juteltavaa löytyy lähinnä viime päivien sattumuksista, ja kun ne on käsitelty, en pääse mistään kiinni. Itken yleensä kerran viikossa sitä, etten osaa ottaa terapiaistunnoista hyötyä irti ja ettei minulla ole mitään oikeutta käydä terapiassa erityisesti kun en osaa mistään puhuakaan ja vien siten jonkun tarvitsevamman paikan. Terapeuttikin tuosta jo huomautti. Mutta minkäs teet; on tässä, s**tana, ennenkin pärjätty, olen vain nössö mamero, joka ei osannut purra hammasta tarpeeksi esi-isiensä lailla vaan alkoi valittaa kun asiat menivät pikkuriikkisen pois raiteiltaan. Helvetin luuseri.

Yleensä kaikki päätyy jotenkin isään. Joko hänen asenteisiinsa, minun asenteisiini häntä kohtaan tai siihen, kuinka olen - pelottavaa kyllä - omaksunut itse niitä isän vittumaisempia piirteitä ja käytän niitä suhteessani muihin ihmisiin. Kohta en uskalla sanoa enää kenellekään yhtään mitään. Ei sillä, että kovin usein olisin aiemminkaan omaa mielipidettäni ilmaissut, mutta jotenkin pelottavaa, miten sitä voi vain tietää olevansa Oikeassa ja ilmaista suomalaisen suorapuheisesti, että toinen on Väärässä.

Lääkitys kai toimii; mistä minä tietäisin, mikä olo pitäisi olla? On kai se nyt parempi kuin tammikuussa, ja enemmän saan aikaan mutta itken siitä huolimatta jatkuvasti aina kun ei ole jotain toimintaa ja ajatukset kääntyvät itseen. En ole jaksanut juuri blogata, osin tuosta syystä, osin siksi, että gradua kirjoittaessa päivät ovat venyneet aika pitkiksi. Edellisessä kirjoituksessa mainittu Linnan Pohjantähti-trilogia on kyllä matkan varrella edistynyt n. sivulle 750 (eipähän ole itseään tarvinnut ajatella).

Kelasta ei ole kuulunut sitten inahdustakaan kuukaudessa. Mikä tosin oli aikalailla odotettavaakin.

- - -

Vanhemmat kyselevät syytä pitkään hiljaisuuteeni, ovat tulossa pääkaupunkiseudulle ja vaativat sillä varjolla tapaamista. En vain jaksaisi kuunnella enää yhtään olevani kaikessa väärässä. Pohdin jopa sitä, että ilmoittaisin heille diagnoosin ja siihen vedoten kieltäytyisin tapaamisesta. Olin ajatellut odottaa Kelan päätökseen saakka, mutta se ei nyt taida olla mahdollista, kun en kuitenkaan pysty sitä kokonaan peittämäänkään että minulla on jotain ongelmia. Minulla ei kuitenkaan ole pienintäkään aikomusta keskustella asiasta isän kanssa (toistaiseksi), koska hän todennäköisesti huolestuisi vain siitä, että mikään perheen sisäinen asia ei leviäisi edes terapeutille saakka.

Väsyttää, niinkuin viime aikoina muutenkin ihan liikaa. Nukkumaan siis.

Lukemattomia klassikoita

2007-03-10T22:04:00.000+02:00

Meemiä pukkaa; kai tätäkin voi ehkä sellaiseksi kutsua (ainakin Dawkinsin alkuperäisen määritelmän mukaan). Lukemistaan odottavia klassikoita; sellaisia, jotka pitäisi lukea pystyäkseen laskemaan itsensä nykysivistyneistöön, mutta jotka ovat jääneet lukematta. Bongattu Brandonilta.

1) Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla
Viettänyt vuosikausia kirjanmerkki jossain sivulla 400/1000. Oli luokkaa viitisen vuotta sitten siinä vaiheessa niin puuduttava, etten jaksanut jatkaa. Päätyi työn alle eilisestä alkaen (nyt kun olen taas jaksanut lukeakin) ja olen jo menossa sivulla 100. Lukeminen sujuu ehkä helpommin kun on paremmin selvillä kirjan taustoista ja ajasta? Ehkä tämä poistuu listalta piakkoin...

2) Douglas Adams: The Hitchhiker's Guide to the Galaxy
Ehkä tätä ei voi vielä lukea klassikoksi, mutta opiskelukavereiden piirissä kirja on yleissivistyksen kannalta pakollista luettavaa. Tarttui kirja-alesta mukaan pari vuotta sitten; englanniksi tietysti, mutta suuri koko on hirvittänyt tähän mennessä.

3) Stephen Hawking: Ajan lyhyt historia
Koen kai edelleen olevani niin alisteinen isän käsityksille minusta, ettei ole tullut luettua, kun hän kerran on sitä mieltä, että teos on vaikea.

4) Kahlil Gibran: Profeetta
Tarttui äidin kirjoista mukaani silloin kun vielä vanhempieni luona asuin ja on siis viettänyt kirjahyllyssäni yli kymmenen vuotta koskematta. Ohut teos, mutta vaatii ajattelua, jäänyt ehkä siksikin kiireen jalkoihin alun jälkeen. Ja siihen ajatukseen, etten kuitenkaan voi ymmärtää sitä.

Listalla toki kummittelee lukemattomia muitakin, nämä neljä nyt löytyvät kirjahyllystäni ja siksi painostavat enemmän olemassaolollaan. Viime vuonna taisin saada luettua peräti Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan (tai alkuperäiseltä nimeltään Mestari ja Margarita, kuka lie keksinyt tuollaisen nimen suomennokselle) ja muutaman Austenin (englanniksi, tietysti; vain kielen vuoksi... ;-) uudelleen. Jospa jatkossa taas jaksaisi tarttua muihinkin teoksiin.

Yhtä tiiliskiveä olen vakaasti päättänyt olla koskaan lukematta, se on Sota ja rauha. Siitä yksinkertaisesta syystä, että taistelu Anna Kareninan lukemiseksi loppuun oli jo tarpeeksi uuvuttava. Ei vain kiinnosta lukea tuhatsivuista kirjaa, jossa maalataan venäläistä maalaismaisemaa kymmenien sivujen pätkiä. Vaikka se olisi kuinka kiitetty ja ylistetty.

Uudistus

2007-03-03T20:42:00.000+02:00

Sain viimein aikaiseksi alkaa hyödyntämään bloggerin labeleita ja leimailin sitten saman tien kaikki postaukset. Matkan varrella tuli tietysti käyttöä aina uusille luokitteluille, joten kaikki eivät varmaankaan täsmää. Mutta onpahan nyt sekin olemassa. Vaihdoin sitten ulkoasunkin saman tien.

Mitään en ole tänään(kään) saanut aikaiseksi, istunut sisällä vain. Gradu on enemmän ja vähemmän jäissä, koska en vain pysty kirjoittamaan. Hirvittää ihan liiaksi. Menen sentään päivittäin töihin, vaikka en saakaan mitään aikaan, koska tiedän, että jos jätän sen väliin, en enää pysty palaamaan. On siis vain jatkettava.

Kiroilin tänään pilleripurkkia läpipainopakkausten sijaan; en ollut aivan varma, otinko lääkkeen jo heti herättyäni, joten otin sitten puolen päivän tienoilla varmuudeksi yhden. Läpipainopakkauksista saattaa sentään pystyä laskemaan, ottiko jo vai ei. No, jos tänään valvottaa, niin sittenpähän tiedän ottaneeni ylimääräisen...

Tuomio

2007-02-28T15:27:00.000+02:00

Tuomio saapui. Pitkäaikainen masennus (F34.1). KELAn naurettavien säädösten takia lausunnossa luki, että olen hyötynyt saamastani hoidosta. Tosin KELAn naurettavien säädösten vuoksi KELAlle ei riittänyt lausunnossa mainittu hoitoon hakeutumisen päivämäärä (yli vuosi sitten) ja maininta että hoito on ollut "säännöllistä", vaan minun piti toimittaa YTHS:ltä kaikki tähän tapaukseen liittyvät kontaktitiedot KELAlle. Niissä vain ei puhuta mitään diagnooseista saati hoidoista ennen helmikuista psykiatrikäyntiä, joten nyt jännätään, tuleeko KELAlta kielteinen päätös vai ei. Kun kolme kuukautta olisi pitänyt käydä hoidossa ennen kuntoutuksen alkamista.

Muistelen aika monen sanoneen, että lausunnon antama kuva tilanteesta on ollut huonompi kuin miltä itsestä tuntuu. Minusta taas jotenkin tuntui vähän päinvastaiselta: pitkäaikainen masennus lienee ollut vieraanani vuosikausia, ja nyt reilu vuosi sitten tilanne huonontui. Tästä ei kuitenkaan ollut lausunnossa mainitaakaan.

Ensi viikolla alkaa terapia. En oikein tiedä, mitä siltä osaisin odottaa. Vähän jännittää, mitä joudun matkalla kohtaamaan, mutta tietyllä tapaa positiivisesti kuitenkin. Lääkitys ei ole vielä potkinut kunnolla tehoon; muutama viikko kai tässä vielä menee. Kaipa jotain kaiveltavaa kuitenkin löytyy.

- - -

Olen yrittänyt kohdata taas ihmisiä. Kävin viime viikolla A:n luona istumassa, puhumassa ja itkemässä viiden tunnin pätkän, ja eilen paras opiskelukaverini, nimetään hänet D:ksi, istui luonani suunnilleen saman verran. Olen eristäytynyt sen verran ihmisistä erityisesti syksyn aikana, että tuntui oikeasti mukavalta.

A on edelleen ainoa ihminen, jolle osaan puhua edes suunnilleen itsestäni, huolimatta kaikesta ihmissuhdesekasotkusta, joka meidän välillämme on puolentoista vuoden aikana keriytynyt. Tai ehkä juuri siksi. Vuosi sitten päätin, että kiusaan häntä niin pitkään kuin hän ei osaa käskeä minua suoraan painumaan vittuun. Jossain vaiheessa hermostuin kuitenkin siihen, että rivien välissä en koe ole olevani kovin tervetullut hänen elämäänsä. Saa nähdä, miten pitkään jaksan tällä kertaa kiusata.

D on nyt toinen kaverini, jolle tilanteesta kerroin. Tuntui jotenkin siltä, että olen ollut huono ystävä, kun en ole jaksanut pitää yhteyttä koko vuoteen. Hän sanoi myös olleensa melko voimaton, kun en osannut puhua itsestäni ollenkaan. Yksinäiseksihän tuo välillä kävi, mutta ehkä se oli helpompaa niin. No, en saa koskaan tietää.

Ylämäki, alamäki

2007-02-18T13:27:00.000+02:00

Viikko lääkitystä, viikko melkoista vuoristorataa. Onneksi työhuoneen toinen asukas on ollut viikon poissa; mitään en ole saanut aikaiseksi, mutta tunteet ovat ihan pinnassa. Tyrskähtelen itkuun pienimmästäkin syystä ja ilman syytä ja seuraavassa hetkessä hihitän kuollakseni. Töiden tekemisen kannalta olo on jotenkin lamaantunut, mietin jopa sairasloman tarvetta, mutta en sitten kuitenkaan osannut siitä psykiatrille sanoa hänet toistamiseen tavatessani.

Lääkkeiden vaikutuksesta olen päätynyt nyt viikossa ehkä vuoden takaiseen tilaan. Jaksoin eilen siivota keittiön (en ole varmaan tämän vuoden puolella tiskannut kattiloita kuin sen yhden tarvittavan kerrallaan) ja jopa imuroin pikaisesti, kun sohvan edustan roskakasa alkoi nyppiä liikaa (viime vuonna sain siis siivottua kaikkiaan kolme (3) kertaa edes jollain tasolla). Ja sitten taas itketti.

Jos "nousu" jatkuu samaan malliin kuin kuluneella viikolla, tulee oikeastaan mielenkiintoista seurata, millainen on "normaalimpana". Serotoniinitasoni lienevät olleet vuosikaudet herraties missä; sitä on vain vaikea huomata itse ilman äkkinäisempiä muutoksia. Nyt sen huomaa kyllä, kun katselee taaksepäin. Enää pitäisi vakuuttaa KELA siitä, että tarvitsen (lyhyehkön) lääkitysjakson lisäksi terapiaa, tai syön lopun elämääni mielialalääkkeitä. KELA saattaa kyllä pitää jälkimmäistäkin vaihtoehtona.

Tunnen yksinäisyyteni ja ulkopuolisuuteni paljon voimakkaampana kuin ennen. Huomaan sulkeneeni itseni ulos niistäkin vähistä yhteisöistä, joihin olen joskus tuntenut kuuluvani. Siksi, että en ole ollut siinä kunnossa, että olisin pystynyt olemaan yhteisölle hyödyllinen, eikä minua varmaan siksi ole kaivattu. En ole koskaan tainnut kokea olevani arvokas vain siksi, että olen olemassa, vaan määrittänyt itseni suorituksen kautta: jos ei ole suoritusta tai suoritus on vähänkään epätäydellinen, ei minua voi siis kukaan haluta.

Haluaisin olla heikko. Toisaalta osata olla heikko, ja toisaalta pystyä olemaan heikko niin että joku tukisi minua. Molempien saavuttaminen ainakin yhtäaikaa lienee turhaa haaveilua.

Rats-krunts-räks

2007-02-10T11:43:00.000+02:00

Byrokratian rattaat pyörivät sittenkin. Hitaasti, mutta eteenpäin. Kävin eilen psykiatrilla KELAn lausuntoa varten. Terapian aloitus on sovittu maaliskuun alkuun. Vielä pitäisi jaksaa selvittää, mitä KELA minulta haluaa; pelkät lomakkeet vai myös haastattelun.

En olisi koskaan uskonut, että voisin olla suorastaan iloinen saadessani mielialalääkityksen. Aloitin tänään; katsotaan mitä seuraa. Psykiatri oli jotenkin hupaisa veikko, joka sai minut taas jollain tasolla kuvittelemaan, että olen hakeutunut terapiaan ihan liian kevyin perustein, ja että minun olisi syytä pysäyttää koko prosessi. Keskiviikkona taas sain terapeutin pyyhkimään silmäkulmiaan pariinkin otteeseen. Tiedä sitten.

Kerroin myös töissä lähimmälle esimiehelleni siitä, että olen aloittamassa terapiaa. Oli pakko, kun töistä ei oikein tuntunut tulevan mitään. Helpotti hieman, että sain kerrottua, ja hän suhtautui varsin ymmärtäväisesti. Tosin työsuhde menee katkolle huhtikuussa, voi olla etten ole enää sen jälkeen jatkamassa samassa paikkaa. Tai siis esimies antoi rivien välissä hieman ymmärtää, että rahoitus on toistaiseksi auki. Enkä nyt sinällään syytä; tuskinpa edellisen projektinsa ei niin hyvin hoitaneet mielenterveysongelmaiset ovat missään ensimmäisenä palkattavina. Ainakaan en itse uskalla kysyä, jatkanko vai en. Sen verran syylliseltä tuntuu, vaikka tiedänkin, ettei vika nyt suoranaisesti minunkaan ole.

Yritin vaihteeksi selvitellä välejäni A:n kanssa. Järjen tasolla ymmärrän, ettei meistä koskaan tule enempää kuin ystäviä, jos sitäkään. Tunteen tasolla en ole vielä samassa ymmärryksessä, ja kurkkua kuristaa nähdä hänen juttelevan ja nauravan kenen tahansa kanssa.

Välillä nousee mieleen, että jos kukaan ei kerran välitä minusta (tai ainakaan sitä millään tapaa osoita), pitääkö minun jaksaa välittää itsestäni.

