Ylämäki, alamäki
Viikko lääkitystä, viikko melkoista vuoristorataa. Onneksi työhuoneen toinen asukas on ollut viikon poissa; mitään en ole saanut aikaiseksi, mutta tunteet ovat ihan pinnassa. Tyrskähtelen itkuun pienimmästäkin syystä ja ilman syytä ja seuraavassa hetkessä hihitän kuollakseni. Töiden tekemisen kannalta olo on jotenkin lamaantunut, mietin jopa sairasloman tarvetta, mutta en sitten kuitenkaan osannut siitä psykiatrille sanoa hänet toistamiseen tavatessani.
Lääkkeiden vaikutuksesta olen päätynyt nyt viikossa ehkä vuoden takaiseen tilaan. Jaksoin eilen siivota keittiön (en ole varmaan tämän vuoden puolella tiskannut kattiloita kuin sen yhden tarvittavan kerrallaan) ja jopa imuroin pikaisesti, kun sohvan edustan roskakasa alkoi nyppiä liikaa (viime vuonna sain siis siivottua kaikkiaan kolme (3) kertaa edes jollain tasolla). Ja sitten taas itketti.
Jos "nousu" jatkuu samaan malliin kuin kuluneella viikolla, tulee oikeastaan mielenkiintoista seurata, millainen on "normaalimpana". Serotoniinitasoni lienevät olleet vuosikaudet herraties missä; sitä on vain vaikea huomata itse ilman äkkinäisempiä muutoksia. Nyt sen huomaa kyllä, kun katselee taaksepäin. Enää pitäisi vakuuttaa KELA siitä, että tarvitsen (lyhyehkön) lääkitysjakson lisäksi terapiaa, tai syön lopun elämääni mielialalääkkeitä. KELA saattaa kyllä pitää jälkimmäistäkin vaihtoehtona.
Tunnen yksinäisyyteni ja ulkopuolisuuteni paljon voimakkaampana kuin ennen. Huomaan sulkeneeni itseni ulos niistäkin vähistä yhteisöistä, joihin olen joskus tuntenut kuuluvani. Siksi, että en ole ollut siinä kunnossa, että olisin pystynyt olemaan yhteisölle hyödyllinen, eikä minua varmaan siksi ole kaivattu. En ole koskaan tainnut kokea olevani arvokas vain siksi, että olen olemassa, vaan määrittänyt itseni suorituksen kautta: jos ei ole suoritusta tai suoritus on vähänkään epätäydellinen, ei minua voi siis kukaan haluta.
Haluaisin olla heikko. Toisaalta osata olla heikko, ja toisaalta pystyä olemaan heikko niin että joku tukisi minua. Molempien saavuttaminen ainakin yhtäaikaa lienee turhaa haaveilua.
1 kommentti:
Yeah. Been there, done that, bought the t-shirt...
Muistan omilta aloitusajoiltani että ensimmäinen viikko oli yhtä helvettiä.Itkin enemmän kuin aikoihin ja voin tosi huonosti. Onneksi olo alkoi helpottamaan jo toisella viikolla...No, eka lääke ei kyllä nostanut mielialaa tarpeeksi, joten kokeiltiin sitten toista. Kärsivällisyyttä se vaatii, mutta on se myös sen arvoista. Itse en pystyisi tähän kaikkeen mitä nyt teen ilman lääkitystä. Enkä toisaalta pysty muistamaan milloin olisin tuntenut itseni niin rauhalliseksi kuin välillä tunnen. Ja sen rauhan ja levon vuoksi olen valmis niitä tabuja nakkelemaan naamaan.
Ja mitä tuosta suorittamisesta tulee. Samahan se on mullakin. En katso itselleni olevan edes oikeutta olla olemassa ellen suorita. Pelkkä minänä oleminen ei ole minkään arvoista...Jep. Töitä riittää.
Tsemppiä ja halaus!
Lähetä kommentti