Kaksi sanaa

2007-01-29T22:47:00.000+02:00

Miten kaikesta tuli niin paljon vaikeampaa sanojen "vaikea masennus" jälkeen? Elämäni on ollut pitkälti konditionaaleja ennenkin, mutta nyt se tuntuu kuluvan vain ja ainoastaan konditionaalissa. Silti; mikään ei ole muuttunut. Vain kaksi sanaa...

Tyhjää täynnä

2007-01-26T21:56:00.000+02:00

Jotenkin tyhjä olo. Kävin eilen toisen kerran terapiahaastattelussa sillä aiemmalla terapeutilla. En osannut edelleenkään olla kovin spontaani.

Ensimmäinen minulle kerrottu ammattilaisarvio tilanteestani on vaikea masennus, enkä oikein tiedä, miten siihen pitäisi suhtautua. Toisaalta tietysti helpottavaa kuulla, että minussa on jotain oikeasti vialla, enkä ole viettänyt vuotta jonossa vain sen takia että "tuntui pikkasen ikävältä"; toisaalta on vaikea uskoa että minulla menisi niin huonosti.

Terapeutti sanoi minun olevan aika lukossa ja blokkaavan kaiken epämiellyttävän jonnekin pystyäkseni jatkamaan eteenpäin. En esimerkiksi pystynyt muistamaan lapsuudestani juuri mitään. Terapeutti kehotti harkitsemaan mielialalääkitystä ihan sen takia, että terapiasta olisi jotain hyötyä, että muistaisin jotain sellaista, mistä kannattaa puhua. Asiasta pitäisi keskustella sitten joskus, kun pääsen asioimaan YTHS:n psykiatrien kanssa KELAn lausuntoa varten.

Tapaan terapeutin vielä kolmannen kerran "haastattelun" merkeissä, mutta en tiedä, jatkanko hänen kanssaan. Muista tarjokkaista en ole kuullut vieläkään, mutta hän korostaa sitä, että olisi hyvä jos potilas voisi valita terapeuttinsa useampien joukosta.

...ja kaikki byrokratiarumba, päätökset ja tiedot juuri nyt, kun minulla olisi enää muutama viikko aikaa saada gradusta aikaiseksi ensimmäinen versio... Kunpa voisin työntää tämän nyt sivuun hetkeksi ja vain keskittyä graduun, että saisin sen edes joskus valmiiksi.

Unettomia öitä

2007-01-22T03:53:00.000+02:00

En jostain syystä saa oikein nukuttua nykyään. Yleensä, niin kauan kuin muistan, minulla ei juurikaan ole ollut ongelmia nukkumisen kanssa. Useimmiten nukahdan vartissa ja pidempään joudun pyöriskelemään sängyssäni ehkä kerran-pari vuodessa.

Toisin näkyy olevan nykyään. Alkuvuosi on mennyt huonolla nukkumisella; väsyttää kyllä, mutta nukkuminen ei vain jostain syystä suju. Nytkin olen pyörinyt sängyssä viitisen tuntia, kunnes totesin, ettei siitä ole oikein mitään iloa ja nousin kirjoittamaan. En oikein tiedä, stressaanko gradua vai mitä, mutta ei stressikään ole minua aiemmin pitänyt näin paljon hereillä. Toinen mieleeni tullut mahdollinen vaihtoehto voisi ehkä olla joulun jälkeen muuttamani ruokavalio. Poistin turhat (nopeat) hiilihydraatit, mutta en kuitenkaan yritäkään mitään alakarppauksen tapaista. Jätin jopa nukahtamislääkkeet pois, kun ei niistäkään tuntunut olevan mitään iloa nukkumisen kannalta muutamaan yöhön. Kohta pitää varmaan mennä arvuuttelemaan YTHS:ltä, keksisivätkö mitään syytä ja apua ongelmaan :-(

- - -

Soitin vuodenvaihteen jälkeen terapeuttitarjokkaalle, jolta jo aiemmin kyselin tilaisuutta terapiahaastatteluun. Hänellä ilmeisesti olisi tulossa vapaa potilaspaikka, alkuun kerran viikossa ja myöhemmin mahdollisesti kaksi kertaa. Vapaa aika on mahdollisimman epäsopiva, mutta eipä noita terapeutteja tunnu joka oksalla kasvavan tällä hetkellä, niin pakko kai sitä on ainakin kokeilla sitä, mitä on tarjolla.

Kävin haastattelussa viime viikolla. Menen toiseen tapaamiseen loppuviikosta. Pitäisi kuulemma osata olla spontaanimpi ja kertoilla itsestään ja ongelmistaan vapaammin. Mutta ei. Jos minä tietäisin, mikä ongelmani on, osaisin varmaan helpommin käsitellä sitä itsekin, enkä tarvitsisi terapiaa. Nähdäkseni terapeutti voisi kuitenkin johdatella minut pohtimaan asioita näkökulmista, joita en itse huomaa, ja sitä kautta tehdä itsensä hyödylliseksi. En minä tiedä.

Toisaalta koko terapia arveluttaa. Tai siis ei terapia sinällään, vaan kaikki muu ns. elämässäni meneillään oleva ja miten terapia sopii siihen mukaan. Jos hyvin käy, puolet elämästäni on syksystä alkaen pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Tilaisuus on minun kohdallani todennäköisesti once in a lifetime, joten sitä on vain pakko yrittää. Miten terapian aikataulut sopivat tähän muutokseen? YTHS:n psykologilta sain sen käsityksen, että yksityisille terapeuteille saa aikoja vähän muulloinkin kuin kahdeksan ja neljän välillä. No, ei tälle tarjokkaalle ilmeisestikään. Hän tarjosi yhtä slottia, joka on tiettynä viikonpäivänä vähän puolen päivän jälkeen, siis mahdollisimman hankalasti.

Mitäs, jos joinain viikkoina joudunkin olemaan toisella paikkakunnalla koko viikon, miten paikataan 1-2 aikaa viikkoa kohti, jos aikatauluissa ei ole joustoa tuon enempää? Pitääkö KELA siitä ajatuksesta, että yritän jatkaa elämääni ja tehdä jotain, mitä vihdoinkin haluaisin tehdä jos se haittaisi mahdollisesti korvattavaa terapiaa? Toisaalta, jos nyt menee jotain pieleen KELAn mielestä, saanko sieltä toista mahdollisuutta korvattuun terapiaan? Miten selitän työnantajalle sen, että minun pitäisi viikottain lähteä kesken päivän jonnekin ja tulla ehkä kolmen tunnin päästä takaisin? Uskallanko olla rehellinen? Löytyykö työnantajalta tarpeeksi ymmärrystä? Kai se on pakko kertoa jotain, mutta ihan uteliaisuudesta, miten paljon terapiasta on tapana informoida työnantajaa?

- - -

Yleisesti ottaen elämäni on tämän vuoden puolella ollut jokseenkin kummallista. En oikein osaa selittää, miten. Se kulkee taas jotenkin ohi enkä saa otetta oikein mistään. Olen miettinyt viime vuoden viimeisen postauksen häpeä-aihetta enemmänkin; mitä kaikkea oikein häpeän ja kenen vuoksi? Joku postaili aiheesta ihan äskettäin varsin mainiosti, mutta en nyt onnistu löytämään sitä. Jotenkin häpeämisen tajuaminenkin oli kovin vapauttavaa.

Hämmästytin itsenikin menemällä siihen tenttiin, josta joulukuussa jänistin; kai se meni jopa ihan hyvin. Olin ilmoittautunut toiseenkin, mutta en saanut aikaiseksi. Hämmästytin itseni myös menemällä erään ystäväni väitöskaronkan jatkoille ja viihtymällä muiden seurassa nelisen tuntia. Jollain tapaa se oli helpompaa, kun osaan nyt suunnilleen sanoa ajankohdan edes valmistumiselleni. Perheytyminen vielä puuttuisi normistosta, mutta jotenkin sekään ei haitannut, kun en tiedä, kenen puolesta häpeän sitä, etten ole perheytynyt.

Tentin jälkeen oli Tieteen päivät, joilla tuli vietettyä suunnilleen kaikki liikenevä aika. Ja Tieteen päivien jälkeinen viikko (onko siitä vain viikko?) onkin kulunut rattoisasti gradun parissa. Ja unettomuuden.

Kello lyö jo viittä. Joulukirkkoon ei tarvitse lähteä, mutta en tiedä, kannattaako mennä enää sänkyynkään pyörimään lisää. En tiedä olisinko pirteämpi vai unisempi päivän jos vielä yrittäisin nukkua tovin. Toisaalta nyt ei enää niin väsytäkään. Kirottua. On minun kyllä pakko nukkuakin joskus.

Tarinameemi viimein

2007-01-01T22:34:00.000+02:00

Ah ja voi. Pitäisi varmaan jaksaa viimein vastata Mariialta saamaani haasteeseen ja menettää blogimeemineitsyyteni. En ole oikein meemeistä jaksanut ainakaan toistaiseksi kauheasti innostua, joitakin on mielenkiintoista seurata kyllä, mutta enhän minä nyt osaa tällaisiin vastailla oikein.

Onkohan blogikäyttäytymisen kultaisen kirjan mukaan soveliasta laittaa ensimmäiseksi kommentikseen jonkun blogiin meemihaaste..? Voiko saman blogin haastaa useamman kerran (siis useammasta blogista, eri aikoihin)? Tämä meemi kun on tainnut ainakin pitkin syksyä kiertää blogosfääriä, ja suurin osa seuraamistani bloggaajista taitaa olla tähän ainakin kertaalleen jo vastannut (joku muukin valitteli tätä), mutta kasaillaan nyt ainakin oma tarina — kotvasen kuluttua. Ne, joita ei kiinnosta lisäavautuminen suorittamisentarpeestani, voivat hypätä postauksen loppuun itse tarinameemiin.

Kun (eli yleensä) päähäni ujuttautuu pienikin pelko siitä, etten ehkä teekään asioita tarpeeksi hyvin (eli häikäisevästi), jätän yleensä tekemättä koko homman. (Miksiköhän muuten kuvittelen, että minua itseäni on vaikeampi miellyttää kuin muita, ja lasken kriteerit sen mukaan mihin itse olisin tyytyväinen..?) Suurin osa opiskeluistani on sujunut mukavasti vasemmalla kädellä, mutta aina voi lohduttautua sillä, että enhän oikeastaan edes yrittänyt. Myös kaikessa toivottoman vähäpätöisessä pitää suorittaa. Kuten vaikka meemeissä tai pullonpyörityksen kysymysten ja tehtävien annoissa. Pitäisi osoittaa erinomaisuutensa, oppineisuutensa ja sivistyneisyytensä kahdessa lauseessa ja tällaisissa haastemeemeissä vielä valita haastetut siten, että se ilmentää sopivalla tavalla valikoimaa niistä erinomaisista ja merkityksellisistä blogeista joita seuraan...

Ja kaiken tämän merkitys maailmanrauhalle? Ei niin pennin vertaa. Koskakohan osaisin sisäistää, etten koskaan tule tekemään mitään suuressa mittakaavassa merkittävää? Samantien voisin sitten taas päättää päiväni, koska vähempi ei (tällä tietoa) tulle minulle koskaan riittämään. Vaikutukseni yksittäisiin ihmisiinkin tosin lienee lähinnä katastrofaalinen, joten tuskin mitään hyvää seuraisi suuremmallekaan joukolle. Saisinko annoksen syanidia, kiitos?

- - -

Sitten itse meemi: "Kokoa pieni tarina vähintään kolmesta seuraamastasi blogista ja tarinan haasteblogista, ottamalla yksi virke kustakin. Haasta ne blogikirjoittajat tekemään oma tarinansa, joilta lainasit virkkeet, paitsi sitä joka sinut haastoi."

Here goes, tulikohan tästäkään nyt taas mitään järkevää. Eipä taida ainakaan perinteisen tarinankerronnan tunnusmerkkejä täyttää (minun on pakko opetella olemaan miettimättä koko ajan mitä muut ajattelevat minusta...):

Miksi aina pitää ensin todistaa että pärjää kun on nainen miesten maailmassa? Miksi ihmistä arvioidaan ulkonäön perusteella? En tiedä mikä peilikuvassani oli niin väärin, mutta minuksi en kyennyt sitä mieltämään. Tulevaisuus on taas hävinnyt taas ulottuviltani. Minä kaikkine kummallisuuksineni en jotenkin mahdu ja sovi siihen. Minussa on kaikkea joko ei ollenkaan, tai sitten aivan liikaa.

Haatettuina siis Merita, Thuja ja Nti Sekamelska. Kiitos ja anteeksi.

Sosiaalinen häpeä

2006-12-30T22:01:00.000+02:00

Tajusin äsken, mikä minua tökkii pahiten siinä, ettei minusta ja A:sta koskaan tullutkaan paria. Minä toivoin sitä, ja minä epäonnistuin. Ja jostain syystä minä häpeän tätä epäonnistumistani.

Häpeän sitä, että ihastuin, lienen ollut rakastumassakin, tai jotain siihen suuntaan, eikä siitä sitten tullutkaan mitään. Olen vain tehnyt sitä jo muutaman kerran aiemminkin, miten tämä kerta erosi niistä aiemmista? Miksi minä nyt yhtäkkiä häpeän omaa epäonnistumistani niin, että välttelen seurustelevien kavereideni seuraa, vaikka suurin osa heistä ei tiedä koko tapauksesta mitään? (no, ei tämä nyt näin yksinkertaista ole, vaan tämä on vain yksi juonne monisyisessä romahduksessa)

Onko tämäkin suorittamista..? A oli toki varmastikin paras tähän mennessä vastaan tulleista vaihtoehdoista, kaikin puolin. A:n kanssa olisin voinut jakaa kaiken ja olla silti itsenäinen; se tuntui niin oikealta verrattuna kaikkeen aiemmin kokemaani. Mutta ei.

Olen lähestymässä kolmenkympin rajapyykkiä, eikä minulla ole koskaan ollut vakavasti otettavaa syvällistä seurustelusuhdetta, sellaista, josta voisi toivoa päätyvänsä yhteisen pöydän ääreen vaikka loppuiäkseen (tai avioerotilastojen valossa edes 5-10 vuodeksi). Onko vika minussa vai siinä, etten ole vain löytänyt oikeanlaista ihmistä (joka pystyisi hyväksymään minut, vaikka minä en pysty hyväksymään itseäni)? Miksi minun mielestäni vika on minussa ainakin niin pitkälti, että minun sietäisi hävetä asiain tilaa? "Is there something fundamentally unmarriable about me?"

Kuka minä luulen olevani?

2006-12-27T13:46:00.000+02:00

Olenko minä oikeasti se ihminen, joka kuvittelen olevani; se ihminen, joka minä esitän olevani? Ovatko elämäni (...) ja tekemäni valinnat sellaisia, kuin minä halusin, vai sellaisia, mitä odotan minulta odotettavan?

Ilmentävätkö mm. levyhyllyni, kirjavalikoimani tai kulttuurikiinnostukseni sitä, mistä minä olen oikeasti viehättynyt, vai ovatko ne vain akateemisen intelligentin imagoon sopivampia kuin vaihtoehtonsa? Jos päästäni pyyhittäisiin kaikki ennakkoasenteet pois, preferoisinko siltikään aivotonta mutta viihdyttävää hollywood-leffaa eurooppalaisen elokuvan sijaan, tai poimisinko käteeni dekkarin nobelistien ja tietokirjojen sijaan?

Heitänkö hauskaa juttua siksi, että olen oikeasti huumorintajuinen, vai onko se vain selviytymiskeino, jolla vältän oikeiden tunteitteni näyttämisen? Vai onko teräväksi hiottu ironia sekin haluamaani imagoon käypää?

Opiskelualani valitsin (ainakin isälleni) yllättäen samaksi, jolla isä sanoi aloittaneensa. Isä oli sitten tutkinnon puolivälissä lähtenyt kurssinsa "kahden muun priimuksen" kanssa opiskelemaan ihan toista alaa toiseen yliopistoon. Isä ihmetteli valintaani, kun kerroin hänelle ykkösvaihtoehdostani. Ei suoraan sanonut, mutta rivien välissä epäili varsin läpinäkyvästi mahdollista menestystäni pääsykokeissa saati itse opinnoissa. Oli kuulemma vaativa ala, jolla vain lahjakkaat menestyivät ainakin silloin, kun hän opiskeli. (Tosin myöhemmin selvittelin asiaa ja totesin, että siinä yliopistossa, jossa isä aloitti, ei ole missään vaiheessa voinut opiskella kyseistä alaa...)

Miksi valitsin alani, en oikein itsekään tiedä. Se on vähän sivussa siitä, mikä minua on lopulta aina kiinnostanut, mutta tarjoaa toisenlaisen, avaramman näkökulman varsinaiseen kiinnostuksen kohteeseenikin. En ainakaan muista että isä olisi kertonut tätä alaa opiskelleensa ennen kuin minä ilmaisin kiinnostukseni sitä kohtaan. Mutta toisaalta valinnasta on kulunut jo yli kymmenen vuotta, voin siis muistaa väärinkin.

En tosin vielä kymmenen vuoden jälkeenkään oikein tiedä, mihin kuvittelin valmistuvani. En osaa kuvitella itseäni sellaisissa töissä, joihin koulutuksellani todennäköisimmin päätyy. Nyt olen keksinyt, mitä voisin kuvitella tekeväni melko pitkään, mutta siihen taas ei Suomessa (ainakaan vielä :-) oikein ole mahdollisuuksia. Paitsi suhdeverkoston kautta (mitä inhoan) tai mielettömällä tuurilla, mielellään kouluttautumalla vähän lisää. Tai lähtemällä itse pioneeriksi.

Toisaalta olen miettinyt, onko minulla muita parempia edellytyksiä siihen. Mieleen tulee jotenkin keväinen nuorison paskaduuniuho, ja tietyllä tapaa koen olevani samassa kastissa häikäilemättömällä itsekkyydellä ja itsestäni liikaa kuvittellen tavoitellessani luovaa työtä ja kuuta taivaalta sen sijaan että tyytyisin tavallisempaan hommaan. Toki myös motivaatio on keskeinen tekijä, mutta voiko (saati kannattaako) tällainen puolikuntoinen edes haaveilla koskaan tekevänsä mitään niin suurta kuin...

Onko minut jossain vaiheessa opetettu kuvittelemaan, että olen jotenkin muita ihmisiä parempi ja suurempi? Missä vaiheessa tästä yrityksestä jouduttiin pois ja päädyttiin tilanteeseen, jossa minulla on toisaalta myös hirvittävän huono itsetunto? Silloinko, kun alkoi näyttää siltä, ettei minusta välttämättä tulisikaan isää huonompaa ihmistä?

Onko isäni, tai se, mitä hän minun päässäni edustaa, suurin este minun pärjäämiselleni? (Ja miksi minä edes kyselen mitään tuollaista?) Suoritanko minä itselleni vai sitä varten, että saisin edes vähän arvostusta ihmiseltä, joka jossain vaiheessa nosti itsensä jalustalle, ja jota minä en osaa (tai uskalla) ottaa jalustalta pois?

Kuka minä olen? Kuka minä luulen olevani? Ja kuinka paljon nämä kaksi eroavat toisistaan?

Väärät ihmiset

2006-12-26T19:22:00.000+02:00

Miksi, oi miksi enimmäkseen täysin väärät ihmiset osoittavat kaverutta pidemmälle menevää kiinnostusta minua kohtaan? Miksi näille ihmisille ei vain saa sitten lekallakaan menemään perille sitä ajatusta, että en ole kiinnostunut? Aihe taitaa olla muillekin mukavasti ajankohtainen näin perhejuhlinnan aikoihin, sillä muistelen lukeneeni tänään pariakin blogia, jossa aihetta pohdittiin.

Tämän(kin) kertainen pahanilmanlintuni, kutsuttakoon häntä vaikka C:ksi, on opiskelukaverini. Opiskelijaelämän vietossaan hieman alkoholisoitumaan päin, muutenkin masennukseen taipuvainen ynnä muuta mukavaa. Vähän erikoinen ihminen, ihan mukava kaverina, mutta ei sitten sen kummempaa. Sen verran eri maailmasta kotoisin, että mitään syvällisempää siitä ei syntyisi.

Jostain syystä C sai viitisen vuotta sitten päähänsä, että on ihastunut minuun ja meistä pitäisi tulla pari. Hän hakee mille tahansa sanoilleni ja käytökselleni selityksiä ja merkityksiä jostain ihan muualta kuin niitä minun mielestäni pitäisi löytää, vaikka olen hänelle monesti ilmaissut oman tunteettomuuteni häntä kohtaan. Silloin joskus alkuun olisin vielä mielelläni pitänyt hänet kaverina, mutta kyllästyttyäni ehtimiseen käymään samaa asiaa uudelleen läpi, olen yrittänyt vain olla pitämättä mitään yhteyttä. En ole oikein hyvä puhumaan tunteistani ja yleensäkin niihin liittyvistä jutuista, joten siinä vaiheessa kun huomaan että hänellä on taas vähän liikaa pilkettä silmäkulmassa, kauhistun ja yritän poistua. Ja poistaa hänet elämästäni. No, hän kyllä pitää huolen yhteyden ottamisesta aina säännöllisesti, vaikka emme enää juuri kohtaakaan muuten. Viimeistään pari lasillista otettuaan.

Koska tässä ei selvästikään ole tarpeeksi ongelmaa, sain tovin hiljaisuuden jälkeen C:ltä mailin taas muutama kuukausi sitten. Jostain syystä hän päätti mm. kertoa enemmän ja vähemmän yrittäneensä poistaa itseltään hengen pari vuotta aiemmin. Sentään onnistumatta. Olin itse sen verran huonossa kunnossa, etten jaksanut reagoida yhtään mitenkään. Enkä toisaalta tiedä, mitä olisi pitänyt tehdä: tarjota olkapäätä ja halauksia? Kaiken aiemman jälkeen? Onko tuollaisen tunnustuksen jälkeen sopivaa olla tekemättä mitään? Vai oliko tuo vain marttyyrinen viimeinen keino saada edes jotain huomiota minulta?

Joulun aikana hän lähetti tekstiviestin ja yrittää parhaillaan saada minua keskustelemaan kanssaan messengerissä. Ja minä haluaisin hautautua kotiini ja unohtaa koko ihmisen: mitä hän voi minusta oikeastaan haluta? Olenko minä joku epätoivoisen parisuhteenetsimisen huipentuma, hukkuvien viimeinen toivonripe ja oljenkorsi, joka saattaisi kuvitella kantavan edes jollekin rannalle?

Ehkä tämä on kovin itsekästä, mutta miksi minun pitäisi jaksaa estää muita hukkumasta paskaan, kun en tahdo jaksa nousta omastakaan tunkiostani? Hankkisivat terveempiä kavereita...

Jouluyö, juhlayö

2006-12-24T22:30:00.000+02:00

Tiedä nyt tuosta juhlasta. Ei se ainakaan joululta tunnu, kun ikkunasta näkyy vain vesilätäköitä.

Tulipahan ainakin syötyä hyvin; kerrankin ei tarvinnut ottaa mahdollisimman pientä nököä sen seitsemää sorttia, joista suurimmasta osasta ei pidä, mutta joita on kuitenkin pakko vuosittain ottaa, koska muuten äiti ilmaisee huolestuneisuutensa siitä, kun ruoka ei maistu. Ja olisihan se epäkohteliasta äitiä kohtaan, kun hän joka vuosi näkee niin suunnattoman vaivan ruoanlaitossa...

Ostin Alkosta pullon Hehkuviiniä. Itsekseen juominen on minusta jokseenkin täysin käsittämätöntä, enkä ole katsonut sitä missään vaiheessa tarpeelliseksi. Eräs masennukseen taipuvainen kaverini harrastaa sitä (joskin kuulemma onneksi nykyään vähemmän) ja olen hänestä aika huolissani. Tai olin, en ole jaksanut seurata hänen tekemisiään viime aikoina. Glögi kuitenkin kuuluu jouluun, ja mehuglögit sellaisenaan ovat yksiselitteisesti aika valjuja, joten päätin joustaa periaatteestani. En usko tästä tulevan tapa, viinakaappini on kuitenkin pysynyt pitkään varsin täytenä, jopa lisännyt sisältöään ajoittain.

Sain eilen viimein siivottua; edellisesta kerrasta olikin jo melkein puoli vuotta. Koko päivä siihen meni, mutta parkettipesuaineen sitruunaisehko tuoksu on kuitenkin vaihteeksi hyvä. Hämmentävää, miten paljon kämpässä tuntuu olevan tilaa, kun raivasi kaikki tavarakasat pois seinustoilta, huonekaluilta ja huonekalujen lähistöltä. Täällähän mahtuisi vaikka tanssimaan.

Avasin ainoan pakettini. Vanhempani lähettivät minulle lähinnä mauttomaksi luokiteltavan valokuvakehys-kello -viritelmän. Kuvana tosin oli edesmennyt koirani, joka tuli taloon juurikin 20 vuotta sitten. Paransi kokonaisuuden arvostustani hieman.

Itselleni ostin joululahjaksi jo vähän ennen joulua kunnolliset kuulokkeet. Avokonttorissa on paljon helpompi keskittyä omiin töihinsä, jos ei koko ajan joudu tahtomattaan seuraamaan, mitä muut tekevät.

- - -

Työkavereille mainitsin pikkujouluissa, kun sitä erikseen kysyttiin, olevani menossa viettämään joulua vanhempieni kanssa. Päädyin miettimään, onko säälittävämpää olla kolmekymppinen, joka viettää joulua yksin, vai kolmekymppinen, joka ei kehtaa edes julkisesti tunnustaa viettävänsä joulua yksin?

Uutta vuotta kerroin työkavereilleni viettäväni kaveriporukassa, perinteisesti. Kutsuttiin kyllä, mutta en taida jaksaa. Pitäisi kuitenkin kerrata kaikille, mitä elämääni kuuluu. Työporukka on sen verran uusi, että he eivät tiedä.

Kunhan nyt saisi tunnustettua itselleen, että on ihmiseksi täysi paska, niin ehkä se olisi helpompaa kertoa muillekin.

- - -

Kävin tapaamassa viime vuoden pomoani; pakko hoitaa eräs asia ennen vuodenvaihdetta. Ja pakko hänet oli taas jossain vaiheessa kohdata. Näytän kuulemma iloiselta. No mutta sepä mukavaa. Ei yhtään tuntunut iloiselta, mutta pääasiahan on, että omat asiat pysyvät omina asioina, eikä pahaa oloaan huudella muille ihmisille.

- - -

Sovin graduni ohjaajan kanssa aikatauluista. Maaliskuussa pitäisi saada paperit. Gradun täyden version palautukseen ei siis ole kovinkaan paljon aikaa, ja juurikaan valmista ei vielä ole. Apua.

Toisaalta nyt hänen kanssaan palaveerattuani tuntuu kuitenkin, että ymmärrän paljon paremmin, mitä minun pitää tehdä. Siis tuumasta toimeen. Pari alkukevään rästitenttiä kuitenkin vähän häiritsee. Niistäkin pitäisi vähintään päästä läpi, ja toisaalta pelkkä läpäisy rimaa hipoen ei ole ennenkään ollut oikein tavoitteenani. Saa nähdä.

- - -

Menin taas löytämään Hesarin sivuilta sudokut ja jäin uudelleen koukkuun. Erityisesti värisudoku on uusi mukava lisä, joka auttaa hahmottamaan laudan tilannetta paremmin kuin numerosudokussa :-) Pelaamiseen vain menee ihan liikaa aikaa, blogi jää päivittämättä ja muiden blogit lukematta puhumattakaan muista hyödyllisemmistä toimista.

Fear of future and selfloathing at home

2006-12-17T00:30:00.000+02:00

Vielä olisi yksi tentti, mutta en taida saada siihenkään luettua. Koko tämä päivä on vain kulunut Jonnekin; nukkumiseen, syömiseen, shoppailuun ja (herraties kuinkamonennen kerran) Tarua sormusten herrasta katsellen.

Olen viime aikoina jostain syystä nukkunut huomattavan paljon: 10-12 tuntia yössä, yleensä venyttäen unta aamusta, kun ei noustakaan jaksa. Tuntuu, että päivällä ei ole oikein mitään tarjottavaa, paitsi itseinhoa. Kun ei ole taaskaan saanut mitään aikaan, ja kuitenkin murehtii sitä koko päivän.

Joulu on tuonut suklaat, tortut ja piparit kauppojen hyllyille, ja niitä on kulunut luvattoman paljon. Viimeisen puolentoista vuoden aikana paino on noussut viitisentoista kiloa (josta tosin kaikki ei ole puhdasta rasvaa), joten olo ei ole kovinkaan, hmm.. hehkeä muutenkaan, saati viikottaisen suklaakilon jälkeen. Liikuntaa ohjelmaan on viime aikoina kuulunut luvattoman vähän. Joko ei ole ehtinyt tai vain jaksanut (tekosyitähän löytyy aina). Lisää itseinhoa.

Ja kun ei oikein mitään saa aikaan, siinäpä se aika menee. Jotenkin onnistun kuluttamaan kaikkeen tyhjänpäiväiseen enemmän aikaa kuin saatoin koskaan kuvitellakaan. Vuorokausirytmi on hyvää vauhtia kääntymässä väärään suuntaan. Siitähän se riemu taas maanantaina revitään, kun pitäisi mennä suunnilleen ihmisten aikoihin töihin.

Joulu on liian lähellä. Tammikuu on liian lähellä. Liian lähellä on myös se ajankohta kun minun pitäisi valmistua. Mihin onnistuinkaan hukkaamaan taas vuoden?

Fear and loathing in academia

2006-12-16T17:34:00.000+02:00

Ainejärjestöni täyttää ensi vuonna pyöreähköjä vuosia. Juhlia suunnitellaan jo täyttä päätä, ja tiedän, että myös minun odotetaan saapuvan paikalle. En vain oikein tiedä, haluanko.

Yleisesti ottaen vuosijuhlat kai ovat, tai niiden ainakin soisi olevan positiivinen kokemus. Paikalla on kuitenkin paljon opiskelukavereita, myös niitä, joihin en välittäisi niin pitää yhteyttä. Kuitenkin vuosijuhla vaatii sen, että kaikkien suunnilleen tuttujen kanssa vaihdetaan keskeisimmät kuulumiset smalltalk-tapaan.

Jenkkiläistyylistyvässä suloisessa Suomessammekin kuitenkin kukaan ei odota saavansa kysymykseen "No mitäs sinulle kuuluu?" muun kuin positiivisen sävyistä vastausta. Opiskelukaverini ovat valmistuneet ja jatko-opiskelemaan lähteneitä alkaa vähitellen väittelemäänkin, perustaneet perheet ja menestyneet elämässä muutenkin. Ja minulta odotetaan sitä samaa. Tai ainakin itse odottaisin.

Tekisi kuitenkin paljon enemmän mieli vastata kuulumiskysymykseen hymynkare suupielessä (sen osaan kyllä esittää olotilasta huolimatta) suunnilleen: "Eipä oikein mitään hyvää. Vieläkään en ole valmistunut enkä perheellistynyt ja töittenkin kanssa on vähän kiikun kaakun. Odottelen tässä hullun papereita.", ja katsoa reaktiot.

Tottahan tuo olisi (vähän kärjistettyä ehkä), mutta ei sitä kukaan häthätää hyvänpäiväntuttu halua kuulla. Minusta on tulossa yhteiskunnallinen hylkiö, joka ei osaa valmistua eikä ole edes ymmärtänyt päättää päiviään ennen kuin kustantaa säntillisille veronmaksajille entistä enemmän, eikä kukaan itseään kunnioittava, keskiluokkainen ihminen kai sellaisia halua tuntea? ...jos se vaikka tarttuu... ettei lapset saa huonoja vaikutteita... "Olisihan se pitänyt arvata, ettei tuostakaan mitään tullut."

Omasta mielestäni olen täydellisen epäonnistunut jossain, minkä piti olla ihan helppoa ja vielä kaupan päälle ihan mielenkiintoista. En pystynyt. En saanut nostettua itseäni riman yli. Vaikka niin moni muu pystyi. Enkä halua jakaa epäonnistumistani heidän riemuittavakseen.

Jänistin

2006-12-14T23:56:00.000+02:00

Tentti huomenna aamulla. Olen lukenut ehkä viidenneksen tenttialueesta. Aikaa lukemiseen kyllä olisi ollut, mutta rimakauhu iski jälleen: mitä, jos en oikeasti osaakaan asioita?

Kovin montaa noita tenttejä ei jäljellä enää ole, mutta toisaalta, ei niitä ole varaa kovin paljon enää jättää käymättä tai siirtää seuraavaan tenttikertaan jos aion alkukeväästä valmistua.

Vituttaa taas oma aikaansaamattomuus, mutta eipä tästä(kään) voi muita syyttää kuin itseään...

Kaikenlaista

2006-12-05T20:51:00.000+02:00

Onkohan tästä bloggaamisestakin tulossa jollain tapaa suorittamista? Jotenkin tuntuu, että pitäisi kirjoitella aina paremmin ja useammin, jotta vähäisetkin kävijät pysyisivät mukana (tai ehkä hekin karkaavat kun alan tunkea tuutista lisää tylsyyttä ulos?). Juuri kukaan ei edes kommentoi. Kävijälaskuri kertoo koruttomasti kuinka suosittu tai epäsuosittu olen.

Itseäni vartenhan tätä tosin aloin kirjoittaa, kun ei ole ketään kenelle puhua. Kirjoitetun päiväkirjantapaisen julkaisun pitäisi olla jotenkin ylenpalttisen hienoa tekstiä; mitä siitäkin nyt tulisi, jos se julkaistaisiin sitten joskus, kun (...) minusta tulee kuuluisa ja kaikki tajuavat, kuinka saatanan tylsä ihminen oikeastaan olen koko ajan ollut.

- - -

Osansa masennuskausiini tuo varmastikin se, että toinen, kertaalleen operoitu polveni on selkeästi sököytymässä, eikä sille oikein taida olla mitään ihmeparannusta. Olen 12-vuotiaasta harrastanut liikuntaa melko aktiivisesti, ja erityisesti liikunnan himo iskee silloin, kun ei pääse liikkumaan. Onpa minulle YTHS:n toimesta jo suositeltukin rakkaan harrastuksen lopettamista. Se vain käytännössä, minun kohdallani, tarkoittaisi liikkumattomuutta, mikä ei sekään ole pidemmän päälle hyvä asia.

Olen kuitenkin selkeästi tulossa vanhaksi. Rankka liikunta kahtena peräkkäisenä päivänä aiheuttaa lähinnä kipuja polveen, mikä vähentää intoa liikkua. Muutenkaan huvitus ei kauhean korkealla ole; kunnon endorfiinikännejä ei kuitenkaan saa, kun mikään ei noin oletusarvoisesti tunnu miltään. Harrastus on vain tapa pitää ajatukset muualla kuin pään sisäisessä kaaoksessa edes muutaman kertaa viikossa parin tunnin ajan kerrallaan. Ja pitää itsensä sen verran kunnossa fyysisesti, ettei oma peilikuva vielä ala kaiken hyvän (tai no, pahan) päälle enempää etomaan.

Harmittaa ja sattuu niin perhanasti.

- - -

Paljon kaikenlaista pyörii mielessä. Palasin nyt parin-kolmen vuoden jälkeen ajatusteni kanssa A:ta edeltäneeseen lähestulkoon seurustelunkaltaiseen suhteeseeni ja aloin miettiä, mitä tunnen sitä ihmistä kohtaan; kutsuttakoon häntä nyt vaikka B:ksi (nimi muutettu). Sen suhteen loppu oli tavallaan helpompi, koska pystyin siirtymään suoraan jonkinlaiseen inhoon ja vihaan kaikista positiivisista tunteista, olkoonkin että pyrin oikeuttamaan B:n teot mahdollisimman pitkään. Toisaalta se myös tarkoittaa, että en ole missään vaiheessa kunnolla loppuunkäsitellyt tunteitani B:täkään kohtaan vaan ne ovat vain aiemmin laastaroidussa paketissa edelleen valtoimenaan.

Ja nyt kaikki alkaa kuplia pinnalle yhtäaikaa. Selvästi jossain kiehuu. Toivottavasti löytyy terapeutti, tai edes joku, jolle puhua ennen kuin ajatukset ryöpsähtävät hallitsemattomina reunojen yli.

Kaikki vai ei mitään?

2006-12-02T16:49:00.000+02:00

Minulla on paha taipumus perfektionismiin, ja siihen, että kaikessa pitäisi aina olla mukana joko ihan kympillä tai ei ollenkaan. Vasemmalla kädellä osallistumista en siedä, erityisesti itseni, mutta myös muiden kohdalla. Viime aikoina siihen on vain ollut pakko tottua.

Suhtaudun suuremmalla vakavuudella yleensä niihin asioihin, joilla on merkitystä muillekin kuin itselleni: työt, järjestöt, harrastukset... Opinnot ovat yleensä tulleet vasta noiden jälkeen, sillä itsellenihän lähinnä opiskelen. Toki kunniallisesti suoritetuista opinnoista on etua myös työnantajalle, mutta ainahan huonon työntekijän voi irtisanoa. Liikuntaakaan tuskin harrastaisin, ellei lajini olisi joukkuelaji. Nyt ylimääräistä liikuntaharrastusta voi perustella sillä, että saa itsestään irti vähän paremman suorituksen joukkueen eteen.

Viimeiset pari viikkoa on mennyt melkolailla matalalentoa. Töitä on tullut tehtyä parin työmatkan takia kolmen viikon edestä. Muutama suurempi, virallisluontoinen dokumentti on tullut kirjoitettua mitenkään töihin liittymättä. (Toivottavasti) viimeisiä tenttejäkin pitäisi ehtiä jossain välissä ajattelemaan. Essee pitäisi palauttaa tiistaina. Työmatkojen loppuun käsittelyynkin menee vielä hyvä aika. Iso G kummittelee jossain taustalla. Nukkumaan on ehtinyt viitisen tuntia yössä, mikä ei tunnu enää näin vanhemmiten riittävän.

Pitäisi varmaan opetella priorisoimaan asioita. Onnistun yleensä sekaantumaan niin moneen asiaan kerralla, että mikään ei lopulta tapahdu kunnolla eikä ainakaan ennen vihonviimeista deadlinea. Koko ajan pitää kuitenkin murehtia sitä, että on niin paljon tekemättömiä asioita ja niin vähän aikaa ettei ehdi tehdä kunnolla. Murehtiminen taas vie aikaa niiden asioiden tekemiseltä ja lopulta ollaan juuri siinä tilanteessa, että viime tipassa saan aikaiseksi jotain sinne päin. Ja sitten voi taas murehtia, ettei sekään homma tullut tehtyä kunnolla...

Jostain priorisaatiolistan häntäsijoilta pitäisi osata viimeistään nyt kaivaa oma jaksaminen ja itsensä huoltaminen (ja nukkuminen) keskeisemmäksi tekijäksi elämässäni. Maailmaa on paha parantaa, jos ei pysty edes itsestään huolta pitämään.

Paitsi etten jaksa siivota elinympäristöäni, en ole myöskään juuri sieltä poistunut jos ei jokin harrastus tms. muiden eteen suorittaminen minua pois aja. Elokuvissa kävin ehkä kahdesti viime keväänä, syksyn aikana en kertaakaan, vaikka näkemisen arvoisia leffoja olisi (ollut) menossa moniakin. Syksyllä olen tainnut eksyä yhteen pienempään konserttiin, ja niitäkin olisi ollut useampia kokemisen arvoisia. En ole oikeastaan jaksanut edes pohtia suosikkiartistieni keikkakalenterien seuraamista (tai edes levyjen kuuntelemista). Teatterista, oopperasta tai museoista en niin perusta muutenkaan. Toisaalta kulttuuriinkin kyllä liittyy jonkin asteinen suorittaminen. Pitäisi pysyä perillä siitä, mitä tiedostavan, akateemisen nuorehkon ihmisen voitiin Yleisesti Odottaa tietävän, ja siksipä museoinnottumuudestanikin saattoi tarvittaessa alkaa tuntemaan syyllisyyttä.

En voi edes sanoa, että nykyinen eristäytyneisyyteni vaikuttaisi ulkona käymisen vähäisyyteen; en ole oikein aiemminkaan osannut hankkia seuraa kylttyyririentoihin, kun kukaan kavereista ei tuntunut perustavan edes suunnilleen saman oloisista jutuista kuin minä.

Silloin joskus olin sentään sitä mieltä, että on parempi mennä yksin ulos kuin jäädä neljän seinän sisälle. Yksin.

Tuollainen "vähän kaikesta kaikkea täysillä pintaraapaisuin" -suhtautumiseni ei oikein anna mitään, mutta vie paljon aikaa ja mielenterveyttä. Perfektionismi nyt ei varmaan sinälläänkään edistä mielenterveyttä. Ainakaan jos se yhdistyy huonoon itsetuntoon, laiskuuteen ja jaksamattomuuteen.

Joskus toivoisin, että elämässäni olisi Suuri Päämäärä, jonka saavuttamiseksi voisin panostaa täysillä vain niiihin asioihin, jotka tuovat päämäärää lähemmäksi. Olisihan se varmaan paljon helpompaa kuin päämäärätön haahuilu jonnekin, toivottavasti eteenpäin, ja hengissä pysymisen yrittäminen, vaikka ei tiedä onko huominen huonompi vai parempi kuin tämä päivä.

Toisaalta on helpompaa olla haaveilematta; eihän mikään suunnitelmani tai toiveeni ole koskaan aiemminkaan toteutunut. Ehkä en vain ole halunnut tarpeeksi?

Ohi meni

2006-12-02T16:19:00.000+02:00

Sain YTHS:n psykologiltani yhteystiedot terapeutille, jolla pitäisi olla vapaita aikoja, ja jolle siis voisin soittaa ja pyytää aikaa terapiahaastatteluun. Haastattelun jälkeen voisi sitten käydä YTHS:n psykon kanssa selvittelemässä KELAn korvauksia.

Tavallaan pelotti soittaa; onko tämä nyt menoa? Pitäisikö nyt taas osata alkaa kaivella sisuksiaan jollekulle (toistaiseksi) tuntemattomalle? Mitä jos en pitäisikään tästä terapeutista? Koska löytyisi seuraava tarjokas? Toisaalta olin toiveikas; olin saanut ymmärtää, että terapeutteja ei tätä nykyä kasva joka oksalla, ja ylipäätään vapaan terapeutin löytymiseen saattaisi mennä pitkäänkin.

Soitin. Ei kuulemma tiedä vielä, onko hänellä aikoja. Riippuu toisen potilaan lopettamisesta. Käski kysyä ensi vuoden puolella uudestaan.

Tunsin itseni paitsi pettyneeksi, myös jollain tapaa petetyksi. Miksi ilmoitettiin mahdollisuudesta terapiaan, jos sitä ei todellisuudessa ollutkaan? Miksi muutenkin murjotulle (tai no, itsensä murjomalle) ihmiselle annettiin tilanteeseen nähden suuri toivonkipinä, joka oli kuitenkin niin heikko, ettei olisi kannattanut kuvitella siitä syttyvän tulta?

Terapeuttitarjokas totesi, että vapaita "potilaspaikkoja" ei juuri ole tarjolla. Pari vuotta sitten tilanne oli kuulemma päinvastainen, siis asiakkaan markkinat. Sopii vain kysyä itseltään, miksi olen tätäkin lykännyt niin kauan, että selviytyminen yksin eteenpäin tuntuu mahdottomalta.

Juhla vanhain perinteiden saapuu talven hämärään

2006-11-24T21:35:00.000+02:00

Kuukausihan siihenkin on enää aikaa. Suklaat ovat olleet kaupoissa houkutuksena jo kuukauden, ja joulukoristeitakin on alkanut tulla. Kauppakeskusten joulusesongit avattiin viime viikonloppuna, mutta onneksi eivät sentään taida vielä soittaa joululauluja herätelahjaostoksia kiihdyttämässa.

Joulustani tulee tänä vuonna yksinäinen; no eipä se paljon näistä muista päivistä eroa.

Meidän perheen joulu armainen on sellaista vuosittaista kulissia; edes sen verran on pitänyt pitää yllä senkin jälkeen kun lähdin opiskelemaan toiselle puolelle Suomea. Muun ajan isä varmaan selittää sukulaisille ja tuttaville minun vierailujeni vähäistä (olematonta) määrää sillä, että olen liian kiireinen ravaamaan kaiken maailman tärkeyksissä.

Jouluna tapahtuu niinkin paljon, että kaikki ovat omissa oloissaan ja mieluiten omissa huoneissaan sen ajan, minkä voivat kohteliaisuuden rajoissa suinkin muita perheenjäseniä välttää. Ja sitä sitten jatkuu kolme päivää. Välillä syödään, saunotaan, syödään lisää, puhutaan pientä small talkia, jaetaan hassunhauskasti pukin tuomat lahjat varmistaen isän olleen taas kaikkein kiltein ja syödään vähän lisää. Kun rituaalit on suoritettu, voidaan taas hyvällä omalla tunnolla siirtyä kukin omiin huoneisiinsa.

Olen tuota rituaalia tunnollisesti vuosittain suorittanut, ehkä jonkinlaisena katumusharjoituksena; vastenmielisesti mutta velvollisuudentuntoisesti kuten kuuliaisen jälkeläisen tulee.

En aio tehdä sitä enää tänä jouluna.

En halua erityisesti joulun aikaan kuulla isältäni sitä, kuinka kertakaikkiaan teen kaiken väärin. Muun muassa kuinka en liiku tarpeeksi (vaikka liikun huomattavasti enemmän kuin isä) enkä harrasta oikeanlaisia liikunnan lajeja, kuinka kuuntelen vääränlaista musiikkia enkä ymmärrä taiteesta yhtään mitään, kuinka en ymmärrä omaa parastani enkä syö täysin oikein (eli niinkuin isä), kuinka en osaa pitää huolta painostani ja terveydestäni, kuinka opiskelen liian pitkään, enkä tee sitäkään niin hyvin ja huolella kuin isä... Sukulaisille minulla sentään voi vielä leveillä, olenhan suvussa peräti toinen yliopistossa koulutettu (isä oli se ensimmäinen) ja olen kuitenkin opintojen viivästämiseksi tehnyt kaikenlaista CV:ssä hyvältä näyttävää.

Isä kysyi joskus lokakuussa, olenko tulossa jouluksi kotiin. Sain tällä kertaa vastattua kielteisesti. Monena jouluna on jo tehnyt mieli kieltäytyä, mutta en ole osannut sanoa vastaan, eikä minulla toisaalta parempaakaan suunnitelmaan ole ollut. Lokakuun jälkeen ei olekaan vanhemmista kuulunut mitään, enkä minäkään ole ottanut asiakseni sinne soitella.

Nyt en voi mennä kotiin. Mitä siitäkin tulisi, jos vanhempani saisivat selville miten perseellään elämäni tällä hetkellä on? Omaa kulissiani ja oman sieluni koskemattomuutta en vain jaksa tässä kunnossa pitää yllä kolmea päivää.

Meillä ei ole koskaan puhuttu mistään henkilökohtaisista asioista. Niistä ei vain ole saanut kysellä, ja kaikki ovat parhaansa mukaan yrittäneet pitää kaikki tunteensa itsellään. Isäni nelisenkymmentä vuotta sitten tapahtunut Suuri Epäonnistuminen on edelleen tabu perheessämme; kuulin siihen liittyvistä asioista (jotka minulla mielestäni olisi ollut oikeus tietää lapsuudestani asti) vasta täysi-ikäisenä ja silloinkin vähän vahingossa sedän vaimolta.

Vietän siis joulun yksin omassa kämpässä. Joulu tuntuu jotenkin niin perhejuhlalta, että ajatus yksinäisestä joulusta kuristaa kyllä kurkkua, mutta on tämä parempi vaihtoehto. Pitää katsoa, josko saisi suunniteltua itselleen hyvää jouluruokaa (ja vielä toteutettua suunnitelmansa), polttaisi kynttilöitä, yrittäisi vain olla ja rauhoittua. Kuulostaa hyvältä, mutta voi lopulta mennä vain masennukseksi. Onhan tässä vielä kuukausi aikaa rauhoittaa itselleen joulumieltä; kuukausi, joka kuitenkin kuluu liian nopeasti.

Rakastamisen vaikeudesta

2006-11-24T17:12:00.000+02:00

Aiemmasta postauksestani (Yksin ei ole hyvä olla) saattaa ehkä saada sen kuvan, että kuvittelisin parisuhteen olevan pelastus kaikelle. Väärin tulkittu.

Sosiaalisesti se helpottaisi elämää paljonkin. Mutta en tosiaan kuvittele sen tarjoavan kuin taikaiskusta selvennystä pääni sekaisin olevalle sisällölle. Tuskin minusta edes olisi siihen ainakaan tällä hetkellä.

Voisinko jakaa koko elämäni (sisällöllisesti, ei ajassa) toisen kanssa, jos en itsekään tiedä, kuka lopulta olen?

Voisinko luopua itsenäisyydestä ja alkaa ottaa huomioon jonkun toisen, kun ajatukset pyörivät itsekkäästi siinä, että jaksan raahautua seuraavaan päivään? Suostuisinko kunnossa ollessanikaan luopumaan vapaudestani ja priorisoimaan suhdetta muiden menojeni edelle?

Vai tulisiko minusta lopulta vain tossun alle tallautuva marttyyrinkruunuaan kiillottava puolisko asettaessani toisen tarpeet ja toiveet aina omieni edelle?

Pystyisinkö rakastamaan jotakuta toista, kun en oikein osaa sietää edes itseäni? Pystyisinkö uskomaan, että joku voisi rakastaa minua? Jos kaikki muu lopulta toimisikin, en todennäköisesti uskaltaisi enää heittäytyä onnellisuuden yrittämiseen. Sen jälkeen tulisi kuitenkin alamäki ja aallonpohja on aina alempana. On helpompaa vain leiriytyä laaksoon.

Idealistiparantaja, minäkö?

2006-11-22T22:53:00.000+02:00

Teinpä sitten jostain blogilistan kautta löytämästäni linkistä Keirseyn persoonallisuustestin. Sen mukaan olisin Idealist Healer (INFP). Tarina kuulostaa jotenkin epämääräisen tutulta, ehkä siinä on jotain samaa kuin horoskoopeissakin ;-) Mutta onhan se aina mukava tietää, että olen samaa persoonallisuustyyppiä kuin vaikkapa Gandhi tai prinsessa Diana...

Enhän minä, mutta ne muut

2006-11-22T22:14:00.000+02:00

Pohdin joskus sitä, miten erilaisia asioita sallin muille kuin itselleni. Muiden "oikeudet" ovat siis oletusarvo, mutta itselleni en voi sellaisia myöntää; sehän vain häiritsisi minua parempien ja arvokkaampien ihmisten elämistä.

Muut kertovat asioistaan jos haluavat kertoa, minä en utele. Minä kerron asioistani vain jos joku haluaa kuunnella ja siis kysyy.
Muut saavat kysyä asioita (töissä, luennoilla,...) selvittääkseen asioita. Minun tulee pysyä hiljaa ja selvittää asiat itse, koska minun kuitenkin pitäisi jo tietää (kuitenkin asia on esitetty jo jossain), ja osoitan vain yleisesti tyhmyyteni jos kysyn. Ja vien muiden kallista aikaa.
Minun luokseni saa kuka tahansa kaverikseni uskomani tulla käymään koska tahansa (kunhan vain olen kotona). Minä menen häiritsemään muiden kotirauhaa vain kutsusta ja silloinkin varmistun siitä, että minut oikeasti halutaan paikalle.
Kaverini voivat hakeutua seuraani halutessaan. Minä en harrasta kutsuja enkä tee aloitteita tapaamisista, koska kuitenkin paikalle tultaisiin vain kohteliaisuudesta ja velvollisuudentunnosta, enkä minä tietenkään halua riistää ihmisiltä heidän vapaa-aikaansa ja parempaa seuraansa ja tekemistään.
Minä voin kastella toisten kukkia heidän lomansa aikana, mitäpä se minulta olisi poissa. Minä en voi/osaa pyytää ketään tekemään asioita puolestani, heillä on varmasti mielekkäämpääkin tekemistä kuin huolehtia kasvieni hyvinvoinnista.

Löytyisi näitä varmaan lisääkin. Mutta missä vaiheessa minusta tuli näin alisteinen sille, mitä oletan muiden haluavan? Olenko minä nyt laskenut itseni kaikkia muita paremmaksi, koska tiedän, mitä he tarkoittavat huolimatta siitä, mitä sanoja suusta tulvii?

Missä vaiheessa minä menetin ihmisarvoni omissa silmissäni?

Yksin ei ole hyvä olla

2006-11-22T00:14:00.000+02:00

...tai ainakaan se ei ole sosiaalisesti hyväksytty tilanne. Tiedäthän, siinä vaiheessa kun kaikki kaveripiiristäsi ovat pariutuneet ja olet ainoa sinkku, kukaan ei kutsu sinua minnekään, koska olet aina se hankala (2n+1):s pyörä. Ja kohta alat tuntea itsesi täysin tarpeettomaksi. Eikä niiden seurustelevien kavereiden seuraa ja aikaa kehtaa käyttää ilman niiden toista puoliskoakaan; sehän nyt on vähän kuin veisi lapselta namun (hyvää seuraa) ja antaisi pullon tervaa (minun seuraani) tilalle syötäväksi.

Miten tilanne muuttuisi jos seurustelisin? En tiedä. Ehkä hyväksyisin itseni paremmin, koska joku olisi siinä vaiheessa hyväksynyt minutkin, jollain tasolla. Ehkä jos itseluottamukseni olisi vähän paremmissa kantimissa, kestäisin myös liikkua julkisilla paikoilla yksin, ylpeänä ihan vain olemassaolostani. Kolmeakymppiä lähetessä sitä vain alkaa väkisinkin tuntea itsensä tälläkin mittakaavalla sosiaaliseksi hylkiöksi, kun ei ole jo perustanut tai viimeistään perustamassa onnellista 1,4-lapsista, rivitalossa asuvaa, kultaisen noutajan ja farmariauton omistavaa suloisen keskiluokkaista perhettä.

Eikä, perkele, edes osaa esittää olevansa villi ja vapaa sinkku. Tai no, luultavasti kukaan ei uskoisi, jos yrittäisin moista väittää.

Sukupuolettomuudesta

2006-11-18T22:09:00.000+02:00

Aloin kirjoittamaan tätä blogia ajatuksella anonymiteetistä ja siitä, etten paljastaisi sukupuoltanikaan. Toisaalta sen takia, että halusin testata menisinkö läpi vastakkaisen sukupuolen edustajana silloin, kun ulkonäkö ei suoraan paljasta sukupuolta. Toisaalta sen takia, että pelkään, että yhdistelmä kaikista muista blogissa esille tulleista tiedoista ja sukupuolestani saattaisi olla riittävä murtamaan täydellisen anonymiteetin.

En tiedä oikein itsekään, miksi ajatus sukupuolettomuudesta kiehtoo. En aina tunne oloani kotoisaksi synnynnäisen sukupuoleni perusteella minulle langetetussa roolissa, ja olenkin ainakin opiskelujen ajan venytellyt sukupuoliroolini rajoja suuntaan jos toiseenkin.

En koe varsinaisesti olevani väärässä ruumiissa; en vain tahdo täyttää kaikkia roolini vaatimuksia. Ehkä tässä on sekin seikka, että ihan fyysisiltä mitoiltani en tähän täysin pysty. En koe myöskään olevani homoseksuaali. Muutama vuosi sitten olisin melkein vannonut täysheterouden nimiin, joskin provosoin tuttujani ja erityisesti vanhempiani ajoittain viittauksilla mahdolliseen homoseksuaalisuuteeni. Nyt en tiedä. En heteroidentiteetistäni suostu luopumaan kyllä, mutta ei ehkä olisi mikään mahdottomuus ihastua samankin sukupuolen edustajaan; niin ei vain ole koskaan käynyt (tai ehkä olen itsekin niin homofobinen, että blokkaan alitajuisesti mahdollisen ihastumisen tiedostamisen?).

Viime vuotinen työkaverini, joka on tässä blogissa tullut mainittua useasti, kutsuttakoon häntä jatkossa vaikka A:ksi, on vähän samaa laatua. Siis vastakkaista sukupuolta toki, mutta ei tahdo asettua täysin oman sukupuolensa rooliin ja venyttää sen rajoja. Ehkä siksikin hänen kanssaan oli niin helppo tulla toimeen, koska hän pystyi tietyllä tapaa ymmärtämään tämänkin puolen minussa.

SETAn sukupuolitestistä, jonka olen muutamaan otteeseen tehnyt, saan järjestään tulokseksi "sukupuolineutraali" itselleni vastakkaisen sukupuolen määritteellä (joskin toki saatan vaikuttaa vastauksiin sen mukaan, mitä haluan tulokseksi) ja toivotuksen "irtisanoudut koko sukupuolijärjestelmästä". Sukupuolineutraali on siis hieman eri asia kuin androgyyni. Ehkä leikillinen testi ei ole koko totuus, mutta viittoisi samoille suunnille kuin oma käsitykseni.

Luin joitain vanhoja postauksia läpi nähdäkseni, onko siellä mitään, mikä voisi (mahdollisille) lukijoille paljastaa juridisen sukupuoleni. Onhan noita. Vaan olkoon, vähän hakemalla saa hakea, mutta on kai se mahdollista arvata (kun pelkällä random-arvauksellakin oikein osumisen todennäköisyys on kuitenkin puolet). Jatketaan nyt sukupuolettomana. Jos tulee jotain pakottavan sukupuolisidonnaista kerrottavaa, katsotaan uudelleen.

Kiire vai kiire?

2006-11-18T21:54:00.000+02:00

Tuskaisesti tehtävää töissä, en tunne ehtiväni kaikkea ja olevani siksi äärimmäisen huono ihminen. Töissä kuluu aikaa, mutta jotenkin paljon enemmän tuntuu hukkuvan siihen, että penedelöin pari tuntia päivässä. Turhauttavaa. Ja sitten kun pääsee kotiin, ei jaksakaan tehdä enää muuta kuin syödä ja mennä nukkumaan (tosin tähänkin jostain syystä onnistuu kulumaan useita tunteja aikaa...).

Tai aikaa siis kyllä olisi, mutta en vain pysty enkä jaksa toteuttaa yksinkertaisimpiakaan tehtäviä, joiden suorittamattomuus eivät voi päätyä kenenkään minut tuntevan tietoon.

Viherkasvit kuolevat kuivuuteen, kun kolmeen viikkoon en ole jaksanut nousta tästä tuolista lamaantumisen sijaan ja antaa niille vettä. Vai onko siitä jo neljä viikkoa.

Kämppä on pyörremyrskyn jäljiltä. En ole jaksanut siivota sitten heinäkuun, ja silloinkin siivosin lähinnä siksi, että vanhempani tulivat käymään. Roskat sentään olen vienyt tässä välillä, mutta kohta eteisestä ei mahdu kulkemaan ollenkaan. Imurikin on maannut keittiössä kohta pari kuukautta paikallaan. Mutta kukapa muu tätä olisi kauhistelemassa?

Laskut jäävät maksamatta ajallaan. Nettipankin käyttö ei paljon vaatisi, kun konetta käytän muutenkin, mutta se vaatisi ihan liikaa aloitteellisuutta. Jonkin karhun saatuani sitten yleensä makselen ainakin jo myöhästyneet laskut pois. Ja sama uudelleen seuraavassa kuussa.

Hävettää, että olen vajonnut tälle tasolle. Hävettää, etten osaa pitää huolta itsestäni ja elämästäni niinkuin aikuisen ihmisen oletetaan osaavan. Hävettää, etten osaa näyttää kenellekään sitä, miten pahalta tuntuu sisällä, vaan yritän pitää yllä kulisseja siitä, että elän normaalia elämää ja minulla menee ihan hyvin. No, siihen ainakin kiire auttaa.

Sopiva sairaus

2006-11-12T18:26:00.000+02:00

En toki tiedä diagnoosiani vielä, enkä tiedä, milloin tulen sen tietämään. Niille, joille on ollut jotain pakko selvittää siitä, miksi en enää ole niin toimintakykyinen, positiivinen jne. olen mutissut alkukeväisen YTHS-työterveyslääkärin analyysin pohjalta jotain työuupumuksesta.

Tiedän, että se ei ole the whole story, mutta en siis paremmastakaan tiedä. Toisaalta, työuupumus on myös yhteiskunnallisesti hyväksytty mielenterveysongelmia liippaava diagnoosi. Onhan siinä toki heikot sortuu elon tiellä -henkeä, mutta onhan se nyt, hyvänen aika sentään, ymmärrettävämpää ja pohjoismais-protestanttisen työmoraalin mukaan paljon hyväksyttävämpää, että joku kärsii vähän burn outista kuin että olisi ihan oikeasti hullu.

Ex-pomoni ei kyllä ilmeisesti oikein ilahtunut tuosta diagnoosista, kun hänelle kerroin. Vielä jäi vähän tekemättä, mutta totesin, että on parempi kertoa ettei pysty tekemään kuin vain kadota maan nielemänä. Työuupumukseen liitetään kuitenkin myös työolosuhteiden ongelmat, joten pienehkössä porukassa ei tarvitse katsella kovin kauas. Arvostan kyllä ex-pomoani, aikaansaapa mies, mutta kemiat eivät nyt vain kohdanneet parhaan lopputuloksen saavuttamiseksi.

Mielenterveyden ongelmat ovat suurelta osin aivojen aineenvaihdunnan muutosten seurausta. Se, että sanon näin, ei tarkoita sitä, että uskoisin niiden olevan kuin taikaiskusta parannettavissa lääkkeillä; tämä nyt vain käsittääkseni on yleisesti hyväksytty tieteellinen fakta. Helmikuussa olin kyllä ihan valmis vaikka aloittamaan mielialalääkityksen, sen verran kamala olo oli siinä vaiheessa. Onnekseni olen kuitenkin ongelmieni medikalisoinnilta säästynyt enkä ole edes joutunut taistelemaan siitä, että minulle ei lääkkeitä tungeta (pl. keväällä kirjoitetut n. 60 tablettia unenpidentämistarkoitukseen, niitäkin on edelleen jäljellä). Oma-aloitteisesti olen kyllä pistellyt keväästä alkaen poskeen kalaöljyä ja monivitamiinitabletteja, ehkä se on auttanut, ehkä ei. Ehkä olo voisi olla vielä kurjempi ilman niitä.

Ei pitäisi sairastuessaan kyllä lukea mitään alaan liittyvää kirjallisuutta, siitä löytää vain liian monta sairauskuvausta, jotka sopivat omaan tilaan. Vuoden kuluessa on tullut luettua Alice Milleriä, Liisa Keltikangas-Järvistä, tohtori.fi:n Masennusklinikkaa, lukemattomia muita verkkolähteitä ja ohjevihkosia mm. masennuksen hoidosta. Masennuksen suunnille arvelisin totuuden viittovan, mutta en tiedä, löytyykö minulle lopulta edes mitään varsinaista psykologista diagnoosia. YHTS:n psykologitäti ainakin oli sitä mieltä, että minä haluan vain selvittää, kuka olen ja siksi psykoanalyysi sopisi tarpeisiini. Omasta mielestäni tarvitsen kyllä apua ihan muussakin, mutta en toki ole ammattilainen.

Yksin.

2006-11-12T12:11:00.001+02:00

Yksinäisyys painaa. Yleensä kieltäydyn sitä ajattelemasta, mutta kun luen muita blogeja, joissa kerrotaan siitä, kuinka paljon tukea ja apua monet saavat tai ovat saaneet ystäviltään aallonpohjalla, itsesääli pukkaa väkisin pintaan ja taas itkettää.

No, myöhäistä parkua kun maito on jo maassa. Itsepähän tilanteeni olen valinnut.

Ihan rehellisesti kaipaisin kosketusta, ymmärrystä ja läheisyyttä. En koe saaneeni kaikkia kolmea koskaan ainakaan yhdessä paketissa, joten mihinkäpä tilanne siitä olisi muuttunut? Ehkä vaadin liikaa.

Ihmissuhteellista

2006-11-11T20:32:00.000+02:00

Ihmissuhteet olisivat, erityisesti elämän pahemmissa karikoissa, aika tärkeitä. Jostain syystä vain onnistun itse katkaisemaan suhteet tuntemiini ihmisiin aika usein siinä vaiheessa kun ei ole enää yhteistä tekemistä ja siten puheenaihetta.

Ala- ja yläasteelta ei ole enää ketään tuttuja, joihin vielä pitäisin yhteyttä. Toki jos satunnaisesti (aika harvoin) törmää, niin moikkaa ja saattaa vaihtaa muutaman kuulumisenkin, mutta elämä on vienyt heistä suurimman osan aika lailla eri teille kuin minut. Ei sinällään, että se olisi mikään este pitää yhteyttä, mutta eipä minulla taitaisi olla kovin paljon puhuttavaa kotikylään jääneen, ammattikoulun käyneen kolmen lapsen vanhemman kanssa. Tämä tietysti osoittelee sormella enemminkin minun sisäistä köyhyyttäni ja sitä, kuinka maailmani pyörii oman napani ympäristössä nöyhtineen kuin sitä, että kolmen lapsen putkimiespappa olisi jotenkin huono ihminen.

Lukiokavereita jäi muutama, mutta yhteydenpito heihinkin on harventunut sitä mukaa kun he yksi toisensa jälkeen ovat löytäneet pidempiaikaisen elämänkumppanin. Heidän jokapäiväinen elämänsäja heidän ajatuksensa ja maailmankuvansa ovat toki melko jo huomattavasti lähempänä omaani. Suurin osa heistä on vieläpä muuttanut pääkaupunkiseudulle viimeistään valmistuttuaan, mutta eipä tuo läheinen sijainti yhteydenpitoa ainakaan edistävän ole tuntunut.

Opiskelukaverit ovatkin sitten ensimmäinen suurempi porukka, johon tunsin jollain tapaa kuuluvani ryhmän suunnilleen tasaveroisena jäsenenä. Tosin ei oma vuosikurssini; kavereita on ennemminkin ylemmiltä ja alemmilta kursseilta, enemmänkin niitä, joiden kanssa on tullut puuhattua kaikkea opiskelun ulkopuolista juttua. Tosin näistäkin kontakteista suurin osa tuntuu vain kuolleen jonnekin sitä mukaa kun ihmiset valmistuvat, työllistyvät, kiireellistyvät ja perheytyvät. Sääli, koska opiskelukavereissa on monta mainiota tyyppiä, joiden kanssa olisi kiva ihan vain viettää aikaa porukalla ilman sen syvällisempiä taka-ajatuksia.

Opiskelukavereistakaan ei juuri läheisiä ystäviä ole löytynyt. Jollain tapaa (tämä kuulostaa ihan kauhealta, mutta kuvaa asennettani) olen kokenut olevani heitä ylempänä. Siis sen jälkeen kun pääsin tajuttomasta kaikenlaisen järkevänoloisen kommunikoinnin estäneestä alemmuuskompleksista vuosikurssikaverieni suhteen. Jollain tapaa he ovat kaikki putkinäköisiä, tai sosiaalisesti minuakin epävarmempia (vaikka yleensä yrittävät tätä epätoivoisesti peittää), tai heiltä puuttuu kokonaan protestanttisen pohjoismaisen kulttuurin vaatima yhdistelmä nöyryyttä ja ahkeruutta, tai...

Se että arvostelen heitä, ei tarkoita sitä, että minä olisin näissä ja kaikissa muissa suhteissa mielestäni täydellinen, jos erehdyit luulemaan. Monia heistä arvostan siitä syystä, että he tuntuvat olevan alamme ymmärryksessä minua valovuosia edellä. Maailmaakin moni tuntuu hahmottavan minua niin paljon laajemmin että oma ymmärtämättömyyteni hävettää. Hassua, miten samaa ihmistä voikin katsoa yhtä aikaa ylös- ja alaspäin :-) Minä taas kaipaisin tasa-arvoisutta, sitä että voi kohdata toisen silmästä silmään ja kunnioittaa kokonaisuutena, vaikka eri puolet olisivatkin kummallakin vahvempia kuin toisella. Tuollaista minun kohdallani tasa-arvoisuuteen pystyvää suhtautumista en ole kovin monessa ihmisessä kohdannut. Ja tietysti myös toisinpäin :-)

Jostain syystä minun on helpompaa luoda suunnilleen luottamuksellisia ja läheisiä (ystävyys)suhteita vastakkaiseen kuin omaan sukupuoleeni. Läheisin samaa sukupuolta olevakin on biseksuaali ja asustelee nykyään avoliitossa kolmannen samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa. Ystävyytenäkin alkaneilla suhteilla vastakkaisen sukupuolen edustajiin on vain (ainakin minun kokemusteni perusteella) paha taipumus onnistua värittymään jollain tasolla seksuaalisesti, vaikka kuinka yrittäisi. Ja viimeistään siinä vaiheessa kun toinen osapuoli alkaa seurustella vähänkään vakavammin, läheisyys ja luottamus katoavat kuvioista. Ja sitten voikin taas todeta yhden ihmissuhteen enemmän ja vähemmän päättyneeksi. No, onpa tuosta pari poikkeuksen vahvistavaa sääntökin: kaksi näistä kavereistani on nykyään onnellisesti naimisissa, mikä on hieman palauttanut tilanteita aiempiin uomiin.

En sitten tiedä, vaadinko lähimmiltä ystäviltäni liikaa. En kovin kauan jaksa pitää yhteyttä, jos toinen ei vastavuoroisesti ilmoittele itsestään. Toimin ainakin menneisyydessä, silloin joskus muinoin paremmassa kunnossa ollessani mielelläni olkapäänä, ja aika moni vähemmänkin läheinen kaveri onkin sitä vasten itkenyt. Kuka naishuoliaan, kuka menneisyyden haamujaan. Itsestäni en ole osannut niin paljon antaa. Hyvin vaikeaa on kuvitella, että jotakuta jaksaisi kiinnostaa minun elämäni saati hyvinvointini niin paljon että lainaisi olkapäätään tai jaksaisi kuunnella tylsää jokapäiväistä elämääni. Ja kuitenkin haluaisin, että lähelleni päästämäni ihmiset olisivat toisaalta kiinnostuneita minusta ihmisenä ja toisaalta haluaisivat olla ystäviäni vain ja ainoastaan omasta vapaasta tahdostaan. Ja toisaalta en koe itseäni lainkaan kiinnostavaksi. Joten niiden, jotka väittävät ystäviäni olevansa, täytyy valehdella.

Valta omaan elämäänsä

2006-11-07T23:51:00.000+02:00

Eilen siis päätin pitää toistaiseksi taukoa yhdestä ystävästäni. Kyllä, kaikesta huolimatta kutsun häntä sellaiseksi. Historiaa kaivellakseni, hän on siis työkaverini vuoden takaa, teimme hyvin tiivista yhteistyötä puolisen vuotta ja kun tulimme varsin hyvin toimeen keskenämme, tuttavuuden aste heilahteli työkaverista enemmän ystävyyssuhteen ja ajoin seurustelunkin suuntaan. (todettakoon, että hän on siis minua vastakkaisen sukupuolen edustaja)

Työsuhteen, joka oli minun osaltani projekti, loppuessa hän yksipuolisella päätöksellä lopetti yhteydenpidon; myöhemmin kertomansa mukaan ajatellen, että se oli siinä, eipä siitä sitten enempää. Rivien välistä toki osasin tämän verran lukea, mutta mielestäni tuollainen ei kuitenkaan ole hyväksyttävää käytöstä kahden aikuisen ihmisen suhteessa. Kyllä sitä nyt pitäisi puhua osata, vaikka aihe olisikin vähän vaikea. Ei sinällään, emme missään vaiheessa käsitelleet suhteemme laatua. Minun mielestäni oli itsestään selvää, että niin kauan kuin tehdään töitä yhdessä, ei ainakaan seurustella vaikka vietettäisiin aikaa yhdessä töiden ulkopuolellakin, mutta olisin toivonut suhteen jatkuvan edes ystävyytenä työsuhteen päätyttyäkin. Pidin hänestä varmasti paljon enemmän kuin hän minusta, mutta uskaltaisin keskustelujen(kin) pohjalta väittää ajatusten olleen edes jossain määrin saman suuntaiset.

Koska hän nyt sattui olemaan tuntemistani ihmisistä lähinnä sellaista, jolle olisin voinut kuvitella puhuvani, ja toisaalta myös siksi, etten halunnut häntä kokonaan elämästäni poistaa, otin yhteyttä uudelleen reilun kuukauden tauon jälkeen; siinä vaiheessa kun romahdin työuupumuksen, tulevaisuuden pelon, tuskastuttavan huonon itsetunnon, riittämättömyyden tunteen ja muiden kiemuroiden alle. Harvakseltaan olemme pitäneet yhteyttä kymmenisen kuukautta, mutta jokin on tökkinyt koko ajan. En ole lopulta pystynyt oikein puhumaan hänellekään mitään, osaltaan varmaankin siksi, että hän on mukana mielentilani karrelle palaneessa sekametelisopassa.

Palataanpa päivän pointtiin. Oloni on ollut tänään parempi kuin pitkään aikaan, vaikka eilen illalla itkin pitkälle yli puolenyön. Hesari ei tullut aamulla, joten bussimatkalla jäi aikaa miettiä kaikenlaista (pelottavaa viimeaikaisten kokemusten valossa), ja totesin saaneeni takaisin määräysvallan omaan elämääni. En ollut enää sen varassa, että tämä ex-työkaveri päättää ettei halua pitää yhteyttä; päätös ei ollut helppo, mutta tällä kertaa minun oli mahdollista osallistua itseäni koskevan päätöksen tekemiseen siitä, mikä on suhteeni tähän toiseen ihmiseen, toisin kuin vuosi sitten joulun tienoilla.

Nyt mietin sitä, olenko ollut koko ajan näin huonossa kunnossa vain tämän vuoksi. Jos näin on, hirtän sen ihmisen, joka tämän aiheutti. Tuskinpa olisin missään tapauksessa ollut sama vanha täydellisen haavoittumaton itseni; sen verran pahasti olin kolhuilla jo muutenkin töitten ja työuupumuksen takia. Mutta kuinka paljon vähemmän kamala tämä vuosi olisi ollut, jos minulla olisi ollut koko ajan tunne siitä, että kuitenkin päätän itse elämäni suunnasta?

Ja tietysti sitten herää taas kysymys mielessäni, jonka mukaan minun kärsimykseni ei voi olla yhtä pahaa kuin muiden kärsimys (eikä se kyllä varmasti sitä olekaan), olenko ihan turhaan jonossa psykiatrialle? Tuskin. Itsetuntoni on joka tapauksessa sen verran maan rakoon poljettu (varmaan jo lapsuudessani) että olen krooninen alisuoriutuja.

Hämmentävää. Jollain tasolla tiedän, että pystyn vaikka mihin tosi paikan tullen, ja kun pitäisi toteuttaa, kynnys nousee kuitenkin liian korkeaksi. Entä jos en kuitenkaan onnistu? Olisiko joku toinen kuitenkin parempi? Teen kuitenkin jotain väärin? Entä jos en onnistukaan täydellisesti? Tuskin minä maailmaa koskaan pelastan, mutta minusta lienee kuitenkin enemmän hyötyä tekemässä pieniä suuria tekoja kuin sairaseläkkeellä, itsemurhan tehtyäni tai kroonisen depression kourissa kärvistelevänä kaupan kassana, joka ei löydä elämästään tarpeeksi haasteita.

Olkapäistä

2006-11-07T23:44:00.000+02:00

On yllättävän vaikeaa yrittää asettautua nojaamaan jonkun olkapäätä vasten, jos on itse aina tottunut olemaan olkapäänä muille. Joku kirottu ylpeydenripe sinnittelee ja nostaa uhmakkaasti leukaa pystyyn; kyllä tästä, saatana, selvitään, en ole ennenkään tarvinnut muita.

Toisaalta tuntuu kuin rasittaisin sitä olkapäätä tarpeettomasti; miksi minun pitäisi viedä muiden ihmisten aikaa parkumalla omaa pahaa oloani? Heillä on varmasti paljon muutakin tekemistä ja parempaa seuraa, jonka kanssa ajanvietto on antoisampaa kuin minunlaiseni kyynisen synkistelijän, joka koko ajan epäilee seuransa vilpitöntä halua olla juuri minun seurassani.

Tuntuu, että minulle olkapään asemaan voisi joku asettua vain ja ainoastaan säälistä. Käänteinen ei tietenkään päde, vaan itse toivon aina vilpittömästi jollain tavalla pystyväni auttamaan olkapäähäni nojailijoita. Jostain syystä tämä ei kuitenkaan voi pitää paikkaansa silloin kun minulle tarjotaan olkapäätä...

Tauon jäljiltä

2006-11-07T17:25:00.000+02:00

Ei tuo kirjoittaminen oikein alkusyksystä ottanut tuulta alleen. Nyt päätin sitten itseni terapoimismielessä ainakin yrittää kirjoittaa vähän useammin (selitystä alempana) sekä julkaista blogin. Saa nähdä miten tällä erää käy.

Paljon on vettä Vantaanjoessa virrannut. Minun elämässäni sen sijaan ei ole niin paljon tapahtunut, same shit, different day.

Psykologitädin juttusilla olen käynyt noin joka kolmas viikko. Pitäisi kuulemma harjoitella terapiaa varten, sitten jos joskus tässä elämässä sattuu käymään niin hyvä tuuri, että saa terapiapaikan Jostain. Lyhytterapioita kuulemma olisi tarjolla, ja ilmeisesti muutama pidempikin. Psyko-täti vain ei kuulemma halua lähettää minua kenellekään pitkää terapiakoulutusta käymättömälle.

Niin, pitäisi siis harjoitella sitä varten, että osaa läpättää terapeutilleen ihan kaikesta. Kuulemma päivän kauppalistakin kelpaa, mutta jotain pitäisi osata puhua. Se ei vain oikein onnistu. Tiedän, etten tule tuon psykon kanssa kovin pitkään (toivottavasti) asioimaan, ja vetäydyn sitten kuoreeni, mökötän, tiuskin, olen puhumatta ja itken koko kolme varttia varsin vuolaasti. En ole hänelle kertonut vuosi sitten velloneesta työ-ystävyys-seurustelusuhteesta lainkaan; ehkä olisi pitänyt. Se on vain jotenkin liian kipeä paikka, liian pinnalla enkä vielä tiedä itsekään, mitä se on vaikuttanut ja mihin kaikkeen.

Sovimme psyko-tädin kanssa eilen, että emme tapaa enää ennen kuin hänellä on minulle tiedossa terapeutti ja pitää käydä KELAn kanssa käytävää byrokratiaa läpi. Miksikö? Se, että kolmen viikon välein pitäisi repiä sielunmaisemiaan auki jonkun silmien eteen ja väliaika selvitä itsekseen mitenkuten ns. normaalissa elämässään ilman että ratkeaa itkuun aina kun ei ole mitään pitämässä mieltä muualla on tuskaa. Psykologin juttusille varattuun kolmeen varttiin kuluu käytänössä koko päivä. Aamun jännään kotona, yritän miettiä, mitä puhuisi, ja todennäköisesti lukitan sisäiset solmuni itkemällä entistä tiukemmalle kerälle ettei niiden alkusyytä koskaan löytyisi. Iltapäivän olen niin väsynyt, että koko päivä on käytännössä tärviöllä. En voi kuvitellakaan meneväni töihin, koska itkuhanat tiputtavat kuitenkin koko päivän vaikka mitä yrittäisi.

Loppuvuosi on taas aikatalullisesti aika tiukkaa. Pitäisi mennä työmatkalle loppukuusta, vain kotimaahan, mutta viikoksi-pariksi ainakin, ja sitä ennen pitää vielä tehdä täällä kaikenlaista valmistelua, että on mitään hyötyä lähteä. Pitäisi kirjoittaa yksi essee ja yksi pidempi harjoitustyö koulua varten, ja joulukuussa on vielä kolme tenttiä. Iso G pitäisi saada johonkin kuosiin, jotta voisin valmistua joskus alkuvuodesta. Siihen päälle kaikki harrastus- ja järjestömenot, jotka eivät nekään ihan vähälukuiset ole (ikäviä päällekkäisyyksiä näitten eri projekteissa )-:

Ohjelmaan eivät siis oikein sovi päivittäiset romahtelut. Päätin yrittää unohtaa ongelmani vähäksi aikaa kokonaan, kun en psyko-tätiäkään enää kohtaa, ja siis katkaista hyvänpäiväntuttavuuksia läheisemmät ihmissuhteet. Harrastusporukoissa niitä ei juuri ole; harrastuskaverien seurassa ollaan vain harrastaessa ja muun harrastusporukan läsnäollessa, ei sen läheisemmin, vaikka ihan mukavia kavereita sielläkin on. Opiskelukavereista moni kuvittelee minun jatkavan parin vuoden matkailuputkea ja olevan muutenkin kiireinen, eikä siten ihmettele, kun en pidä yhteyttä.

Opiskelukavereista läheisin tietää, ettei minulla mene oikein vahvasti. Kielsin häntä kuitenkin paapomasta ja totesin ottavani yhteyttä sitten kun jaksan. Isommassa porukassa kyllä tapaamme satunnaisesti, mutta en jaksa yrittää mitään henkilökohtaisempaa kun en kuitenkaan hänelle puhua osaa. Ja toisaalta tuntuu inhottavalta tulla kutsutuksi isommankin joukon mukana vain siksi, että on niin paska fiilis; miksei se voinut kutsua silloin kun minulla nähdäkseni meni ihan hyvin?

Aiemmin mainittu entinen työkaveri on ollut yhteyksissä harvakseltaan, lähinnä sähköpostilla viime aikoina, mikä ei ole oikein minulle riittänyt. Olisin kaivannut tiiviimpää kontaktia, kohtaamista, ja mielellään kosketustakin. Hän olisi periaatteessa henkilö, jolle voisin kuvitella puhuvani, mutta kun suhteeni häneen on kuitenkin kietoutunut koko solmuun menneeseen vyyhteen jollain tavalla, se on vähän hankalaa. Hän on kuitenkin tuttavistani ainoa, joka tietää, miten pitkällä lopulta olen psykiatrisen avun hakemisprosessissa; tuo läheisin opiskelukaverini aavistellee, ja luullakseni toivoo jotain, mutta ei tiedä.

Sähköpostittelukin on mennyt lähinnä siinä, kun olen äyskinyt hänelle hänen motiiveistaan pitää yhteyttä (haluaako hän olla ystäväni vai vain olkapää ja miksi ihmeessä), kipuillut omaa suhdettani häneen ja muuta. Ihan terveellistä sinällään mutta helvetillisen rankkaa, lopulta. Ainakin kun se venytetään noin puolen vuoden sähköpostikeskusteluun, jonka frekvenssi on kaksi sähköpostia kuukaudessa.

Siispä sanottuani heihei psykolle, totesin, etta laastaroin samantien koko paketin: katsotaan vuoden loppuun ja toivotaan että haava ei märkäne kovin pahasti. Sanoin siis hei-hei myös tuolle ex-työkaverille toistaiseksi.

Jotenkin tuntuu helpommalta palata siihen vanhaan kivikuoreen, johon ei (näennäisesti) satu mikään; siihen, joka nauraa ja irvailee itselleen pahemmin kuin kukaan muu, siihen jolla ei ole tunteita tai joka ei ainakaan näytä niitä. Jotenkin tuntuu ihanan keveältä, ettei tarvitse selitellä itseään ja tekemisiään kenellekään. Toistaiseksi. Tosin sain illalla pahimman itkuahdistuskohtauksen koskaan saatuani ex-työkaverilta vastauksen, että ei sitten pidetä yhteyttä. Onhan se tietysti mukavaa, että ystäväni kunnioittavat näkemyksiäni ja toiveitani, mutta jokin, vähintään pikkiriikkinen osa minusta kuitenkin toivoi jonkun sanovan, että eihän tuollainen eristäytyminen nyt käy.

Puhumisen, jossa en mikään huippu ole koskaan ollut, sijaan pyrin nyt sitten kirjoittamaan tuntemuksiani. Ehkä sisäinen sensuuriviranomaiseni iskee välillä enkä lopulta saa biteiksi sitä miltä tuntuu, vaan hienomman kuuloisen ajatuksen.

Ehkä se ei ollut paras ratkaisu, mutta en jaksa muutakaan. Sitten kun terapeutin joskus saa, pitäisi taas raapia sielu ja sydän vereslihalle ennen kuin menee KELAn juttusille; siellä ei kuulemma kannata yrittää esittää selviytymistarinoita. Ehkä pitää sitten taas lainata jonkun olkapäätä ja yrittää itkeä sitä vasten, vaikka se hirvittävän vaikealta tuntuukin.

Valtaisa, tyhjänpäiväinen vuodatus hoitoon hakeutumisestani

2006-08-20T21:41:00.000+03:00

Missäköhän vaiheessa naapurini alkavat valittaa siitä, että säännöllisesti pesen pyykkiä hiljaisuuden aikana? Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ole, sillä yleensä seuraavaksi päiväksi on saatava puhtaita vaatteita. Tietysti pyykit voisi pestä aiemmin, mutta kun sen aina unohtaa...

Mutta asiaan. Voisin viimein kertoa vähän taustoistani ja laistaa lisää tenttiin lukemisesta.
Yritän siis pysytellä anonyyminä, mielenterveyden ongelmat kun tahtovat edelleen olla yhteiskunnassamme tabu huolimatta juorulehtien julkkismasennustilityksistä.

Olen pohtinut psykiatriseen hoitoon hakeutumista jo muutama vuosi sitten, mutta uskoin, että jonot ja vakavampien tapausten määrä ovat sen verran valtaisat, että minut todennäköisesti naurettaisiin ulos. Siispä suljin pahan olon jonnekin kuoreen, yritin olla muistelematta sitä, ja hankin itselleni niin paljon tekemistä, etten ehtinyt moista ajatella. Ja siis jatkoin eteenpäin. Elämäni on ollut suklaata ja ruusunlehdillä tanssimista verrattuna vaikkapa Brimiin, ja siksikin ihmettelen edelleen, onko minulla oikeutta käyttää muutenkin ylikuormitettuja psykiatriapalveluja.

Synnyin, kasvoin ja kävin koulua. Ajasta ennen koulua en kauheasti muista, enkä oikeastaan peruskoulustakaan. Sain mielestäni liian hyviä numeroita tekemääni työhön ja osaamistasooni nähden, ja jossain vaiheessa (kuudennella?) protestoinkin opettajalle tästä. Olen yleensä ollut monen ihmisen kaveri, mutta paremmiksikin kavereikseni luulemani ihmiset ovat jossain vaiheessa vain kääntäneet selkänsä. Ala-asteella selkeästi ilmoittaen, etten ollut toivottua seuraa, yläasteella viettäen aikaa minun seurassani vain jos kukaan muu ei ehtinyt. Jonkin sortin persona non grata siis ns. paremman piirin joukossa. No, löysin sentään seuraa muutamasta muusta ei-toivotusta, jotka tosin olivat tämän asemansa kanssa minua paremmin sinut. Ei minua missään vaiheessa suoranaisesti kiusattu ole, siinä mielessä olen onnellisessa asemassa. Ehkä minut luokiteltiin liian tyhmäksi.

Lukiota varten olisi ollut mahdollisuus ravistaa menneisyys harteiltaan ja mennä toiselle paikkakunnalle, mutta en uskonut mahdollisuuksiini ja jätin sen tekemättä. Porukka sentään vaihtui jonkin verran, ja sain ensimmäiset ystäväni, joihin edelleen pidän yhteyttä, joskin harvakseltaan. Lukion jälkeisen opiskelupaikan valinnassa painoi aika pitkälle se, miten kaukana opinahjo on entisestä kotipaikkakunnastani. Valitsin Helsingin. Riittävän kaukana, että voin aina vedota matkustusajan turhuuteen jottei tarvitse käydä kotona turhan usein.

Mitähän osaisin sanoa opiskeluistani kertomatta liikaa? Todetaanpa nyt ainakin se, että omalla alallani olen sukupuoleltani joltinenkin harvinaisuus, mutta ehkä juuri siksi olen sopeutunut sinne niin hyvin :-) Opiskeluaika on venähtänyt vähän turhan pitkäksi, mutta olen puuhaillut kaikenlaista muutakin, lähinnä opintoja etäisesti tai vähän lähemminkin liippaavia töitä. Osaltaan pitkitystä on tuonut aiemmassa postauksessa mainitsemani tenttirimakauhu. Ja ei kai tässä tosiaan voi kuin itseään syyttää, ja ah niin hurmaavaa akateemista vapautta ja vastuusa. (harmi muuten, että tuoreemmat sukupolvet eivät voi enää yleissivistyvyyttä juuri harrastaa typerien opintoaikarajoitusten vuoksi )-:

Opinnot olisivat voineet mennä paremminkin, mutta ei niissä sinällään valittamista. Aiempi pohdiskeluni psykiatrisen avun tarpeesta juontaa juurensa enemmänkin töihini, joita tein jossain vaiheessa omalla laitoksellani tutkimusavustajana. Viimeinenkin itseluottamuksen ripe meinasi pettää, ja välillä oli tosiaan itku kurkussa olo, että minusta ei kerta kaikkiaan ole tähän, minä en pysty, en täytä niitä vaatimuksia enkä pysty suorittamaan itsenäisesti niitä tehtäviä, joita minulle annetaan. Käsite "ohjaus" oli melko lailla tuntematon, joten työ oli enimmäkseen itsenäistä pään seinään hakkaamista. (Tämä kuulostaa taas siltä, että minulla ei ole mitään oikeutta tuntea voivani henkisesti pahoin...)

Harkitsin useammankin kerran tosiaan psykiatriaa, josko siitä löytyisi jotenkin ihmeparannus itsetunnolle. Perustelin tätä itselleni kuitenkin lähinnä potentiaalisella työkyvyn menettämisellä, jos en tee asialle mitään, ja totesin kerta toisensa jälkeen, että se ei ole riittävä tai hyväksyttävä syy. Minun tulisi löytää perustelu hoidon tarpeelle itsestäni eikä työnantajastani. Vaikka tottakai työkyky on, erityisesti tässä vaiheessa elämää, keskeinen kysymys: onhan yhteiskunta käyttänyt valtavasti varoja minunkin kouluttamiseeni, ja jos olenkin työkyvytön ennen valmistumista, tiedän vain lisää rahanmenoa.

Mutta keksin siis itselleni liiaksi asti tekemistä, jotta moiset ajatukset eivät enää ehtisi vaivata. Ja porskutin muutaman vuoden ihan mallikkaasti, ja päältä päin katsoen varmasti nyky-yhteiskunnan odotusten mukaisesti, eteenpäin. Viime syksy kuitenkin muutti asioita. Loppuvuoteen sattui päällekkäin monta isoa asiaa, jotka jäivät roikkumaan ilmaan vailla ratkaisua.

Ensinnäkin loppusyksy oli töissä rankka, erään projektin loppurutistus, jossa saatoin itseni burn outin partaalle sitä tajuamatta. Siitä huolimatta piti kuukauden verran yrittää tehdä töitä, vaikka tajusin itsekin, ettei siitä mitään tule. Mutta kun velvollisuudentunto käskee, ettei saa jättää kesken, niin minkäs teet. Samalla mieltä kalvoi epävarmuus tulevasta vuodesta, sekä erään seurustelun ja ystävyyden rajamailla keikkuneen ihmissuhteen minulle yllätyksenä tullut loppu (tai en voi oikeastaan sitä lopuksi sanoa, toinen osapuoli vain päätti katkaista yhteydenpidon kertomatta minulle tästä aikeestaan). Lomaa en missään vaiheessa ns. ehtinyt pitää, vaan töiden loputtua oli alettava lukea kevään tentteihin ja palattava opiskelun ihmeelliseen maailmaan. Tiiviin tenttikirjojen kanssa seurustelun jälkeen jäi muutama päivä vapaata ennen luentokauden alkua, jolloin kaikki vain romahti. Oli liikaa aikaa, joten tuli sitten ajateltua vahingossa itseäkin.

Helmikuulle asti jaksoin vain itkeskellä yksikseni, kunnes totesin, että tästä ei nyt tule mitään. Oli pakko saada apua jostain, ja soitin YTHS:n mielenterveyspalveluihin. Hämmästelin sitä, että sain ajan mielenterveysneuvontaan seuravalle päivälle. Hämmästys loppui siinä vaiheessa, kun pääsin tapaamiseen ja sain kuulla, että ennen kesää ei ole toivoakaan saada sitä yhtä tapaamista enempää. Kesän jälkeen sitten pääsisi ehkä hoidon tarpeen arviointiin, jos halusin jäädä jonottamaan. Suurin kynnyshän hommassa oli ylpeytensä nieleminen ensimmäistä yhteydenottoa varten. Ei odottamaan jääminen hyvältä tuntunut, mutta vaihtoehtoja ei juuri ollut.

Vastaanottavalle psykologille mainitsin epäilyksistäni sen suhteen, onko minun paha oloni oikeutettua vai pitäisikö minun olla vain kiltisti hiljaa ja pysyä suoritusyhteiskunnan rattaissa pyörimässä valittamatta. Johon sain vastauksen retorisena kysymyksenä: olen siis sitä mieltä, että minun paha oloni on vähemmän arvoista kuin jonkun toisen paha olo? Niin, siltähän se tuntuu. En tiedä (tai en muista on ehkä oikeampi muoto) lapsuudessani tapahtuneen mitään kovin pahaa ja oikeastaan minulla menee sen verran hyvin, ettei minun pitäisi valittaa, vaan pikemminkin tuntea kiitollisuutta kaikesta siitä, mitä olen saanut ihan ansaitsematta.

No, vastaanottavan psykologin neuvosta otin myös yhteyttä vielä yleislääkäripuolelle neuvotellakseni mielialalääkkeiden käyttöönotosta. Siellä törmäsin ylipirteään, eläkeikää lähentelevään lääkäriin, joka päätti, että kysehän on vain ja ainoastaan työuupumuksesta, johon auttaa aikataulujärjestelyt, nukkuminen ja tarvittaessa nukahtamislääkkeet (minulla ei ole koskaan ollut vaikeuksia nukahtaa, mutta unen pituus on ehkä ollut normaalia lyhempi). Kävin muutaman kerran hänen luonaan alkukeväästä, kunnes hän huhtikuussa totesi, että koska tilani ei ole muuttunut mihinkään, enkä ole yhteistyökykyinen (eli en nuku vähintään yhdeksää tuntia yössä aiemmin normaalin kuuden-seitsemän sijaan), ei ole takaisin tulemista. Kirjoitti sitten kuitenkin vielä kädenojennuksena vähän lisää pillereitä.

Heinäkuun lopulla pääsin mielenterveysneuvontaan ja hoitoonohjaukseen sille psykoanalyytikko-psykologille, josta olenkin maininnut jo aiemmin. Kaksi kertaa olen hänen vastaanotollaan käynyt, viikon päästä olisi seuraava aika. Saas nähdä kuinka käy. Mutta siitä lisää myöhemmin.

Kissa kiitoksella elää

2006-08-20T16:18:00.000+03:00

Kiitosta on ainakin minun yleensä hyvin vaikea ottaa vastaan. Jos itse kokee epäonnistuneensa, tavalla tai toisella, tuntuvat toisten lausumat kiitokset tai positiiviset kommentit enemmänkin vittuilulta. Löydän yleensä vastakommentiksi jonkin, joskin yleensä useamman, pieleen menneen asian, joka saattaa ulkopuolisesta tuntua täysin mitättömältä kokonaisuuden kannalta, mutta joka mielestäni kaataa koko homman tuhoontuomituksi.

Olen yleensä pyrkinyt olemaan tekemättä asioita useammin kuin kerran (ja tarkoitan tässä siis vaikkapa jonkin tapahtuman järjestämisen uusintaa vuoden tai parin päästä). Ensimmäisellä kerralla kun pitäisi onnistua täydellisesti ja myöhemmillä kerroilla tietenkin parantaa suoritusta, mikä ei johda kuin siihen, että väistämättä epäonnistuu omasta mielestään. Ja sitten ei ole kivaa.

Vian ei aina tarvitse olla edes itsessäni, voipa olla, että en jollekin asialle käytettävissä olevilla aika- ja ihmisresursseilla mitään olisi voinutkaan, mutta aina sitä jää miettimään, mitä olisin vielä voinut tehdä? Tunnen suurta sympatiaa Schindlerin listan loppua kohtaan, erityisesti sitä kohtausta, jossa Oscar Schindler on pakenemassa sen jälkeen kun on pitänyt puheen tehtaassaan työskenteleville, pelastamilleen juutalaisille. Schindler on nousemassa autoon ja alkaa miettiä, montako juutalaista olisi vielä voinut lunastaa pois keskitysleireiltä kultasormuksellaan tai autollaan. En voi mitään sille, että kyyneleet valuvat poskille tuon kohtauksen nähdessäni. Aina voisi tehdä vähän enemmän, suoriutua vähän paremmin.

Rimakauhua ja kulisseja

2006-08-20T13:48:00.000+03:00

Istuin eilen koko paivan sisällä, lukuunottamatta pakollista kaupassa käyntiä. Onneksi lähikauppa on suurehko ostoskeskus, jossa voi kulkea anonyymisti ja kasvot maahan luotuina kun ei uskalla kehenkään katsoa, eikä kukaan siihen kiinnitä huomiota. Ulkona oli lämmintä elokuuksi, mutta en sen jälkeen jaksanut mennä ulos, vaikka jokin sisälläni sanoi (niin, tuota, en siis kuule ääniä), että pitäisi. Istuin sen sijaan sisällä lähinnä DVDitä katsoen ylensyöden ja itkien. Parvekkeen ovi oli kyllä auki, mutta en jaksanut mennä parvekkeellekaan asti ihmettelemään, mitä naapuritkin olisivat siihen sanoneet. Ja parvekkeelta kaikki puhe (ja itsekseni ollessani toki nyyhkäykset ja kyyneleidenpidätysyritykset) kuuluu paremmin kuin sisältä.

Pitäisi tehdä vaikka mitä, ei minulla olisi oikeastaan ollut varaa laiskotella eilistäkään, mutta sille ei nyt enää voi mitään. Parin viikon päästä olisi syksyn ensimmäinen tentti, tentti, johon lukemisesta laistin maaliskuulla. Kurssi ei ole mitenkään vaikea, mutta siinä piilekin sen ongelma. Opinnot ovat viivästyneet viime vuosina pitkälti sen takia, etten ole uskaltanut mennä tentteihin, koska olen onnistunut kehittämään niitä kohtaan tietynlaisen rimakauhun. Pitäisi saada hyviä arvosanoja, ja periaatteessa tiedän, ettei se ole mitenkään mahdotonta, mutta sitä varten pitäisi vain tehdä töitä.

Mutta entäs jos en oikeastaan osaakaan asiaa? On niin paljon helpompaa sanoa itselleen, että enhän minä oikeastaan edes yrittänyt, kuin lukea tosissaan ja saada rimaa hipoen ykkönen. Asiaa vaikeuttaa vielä opiskelutovereiden kommentit tyyliin "sehän on ihan helppo kurssi", "eihän siita *voi* olla saamatta vähintään kolmosta". Mitäs jos reputan ja joudun laskemaan itseni mihinkään kykenemättömäksi paskaksi?

Psyko analyysi?

2006-08-20T12:32:00.000+03:00

Viimeksi YTHS:n mielenterveysneuvonnassa käydessäni psykologini yritti rivien välissä tyrkyttää minulle kovasti psykoanalyysiä. Rohkaistuin lopulta kysymään, luuleeko hän sen auttavan minua parhaiten, mutta perusteluja en uskaltanut kysyä (onhan hän sentään auktoriteetti minuun nähden vastaanotolla ollessani) vaan lähinnä nyökyttelin vastaukselle kyynelten lomassa. Ei hän myöskään mitään perusteluja vapaaehtoisesti tarjonnut, viittasipahan vain siihen, mitä olin edellisellä ja ensimmäisellä tapaamiskerralla kertonut itsestäni ja taustoistani, minkä pohjalta hän uskoi juuri psykoanalyysin olevan minulle parhaiten soveltuva terapiamuoto.

En osaa suhtautua psykoanalyysiin oikein puolueettomasti, ja vaikea siitä tuntuu olevan puolueetonta tietoa löytääkään, ainakaan netistä. Ne vähälukuiset kirjalliset lähteet, joita olen lukenut, ovat lähinnä psykoanalyysin vastaisia (mm. psykoanalyytikkokoulutuksen saanut mutta analyysista sittemmin irtisanoutuneen Alice Millerin kirjat Lahjakkaan lapsen draama, Alussa oli kasvatus). Hesarin tiedesivuillakin taisi olla jokin aika sitten juttua Freudista herran 150-vuotisjuhlien yhteydessä. Joka tapauksessa yleinen argumentti psykoanalyysiä vastaan on mm. teorian itsensätodistavuus ja siten tieteellinen pätemättömyys.

Kaikkea nettiin kirjoitettua ei toki pidä uskoa, mutta http://www.freudfile.org/ tarjoilee psykoanalyysistä ja sen työkaluista mm. verkkokurssia, ja kertoo keskeisimmiksi työkaluiksi seuraavia:

Anamnesis
Free associations method
The interpretation of slips and mistakes (parapraxes)
The interpretation of dreams
The interpretation of symbols

Uhh... Ei oikein jaksa vakuuttaa akateemista mieltä.

Toinen puoli, joka psykoanalyysistä yleisessä keskustelussa (ja Millerin kirjoissa) tuodaan esille, on kaikkien ongelmien lähtökohdan kiinnittäminen seksuaalisuuteen ja sen tukahduttamiseen. Tästä omaa näkemystäni melko hyvin kuvaava esimerkki löytyi Ylioppilaslehdestä vuodelta 2000. Otsikkokin sen jo kertoo: Psykoanalyysi on uskon asia. Liitän oheen toisen käden sitaatin, jossa viitataan Imagessa ilmestyneeseen juttuun omakohtaisesti psykoanalyysikokemuksesta:

Hiilamo ihmetteli artikkelissa, miksi mielenterveydenhoito on sadassa vuodessa edistynyt niin vähän muuhun lääketieteeseen verrattuna. Hän kertoi, kuinka YTHS:n suosittama pitkä terapia oli hänelle taloudellisesti raskas. Hiilamolle ehdotettiin ennen Kelalta tullutta myönteistä maksupäätöstä jopa ennakkoperinnön ottamista terapiamaksujen hoitamiseen.

Hiilamo kertoo terapeutin jankuttaneen hänelle isän puolimetrisestä peniksestä. Terapeutti oli väittänyt Hiilamon yrittäneen saada peniksen joko olemalla isälle mieliksi tai varastamalla peniksen häneltä.

No, löytyihän siitä toki jotain positiivistakin:

Kritiikistään huolimatta Hiilamo näki psykoanalyysissä hyviä puolia: analyysin teho perustuu kahden ihmisen kohtaamiseen ja syvälliseen vuoropuheluun. “Syntyy tilanne, jossa luodaan uutta”, Hiilamo kuvaa.

En voi kieltää sitä, etteikö joku voisi ja olisi voinut saada apua ongelmiinsa psykoanalyysistä. Minä vain en pysty siihen uskomaan ja luottamaan. Ehkä YTHS:n psykologi näki lävitseni ensimmäisten kolmen vartin perusteella ja ongelmieni taustalla on jotain seksuaalisuuteen, sen kieltämiseen tai puutteeseen liittyvää, johon psykoanalyysi auttaisi. Luulen kuitenkin, että erityisesti mielenterveyttä hoidettaessa olisi tärkeää että potilas itse suhtautuu myönteisesti hoitoon, mihin minä en psykoanalyysin suhteen toistaiseksi pysty.

Toisekseen, psykoanalyysissä käydään neljä-viisi kertaa viikossa usean vuoden ajan, joista Kela korvaa (jos korvaa) kaksi kertaa viikossa kahden vuoden ajan, joten analyysi tietäisi myös hillitöntä rahanmenoa useiksi vuosiksi. Maksettavaa jäisi siis Kelan korvausten kanssa 500-800 EUR kuukaudessa (YTHS:n psykologi arvioi tuntitaksaksi n. 65 EUR). Hui, enpä ollutkaan tuota aiemmin laskenut. Opiskelijabudjetilla siis täysi mahdottomuus, jatko-opiskelijankin kuukausituloista tuo söisi 25-50%. Toki mielenterveyteensä satsaaminen on tulevaisuuden kannalta tärkeää, missä mielessä hintaa ei pitäisi tuijottaa. Mutta jos en edelleenkään usko analyysistä koituvan minulle muuta kuin tolkutonta rahanmenoa...?

Löysin netistä myös Suomen Psykoanalyyttisen seuran www-sivut, jotka antoivat paremman, järkevämmän, siloitellumman ja yleisesti hyväksyttävämmän kuvan psykoanalyysistä kuin englanninkieliset lähteet. Sivuilta löytyi myös seuran jäsenluettelo, jossa komeili mm. tuon YTHS:n psykologini nimi. Ihmekö tuo siis, ja toisaalta ihan kaunista, jos mainostaa sitä, mihin itse luottaa ja uskoo. Yleensä hyväksyn uskovaiset vain jos he antavat minun olla vapaasti uskomatta jos niin valitsen: annanhan minäkin heidän uskoa niin kuin haluavat enkä tyrkytä omia näkemyksiäni. Kuitenkin, edellä olleessa sitaatissa oli myös mainittu siitä, että Hiilamoa oli YTHS:llä kehotettu ottamaan lainaa tai ennakkoperintöä maksaakseen analyysin. Tähän suuntaan vihjaili myös minun psykologini. Onkohan psykoanalyytikoilla velvollisuus suositella hoitoon ohjauksessa psykoanalyysiä? Onhan tuo aika hyvää tuloa analyytikoille. Ja osoittaahan se solidaarisuutta ammattikunnan kesken.

Tästä se lähtee..?

2006-08-13T18:08:00.000+03:00

Päätinpä siis minäkin saastuttaa bittiavaruutta omalla päiväkirjanomaisella tuotoksellani. Kirjoittaminen on minulle puhumista helpompi tapa ilmaista itseäni, vaikka puhumaankin täytynee piakkoin opetella, mutta saatte siis kärsiä (Blogin hyviä puoliahan on se, että kenenkään ei tarvitse kuunnella, ja kiinnostuksen määrän näkee tilastoista...).

Mutta kuten blogin otsikosta näkyy, terapialle olisi tarvetta. Luullakseni siis pääsen syksyn mittaan sellaisen aloittamaan, taustoista kerron jossain tässä alkuvaiheessa. Ajatuksena olisi ihmetellä terapiaa ja sen aikana tulleita ajatuksia sekä mahdollisesti yleistä maailman menoa. Anonyymisti ja sukupuolettomana. Kuinkahan pitkään pystyn tuon linjan pitämään ilman lipsahduksia?

Saa nähdä miten käy - kuinka pitkään ja kuinka usein jaksan, ehdin ja pystyn itsesensuuriltani mitään julkaisemaan.

Terapian tarpeessa

Kaiken takana on tyhjyys

Juhannusmietteitä

Sijaistekemistä sittenkin

The End of an Era

Vaihteeksi vähän positiivisiakin asioita

Pyhät pahat synnit ja hyveet

Wait State

Halutaan ostaa: tunteiden ilmaisukyky

Toivottomuutta ilmassa

Mikä krapula?

Glada vappen.

On ilmoja pidelly...

Lukemattomia klassikoita

Uudistus

Tuomio

Ylämäki, alamäki

Rats-krunts-räks

Kaksi sanaa

Tyhjää täynnä

Unettomia öitä

Tarinameemi  viimein

Sosiaalinen häpeä

Kuka minä luulen olevani?

Väärät ihmiset

Jouluyö, juhlayö

Fear of future and selfloathing at home

Fear and loathing in academia

Jänistin

Kaikenlaista

Kaikki vai ei mitään?

Ohi meni

Juhla vanhain perinteiden saapuu talven hämärään

Rakastamisen vaikeudesta

Idealistiparantaja, minäkö?

Enhän minä, mutta ne muut

Yksin ei ole hyvä olla

Sukupuolettomuudesta

Kiire vai kiire?

Sopiva sairaus

Yksin.

Ihmissuhteellista

Valta omaan elämäänsä

Olkapäistä

Tauon jäljiltä

Valtaisa, tyhjänpäiväinen vuodatus hoitoon hakeutumisestani

Kissa kiitoksella elää

Rimakauhua ja kulisseja

Psyko analyysi?

Tästä se lähtee..?

Tarinameemi viimein